Viskin Ystävien Seura

Iäkkäitä Speyside-viskejä Cadenhead-tastingissa

Viskin Ystävien Seuran Iäkkäät harvinaisuudet -tastingsarja jatkui lauantaina 10.9.2016 ravintola Carelian kellarissa. Iäkkäät harvinaisuudet -setti oli järjestyksessään 18:s, vaikka numero 17 jäikin väliin. Tuo kertaalleen peruttu BenRiach-tasting on vielä tulossa syksyn aikana, ja sille on kuulemma edelleen varattuna tuo numero 17.

Helsingin Töölössä sijaitsevan Carelian tunnelmalliseen ja hyväksi havaittuun kellaritilaan pakkautui jälleen sen verran viskiharrastajia, että jokaiselle riitti kaikista 70 senttilitran pulloista se oma siivu. Jos kaksisenttisistä ei ollut nipistetty, mukaan mahtui 35 maistelijaa – en tätä tarkemmin kyllä laskenut. Illan isäntänä toimi VYSin hallituksen jäsen Petri Vesanen, jonka vetämiin tastingeihin en ollut aiemmin päässyt.

Tastingtoiminta tuntuu menneen viime aikoina siihen, että mukaan pääseminen on minuuttipeliä eikä siltikään onnista. Yleensä kun ilmoittautumisviesti saapuu, pitäisi ehtiä järjestelemään vielä elämäänsä ja aikataulujaan, mutta nykyisin on vain pakko iskeä kiinni heti, jos mielii saada paikan. Tästä syystä olen itse päässyt viime aikoina heikommin mukaan mihinkään – olen ollut aina sen verran myöhässä. Tällä kertaa kuitenkin lykästi.

Kattauksessa oli Skotlannin vanhimman itsenäisen pullottajan Cadenheadin viskejä, joiden yhteenlaskettu ikä oli 200 vuotta. Kun viidestä viskistä nuorin on 35-vuotias, suu kalibroituu välittömästi hiukan eri tavalla kuin sellaisena iltana, jolloin nautitaan nuorempaa tuotantoa. Viskit oli tähän tastingiin valittu Speysidelta: aloitus osui Glen Grantiin, sen perään tutustuttiin kolmeen Glenfarclasiin ja setti päätettiin Glenlivetiin. Jo ennakolta kimara kuulosti tasapainoiselta ja järkevästi rakennetulta.

Pitkän historialuennon sijaan Petri Vesanen kehotti tarttumaan ensimmäiseen lasiin. Mielessäni kyllä muistelin ensin joitain asioita Cadenheadista, mitä muistin, ja jouduin vähän terästämään muistiani Googlenkin kautta. Kyseessä on siis Skotlannin vanhin itsenäinen pullottaja, perustettu 1842. Itse William Cadenhead kuoli jo 1904, mutta kuin ihmeen kaupalla yhtiö selvisi vaikeista vuosikymmenistä ja päätyi 1970-luvulla Springbankin omistavan Mitchellin suvun haltuun. Vesanen pohdiskeli juonnossaan, miten yhtiöltä on tänä vuonna tullut ulos niin paljon iäkästä viskiä, liuta harvinaisuuksiakin. Myös VYSillä on kuulemma suunnitteilla toinenkin Cadenhead-tasting lähitulevaisuudessa.

Ensimmäisenä lasina nostettiin huulille Glen Grant 35 yo 1980/2016, Cadenhead’s 40,5%. Harvemmin tulee lähdettyä tastingissa liikkeelle 35-vuotiaalla viskillä. Kevyt ja iäkkyyttä huokuva kokonaisuus miellyttää hedelmäisellä tuoksullaan, mutta mausta löytyykin melkoisesti hapokkuutta. Mielenkiintoinen viski on kuitenkin kyseessä, Authentic Collectionista ja vielä aivan tuore julkaisu. (Jos jotain pientä olisin illalta vielä toivonut, Cadenheadin eri pullotesarjat olisi voitu käydä vielä kootusti läpi – vaikka illan aikana hyvin edustetut AC ja SB ovatkin ne tunnetuimmat.)

Toisena viskinä oli kattauksessa varsin erikoinen tapaus. Pullo oli William Cadenheadin 40-vuotiasta Speyside-viskiä, mutta tislaamoa tai mitään muutakaan yksilöivää tietoa ei löytynyt. Vesanen oli kuitenkin Cadenheadilta varmistanut, että kyseessä oli täysin varmasti Glenfarclas.

Tämä Glenfarclas 40 yo, Cadenhead’s 40,2% oli kolmen börppätynnyrin vattaus, ja kuten nokkelimmat heti tajuavat, pari niistä oli mennyt alivahvuiseksi ja yhdellä se oli lopulta seivattu. Pullote oli peräisin vuoden 2016 alkupuolelta, ja oli hyvä muistutus siitä, että vasta 1990-luvulla oli alkanut tulla markkinoille indiepullotteita, joissa sai olla Glenfarclasin nimi kyljessä. Ilmeisesti Signatory sai tuolloin ensimmäisenä luvan käyttää tislaamon nimeä omissa pullotteissaan. Scotch Malt Whisky Society oli toki pullottanut indie-meiningillä ’Farclasia jo pitkään, olihan heidän 1.1-pullotteensakin sitä.

Kaikkineen 40-vuotias mysteeri-Glenfarclas oli sekin todella maistuvaa viskiä. Sitä toki mietittiin pitkään, miksi pullon kyljessä luki single cask, vaikka tislaamo oli kertonut Vesaselle tuotteen olevan kolmen tynnyrin sekoitus. Toisaalta tuntui kyllä siltä, että parempi uskoa puhetta kuin hiukan halvan näköisen pullon etikettiä; Vesasella on kuitenkin vuosien suhteet ja kanta-asiakkuus Cadenheadille. Itse viski oli kuitenkin täysin kunnossa. Tietty heinäisyys oli ominaisuus, jonka tämän jälkeen poimi kaikista muistakin tastingin Glenfarclaseista. Kolmantena ja neljäntenä viskinä nimittäin maistettiin myös Glenfarclasia.

Kolmantena maistettu Glenfarclas 41 yo 1973/2014, Cadenhead’s 40,7% oli välittömästi eri kaliiberia kuin kaksi aiempaa. Mehiläisvaha ja appelsiinisuus toivat ihan omanlaistaan ryhtiä mukaan, ja muutenkin tammen kompleksisuus oli itseäni suuresti miellyttävää. Toki näissä yli 40-vuotiaissa viskeissä usein tuoksu menee jo niin sfääreihin, että maulla on välillä vaikea päästä samoille tasoille. Joka tapauksessa tässä oli makukin kohdallaan.

Neljäntenä viskinä nautittiin Glenfarclas 42 yo 1973/2015, Cadenhead’s 40,2%. Se oli taas selvästi eri sarjaa kuin 41-vuotias, monien mielestä lähimpänä tastingin kakkosena maistettua 40-vuotiasta. Itse löysin siitä kovasti karkkisuutta ja sokerisuutta, vaikka tammi olikin rajoilla kuivattamassa kokonaisuutta. Hieno viski oli kyseessä, aivan ehdottomasti.

Tastingin viimeisenä lasina oli edessä The Glenlivet 42 yo 1973/2015, Cadenhead Small Batch 40,2%. Pullo oli tyylikäs neliskanttinen dumpy ja jo ulkoisesti eri sarjaa kuin aiemmat. Sitä pohdittiin porukalla, oliko 630 pulloa saatu kolmesta vai neljästä tynnyristä, kun kyseessä olivat hogsheadit. Konsensus taisi olla, että neljä tynnyriä on tarvittu tämän ikäistä viskiä, koska taatusti ainakin jokin on päässyt väsähtämään ja muilla on pitänyt nostaa voltit ylös lain vaatimalle tasolle eli yli neljäänkymmeneen.

Kaikesta huolimatta Glenlivet oli upea viski, ja vanhana Glenlivet-skeptikkona se teki minuun jossain määrin vaikutuksenkin. Tammi tuntui toimivan tässäkin viskissä aivan loistavasti, vahamaisuus ja hedelmäisyys olivat sen kanssa erinomaisessa balanssissa. Melkoista herkkua, sanoisin.

Perinteiseen VYS-tyyliin ilta päätettiin kierrokseen, jossa jokainen sai laittaa mielestään kolme parasta viskiä järjestykseen ja halutessaan kertoa myös perustelut valinnoilleen. Nopeasti kävi ilmi, että yleinen järjestys oli sama kuin minullakin: 41-vuotias Glenfarclas ykkönen, 42-vuotias Glenlivet kakkonen, 42-vuotias Glenfarclas kolmonen.

Onneksi joukossa oli myös muutamia puufanaatikkoja ja jokunen karkkiviskien ystävä, jotta konsensus ei käynyt tylsäksi. Kaikesta huolimatta kolmosena maistettu 41-vuotias Glenfarclas keräsi peräti 85 pistettä maistelijoilta, kun taas kakkoseksi tullut Glenlivet sai 53 ääntä ja 42-vuotias Glenfarclas 41 pistettä. Glen Grant ja 40-vuotias Glenfarclas jakoivat nelossijan 20 pisteellä. Pisteet ovat toki vain yhteistä huvitusta, kyllä jokainen varmasti tiesi maistavansa upeita viskejä, joiden asettelu paremmuusjärjestykseen on osin hiusten halkomista.

Upea ilta jälleen kerran. Järjestäjille ja kanssamaistelijoille suuret kiitokset. Tamminen jälkimakujen kirjo pysyttelee suussa vielä muutaman päivän.

David Stewartin Balvenie-tasting Kämpissä

Tämän elokuun suurena yllätyksenä saapui kutsu poikkeukselliseen Balvenie-tastingiin, jonka vetäjäksi oli lupautunut viskin elävä legenda. Moista arvonimeä ei pidä koskaan käyttää kevyin perustein, mutta nyt peruste onkin harvinaisen raskas: malt master David Stewart on työskennellyt Balvenien tislaamossa yli 50 vuotta.

David Stewart oli kutsuttu Suomeen päättämään pop-uppina toimineen viskiravintola Bob Barleyn kaksivuotinen taival perjantaina 7.8.2015. Myös Viskin Ystävien Seura oli kuviossa mukana. Tastingin paikaksi oli valittu Hotelli Kämpin hulppea Peilisali, johon muutamalle kymmenelle osallistujalle katettiin huima setti viskiä eteen. Ja Dave Stewart vetämään tastingia. Milloin tällaista ylipäänsä tapahtuu? Käsittämättömän hienoa, että Stewart todella saapui nimenomaan Suomeen, kaikista maailman syrjäisistä paikoista.

”Quiet Davena” maailmalla tunnettu Stewart ei ollutkaan mikään täysin äänetön viskinero, vaan mies aloitti heti oikein kunnon luennolla siitä, mitä William Grant & Sons tekee nykyään ja mikä hänen oma roolinsa perheyhtiössä on. Mielenkiinnolla kuuntelin etenkin Ailsa Bayn tilannetta: tislaamon viski on nykyisellään kahdeksanvuotiasta, ja Stewartin mukaan siellä on tehty myös oikein kunnolla turpeista tislettä, ilmeisesti varsin rikkisellä vivahteella. Odotamme edelleen jännityksellä, mitä sieltä lopulta markkinoille ilmaantuu.

Muutenkin Stewart kehui yhtiönsä tislaamoiden tilannetta tällä hetkellä. ”Tulkaa lomalle Skotlantiin! Itse tosin vietän lomani erossa viskistä…”

Stewart puhui myös seuraajastaan Brian Kinsmanista, joka tuli hänen oppiinsa vuonna 2001 ja otti kahdeksan vuotta myöhemmin roolin koko yhtiön malt masterina. Kinsman myös vastaa täysin Glenfiddichistä, kun taas Stewartilla on edelleen oma vastuunsa lempilapsestaan Balveniesta.

Tastingissa jokaiselle osallistujalle oli jaettu lasien lisäksi eteen vaikuttava brosyyri, jossa listattiin Stewartin saavutuksia uransa aikana. Fast Facts tarjosi muun muassa seuraavat knopit:

David aloitti työnsä Balveniella vuonna 1962, vain 17-vuotiaana.
David on haistellut yli 400 000 viskitynnyriä uransa aikana.
Keskimääräisenä päivänä David haistaa 30 viskitynnyriä. Uuden viskin luomiseen pitää tuoksutella suurin piirtein 300 tynnyriä.
David oli yhtenä avainhenkilönä, kun viskien viimeisteleminen kehitettiin 1980-luvulla.

Puolisen tuntia ehti kulua, kun Stewart havahtui, että hiljaisilla suomalaisilla on edessään viskiä, jota jokainen toivoo pääsevänsä maistamaan. Ensimmäisenä suu kalibroitiin lasillisella klassikkoa, joka oli siis The Balvenie 12 yo DoubleWood 40%. Tutun hunajainen ja hedelmäinen ote oli edelleen tallella, samoin tammi ja mausteet.

Stewart muuten suosittelee vesilisää etenkin tälle 12-vuotiaalle ja nuorille viskeille yleensäkin. Hän itse kaatoi kannusta melkein puolet vettä omaan lasiinsa. Pääsinpä näkemään livenä, että ammattireiskojen vesilisä on oikeasti juuri niin suuri kuin huhut ovat kertoneet. Ne pipetit voi tosiaan veden kanssa unohtaa.

Maistelun lomassa Stewart muisteli, miten DoubleWood tuli markkinoille vuonna 1993. Sitä ennen myynnissä oli Balvenie Classic, jonka volyymit olivat olleet pieniä. DoubleWood oli menestys, ja se on edelleen kaikkien viimeisteltyjen viskien joukossa likimain ikoninen tuote. Stewart kertoi, että viski viettää keskimäärin yhdeksän kuukautta ex-sherryssä sen 12 vuoden ex-bourbonin jälkeen. Joskus kahdeksan, joskus kymmenenkin, mutta ainakin omasta mielestäni viimeistely ei ole mikään valtavan pitkä – siis jos vertaa vaikkapa Bowmore 15 yo Darkestiin, jota marinoidaan sherryssä kolme vuotta tuollaisen 12 vuoden ex-bourbonkypsytyksen jälkeen.

Viimeistely on samat yhdeksän kuukautta myös uudemmalla DoubleWoodilla, joka kypsyy ex-bourbonissa viisi vuotta pidempään. The Balvenie 17 yo DoubleWood 43% tuntui omaan suuhuni syvemmältä ja tummemmalta kuin 12-vuotias. Kuivatut hedelmät ja tietty sokerisuus olivat nätisti kohdallaan. Silti on rehellisyyden nimissä pakko sanoa, että jotain kovapintaista näissä DoubleWoodeissa edelleen omaan makuuni on, kaikesta hunajasta huolimatta. En olisi varmasti koskaan ruvennut tutkimaan enempää Balvenien viskejä, ellen olisi aikanaan maistanut 21-vuotiasta PortWoodia. Se oli kattauksessa kolmantena.

The Balvenie 21 yo PortWood 40% oli juuri niin hyvää kuin muistin. Se oli aikanaan yksi ensimmäisistä speysidereista, joista Islay-viskien jälkeen todella innostuin. Nykypullote tuntui tuoksultaan selvästi iäkkäämmäältä kuin muistin. Vastaavasti maku taas oli aavistuksen purevampi ja mausteisempi. Kaikkineen kyseessä on edelleen upea viski, jossa vesilisä tuo vielä selvää viinisyyttä pintaan.

PortWoodiin käytetään nimenomaan Tawny-portviiniin käytettyjä tynnyreitä, jotka Stewart käy haistelemassa Speyside Cooperagessa ennen valintaa. Hän kertoi hylkäävänsä osan: sellaiset, joissa on erityisiä kynsilakanpoistoaineen sivuääniä. Stewart muistutti, että Balveniella on myös oma tynnyripaja, johon tulee Yhdysvalloista 50 000-60 000 bourboniin käytettyä tynskää vuodessa. Lisäksi kymmenen kertaa kalliimpia eli 500-600 punnan sherrytynnyreitäkin saapuu Espanjasta tuhansia joka vuosi. Siitä voi jokainen nopeasti laskea, millaiset massit tynnyrirallissa pyörivät.

Stewart äityi myös muistelemaan, miten ennen tynnyrinpäädyt aina kertoivat, kuinka monta kertaa tynnyri on jo täytetty: punainen kerran, sininen kaksi ja vihreä kolme. Nyt on käytössä paljon sellaista tietotekniikkaa, jota ei ollut 20 vuotta sitten. Mutta silti ihmistä tarvitaan tekemään valintoja. Varastosta kuulemma löytyy myös jokunen marsala ja pinot noir, mutta niitä ei ole vielä laitettu täyteen. Taustalla on menossa kaikenlaista, kun tynnyrien kysyntä kasvaa lujaa vauhtia.

Neljäntenä viskinä nenän edessä oli itselleni jo entuudestaan tuttu The Balvenie Tun 1509 Batch #1, 47,1%. Myös se oli tasan niin loistavaa kuin ennenkin, kaikessa mehiläisvahassaan ja öljyisyydessään. Stewart muistutti, että nuorinkin viski tässä 1509-pullotteessa on 21-vuotiasta – harvalla tislaamolla on tosiaan tällaisia varastoja, joista valita sopivia tynnyreitä menneiltä vuosikymmeniltä. Suurin osa Tun 1509:ään valituista tynnyreistä on pitänyt sisällään viskiä, joka on tislattu 1970- ja 1980-luvulla. Yhteensä 42 tynnyrin vattaukseen on laitettu sekaan siis jonkin verran jopa 40-45-vuotiasta viskiä. Stewart kertoi myös ohimennen, että Tun 1509:n kakkosbatch tuli markkinoille nyt heinäkuussa, siis ihan muutamia viikkoja sitten.

Viidentenä viskinä maistettiin varsin harvinainen yksilö, The Balvenie 25 yo 1974/2000 Single Barrel 46,9%. Ex-bourbonissa täyden neljännesvuosisadan majaillut viski oli mielenkiintoisella tavalla marsipaaninen ja intensiivisen vaniljainen. Löysin siitä myös runsaasti vaahtokarkkia ja tomusokeria. Makean päärynän ja liköörimäisen sitruksen ansiosta kokonaisuus ei ollut myöskään puiseva, vaan hienosti elävä ja suorastaan odottamattoman maukas.

Tässä vaiheessa yleisökin alkoi saada sen verran virtaa, että myös muutama kysymys lensi ilmoille. Kun miestä pyydettiin valitsemaan ex-bourbonin ja ex-sherryn välillä, valinta oli varsin odotetusti ex-bourbon. Stewartin mielestä viskin tyyli ja luonne tulee parhaiten esiin ex-bourbonista, kun taas sherry tuppaa ottamaan liian ison roolin liian herkästi. Näin saattaa Balvenien viskeissä ollakin, mutta en tiedä, yleistäisikö Stewart sitä sentään ihan kaikkialle. Balvenien tuotanto kypsyy kyllä hienosti ex-bourbonissa, siitä ei pääse mihinkään.

Tastingin viimeisenä herkkuna lasiin kaadettiin kaikkien odottama The Balvenie 40 yo 48,5%. Yleisön joukosta valittiin jopa vapaaehtoinen avaamaan pullo, palkintona oli auliisti kaadettu tuplasiivu – me muut saimme tyytyä tavallisiin. Porukka oli kuitenkin viskistä niin kiinnostunut, että lasien jakoa seurasi pitkä hiljaisuus. Jopa Dave Stewart alkoi kaikessa vaatimattomuudessaan kuulostella, eikö kukaan sanoisi mitään. Viski oli kyllä niin upea, että sitä oli pakko kunnioittaa. Siinä sherry kulki hyvin mukana, balanssi sen suhteen kohdallaan. Muutenkin viskin suklaiset ja marsipaaniset sävyt puhuttelivat kovasti.

Tastingin lopun yleisökysymykset vahvistivat vaikutelmaa Stewartista vilpittömänä miehenä, joka on aina rakastanut työtään. Hän jopa myönsi olleensa pettynyt, kun Tun 1401 lopetettiin – sellaista ei minkään tislaamon markkinointireiska sanoisi ikinä ääneen yleisön edessä. Kaikkineen Stewart pohdiskeli, että paljon on hänelläkin vielä viskikouluttamista edessä, kaiken muun ohella. Kiireinen mies, ollakseen vielä työelämässä seitsemänkymppisenä.

Kaikkineen oli hieno iltapäivä ja poikkeuksellisen hienoissa puitteissa. Kiitos järjestäjille. Toivottavasti Dave Stewartin kaltaisia legendoja saadaan Suomeen tulevaisuudessakin. Ja jos ei saada, voin tämän jälkeenkin kupsahtaa ihan tyytyväisenä. Dave Stewart kävi täällä.

Prewar-tasting – viisi viskiä vuosilta 1936–1939

Viskin Ystävien Seuran järjestämässä Iäkkäät harvinaisuudet -sarjassa on tultu pisteeseen, jossa paljon iäkkäämpiin viskeihin ei voida enää mennä. Lauantaina 18.4.2015 yhteensä 34 harrastajaa kokoontui Helsingissä ravintola Carelian kellariin maistamaan viskejä, jotka oli tislattu ennen toista maailmansotaa, vuosina 1936–1939.

Todennäköisesti tämä tasting jää aikakirjoihin iäkkäimpinä harvinaisuuksina. Käsillä oli single malt -viskejä ajalta, jolloin single malteja ei käytännössä tehty. Näin vanhat viskit ovat poikkeusyksilöitä, blendien aikakaudella sivuun laitettuja tynnyreitä ja sittemmin Italiaan myytyjä poikkeusyksilöitä. Saapasmaasta nämä pullot olivat saapuneet Suomeen useassa erässä, ensimmäiset jo sellaisena ajankohtana, jolloin hinnat olivat hiukan alhaisemmat kuin tänä päivänä. Ennen tastingin alkua tuntui häiriintyneeltä katsella maailmalta nyt pöytään katettujen viskipullojen hintoja: jokaisen hintapyyntö heilui Britannian markkinoilla jossain 2 500 punnan ja 4 000 punnan välillä. On täysin välttämätöntä unohtaa tuollaiset hintalaput, kun maistelemaan ryhtyy.

VYS järjesti sota-ajan viskien maistelun 16.3.2013, mutta itseltäni se jäi tuolloin harmillisesti väliin. Kansa taisteli -tyyppisiä tarinoita olen siitä illasta kyllä kuullut. Jatko-osaa oli toivottu sittemmin toistuvasti, ja kun lopulta sopivat – ja vielä edellisiä vanhemmat – pullot oli saatu hankittua, ne päätettiin avata kunnioittavan ihmisjoukon eteen.

Tunnelma oli tastingissa hiljaisempi ja hartaampi kuin yhdessäkään aiemmassa, missä olen ollut mukana. Tastingin vetänyt VYSin puheenjohtaja Jarkko Nikkanen muistutti, että näiden viiden yksilön avaaminen tarkoittaa viiden harvinaisen viskipullon lopullista katoamista maailmasta ja samalla jäljelle jääneiden välitöntä hinnannousua. Voisin arvata, että tällaisen kattauksen ääreen ei tule tässä elämässä enää istuttua.

Johdantoa ei paljon tarvittu, vaan ensimmäiselle maistelukierrokselle lähdettiin lähes välittömästi. Ensimmäisessä lasissa lepäsi Glen Grant 42 yo 1936, 70 proof. Näitä Gordon & MacPhailin pullotteita pidetään käytännössä Glen Grantin virallisina tislaamopullotteina, etenkin, kun kyse on varhaisemmista aikakausista. Brittien 70 proof -merkintä taas tarkoittaa 40:ää alkoholiprosenttia. Tämän viskin pullottamisen aikoihin, oletettavasti siis vuonna 1978, viskipullojen koot olivat myös Euroopassa 75 senttilitraa. Ja kierrekorkkeja suosittiin yleisesti. Nikkanen muistutti, että kierrekorkki on yleensä vanhoissa viskeissä parempi takuu viskin säilymisestä kuin luonnonkorkki – siitäkin saatiin tastingissa vielä käytännön muistutus.

Kaikkineen Glen Grant oli pysäyttävä avaus illalle. Tuoksussa mahtavaa sherryisyyttä ja öljyä, kuivaa tammisuutta ja yrttisyyttä. Kaakaomaisuus, pirteä mausteisuus, kaunis nahkaisuus, aavistus sikaria, kuivattuja hedelmiä… Syvyys ja herkkyys olivat omaa luokkaansa. Viskin maku oli erinomaisesti linjassa tuoksun kanssa, sherryisyys ja tammisuus loisteliaassa tasapainossa. Kovia toffeekarkkeja, eucalyptusta, aromaattisuutta ja myskisyyttä. Suutuntuma oli herkkä ja öljyinen, runsas eikä yhtään väsynyt. Jälkimaussa tuntui loistava, tumman suklainen ja paahteinen kierre, joka muuttui hetki hetkeltä syvemmäksi. Myskisyys ja yrttisyys, kahvisuus ja tammisuus saivat jatkuvasti uusia muotoja.

Sehän näissä vanhoissa viskeissä on tyypillistä, tietty ambivalenssi – edellisten vaikutelmien alta nousee koko ajan jotain uutta, labyrintissa tulee toistuvasti uusi käännös eteen. Tämän Glen Grantin avainsana oli ehdottomasti tasapaino: mikään ei lyönyt yli, ei tuntunut väsyneeltä, ei pistänyt off-notena esiin. Silkkaa nautiskelua.

Glen Grantin jälkeen olo oli mykistynyt. Tuntui hiukan vaikealta jatkaa matkaa tuollaisen jälkeen. Onneksi seuraava viski oli täysin eri maailmasta Glen Grantin kanssa: Strathisla 1937, 70 proof. Gordon & MacPhailin oman de luxe -brändäyksen oheen ei ollut mahtunut tietoa pullotusvuodesta tai viskin iästä, mutta hyvinkin oltiin jälleen jossain 40 vuoden ikäluokassa ja 1970-luvun Italian markkinoilla. Ensimmäinen nuuhkaisu paljasti Strathislan olevan äärimmäisen herukkainen tapaus, ei ollenkaan niin sherryinen kuin Glen Grant. Ja se oli tämän Strathislan hienous.

Noina aikoina viskiä ei entisiin bourbontynnyreihin säilötty, vaan käytännössä lähes kaikki tynnyrit olivat Espanjasta laivattuja ex-sherrytynnyreitä. Toki malagaa ja viinitynnyreitäkin oli käytössä, mutta niiden osuus oli varsin pieni. Siihen suhteutettuna Strathisla tuntui vähintään refill-henkiseltä, värikin oli Glen Grantia vaaleampi. Tuoksussa viherherukka ja sen lehti olivat todella pinnassa. Haistoin siinä myös runsaasti Key Lime Pien elementtejä: limettiä, vaniljaa, leivosmaisuutta. Tammisuus tuntui kuivana ja vahamaisena. Viinikumi ja kovat hedelmäpastillit löytyvät myös. Taustalta löytyi pieni vegetaalinen turve ja pirteä mineraalisuus.

Nenässä Strathisla oli aivan huikea, eikä se suussakaan pettänyt. Herukkaisuus ja trooppinen hedelmäisyys olivat voimissaan. Löytyi viinikumia, hedelmäpastilleja, omenaisuutta ja mangoa. Kuiva tammisuus ja herkkä mausteisuus loivat pohjan, jolle kelpasi rakentaa. Mineraalisuus toimii komeasti. Jälkimaku jatkoi herukkaisena ja kuivuvana, esiin tuli yrttiteetä ja mietoa limettisyyttä, vaniljaa ja mausteisuutta, jopa ripaus valkopippuria. Finaalin herkkyys oli loistavalla tasolla.

Kolmannessa lasissa makasi tastingin suurimmaksi pedoksi olettamani yksilö: Mortlach 1938/1985, 40%. ”Yleensä Mortlach on se manly man’s drink, kun lähdetään hiihtämään”, Nikkanen arvioi. Tämän yksilön tuoksu oli omaan nenääni varsin yrttinen ja kellarimainen, löytyi kuivalihaa ja öljyisyyttä. Toisaalla leijui taas tämä tamminen ulottuvuus, höylättyä tammilankkua, mentholisuutta, kurkkupastillia. Lihaisuudessa aistin ihan selvää riistaa, jotain hiukan rasvaista ja ruutista. Tuoksu oli jopa soijainen ja hetkittäin likainen. Silti siinä löytyi myös jotain hyvin herkkää ja herukkaista.

Maussa taas oli todella voimakas aloitus, nahkaisuutta ja riistaa, intensiivistä ja siirappista makeutta. Edelleen löysin siitä tiettyä kellarimaisuutta ja multaisuutta sekä suolaisuutta. Mukana oli myös herukkainen kierre, mentholinen ja piparminttuinen raikkaus. Suutuntuma on öljyinen ja yllättävän roteva. Jälkimaussa pysyi tuo riistamainen ja herukkainen yhdistelmä, löytyi kellaria ja rotevaa mausteisuutta. Mentholisuus ja kovat toffeekarkit tulivat mukana pitkän finaalin loppuun asti.

Mentholisuus on yleistä tämänikäisissä viskeissä, siitä Nikkanenkin muistutti. Olin maistanut ennen tätä iltaa muutamia yli 40-vuotiaita viskejä, ja vahvistan kyllä niiden perusteella havainnon. OBE eli old bottle effect aiheuttaa Nikkasen mukaan joskus vaikutelman siitä, että viski olisi ikään kuin verhottu vesipisaran sisään. Viskin kerroksellisuus lisääntyy, kun ikää tulee. Aromaattisuus kasvaa, runko kevenee. Ja sitten voi käydä niin kuin illan neljännelle viskille.

Neljäs lasi sisälsi nimittäin yllätyksen. Lasiin oli kaadettu Pride of Strathspey 48 yo 1938, 40%. Tuotenimi tarkoittaa yleensä Gordon & MacPhailin pullottamaa Macallania – pullottaja on siis ostanut tynnyrin mutta ei oikeutta tislaamon tuotemerkkiin. Jo ensi nuuhkaisusta oli selvää, että kaikki ei ole kunnossa. Nikkanen kertoi, että kyseinen dekantteri oli ollut suljettuna luonnonkorkilla, joka oli vajonnut muutaman millin pullon sisään ja koskettanut viskin pintaa. Käytännössä korkki oli siis vettynyt ja päästänyt viskiin sekä makua että todennäköisesti myös ilmaa. Avaamistilanteessa korkki oli vajonnut pulloon. Täysin pilalla juoma ei ollut, koska sitä pystyi kyllä haistelemaan ja nauttimaan, mutta viskiä se muistutti enää etäisesti. ”Kamferia!” kuului ensimmäinen huuto salista. ”Tiikeribalsamia!”

Omaan nenääni Pride of Strathspey tuoksui voimakkaasti suuvedelle. Havuisuutta, pihkaa, männynneulasia… Puisevuus tuntui kuin olisi ajanut Puukeskuksen pihaan. Minttuteetä ja kireää hedelmäisyyttä löytyi myös. Ihan pieni tervaisuus tuntui taustalla. Maku oli ihan samalla tasolla: tiikerisalvaa ja kamferia riitti. Tuntui kuin viskin päällä olisi ollut jotain muuta, eksoottista ja pihkaista, katajaista ja yrttistä. Kuiva omenaisuus ja mausteisuus tuntuivat erikoisilta. Kokonaisuus oli hiukan ohut ja varsin häiritsevä. Sokkona neste ei olisi mennyt viskistä. Jälkimakukin oli täysin pihkainen, katajainen ja täynnä männynneulasia. Tietty ginimäisyys paljastui viimeistään finaalissa, joka oheni nopeasti ja totaalisesti.

Kaikkineen voi kyllä sanoa, että kahden kilon dekantteri ei sisältänyt sellaista Macallania, jota siinä olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla. Siinä mielessä oli hyvä, että hankinnan riski oli jaettu niin monen ihmisen kesken. Jos olisi omalle kohdalle sattunut, olisi voinut hiukan harmittaa. (Tosin ajatus on täysin teoreettinen, koska tällaisen dekantterin hinta olisi ollut täysin kipurajani tuolla puolen.)

Tastingin viimeisenä viskinä lasissa oli viski, jolla olisi voinut myös aloittaa: Linkwood 48 yo 1939/1987, 40%. Linkwoodin tuotannosta on helppo pitää, ja en muista koskaan kohdanneeni täysin kelvotonta Linkwoodia. Tosin Nikkanen arveli, että se voi olla myös Linkwoodin pieni heikkous – viskin persoonallisuudessa ei ole sellaista elementtiä, josta sen aina tunnistaisi ja josta sen pullotteet jäisivät mieleen. Voi olla niinkin.

Siihen nähden, että kyseessä oli äärimmäisen iäkäs viski, tuoksu tuntui erittäin maltaiselta ja tammiselta, jopa nuorekkaalta. Vaikutelma oli yllättävän vaniljainen ja mausteisen tamminen, fiilis oli kuin viski olisi ollut peräisin ex-bourbontynnyristä. Samalla siinä oli tiettyä raikkautta ja lääkemäisyyttä, edelleen sitä tuttua mentholia ja sen ohessa ruohoisuutta ja mietoa, sitruunamelissamaista yrttisyyttä.

Maultaan Linkwood oli varsin kermainen ja ruohoinen, yrttinen ja öljyinen. Maltaisuus oli edelleen ilmeistä ja tammisuus nuorekasta ja elävää, mausteista ja vaniljaista. Maku oli jopa hämmästyttävän voimallinen, kun muistaa viskin iän. Jälkimaku alkoi heti tammisen kuivana, kaakaomaisena ja vaniljaisena. Löytyi kovia toffeekarkkeja ja akaasiahunajaa, omenaisuutta ja herukkaa. Finaalissa maut hiipuivat kuitenkin melko pian kovin ohuiksi. Kaikkineen käsissä oli kuitenkin hienostunut, yllättävän nuorekkaalla tavalla tamminen Linkwood.

Linkwoodin kohdalla voidaan tietysti halkoa hiuksia siitä, oliko kyseessä jo sota-ajan viski, kun tislausvuodeksi oli merkitty 1939. Hyvin se kuitenkin tähän kattaukseen sopi, oli hieno esimerkki siitä, miten tammisuus voi olla elävää vielä tällaisissakin kypsytysajoissa. Vaikka mielessä kävi kyllä sellainenkin, että Italiasta on saatu tähän mennessä myös eniten viskiväärennöksiä, kun maasta löytyvät maailman suurimmat iäkkäiden viskien kokoelmat. Aihetta sivuttiin myös tastingissa, mutta erittäin taitavaa työtä väärentäjät olisivat saaneet tehdä saadakseen aikaan tällaista viskiä.

Tällä kertaa viskien toisen maistelukierroksen jälkeen tehtiin poikkeus: VYSin tastingeista poiketen ei tehty lopuksi kierrosta, jossa jokainen olisi kertonut kolme suosikkiviskiään paremmuusjärjestyksessä ja perustellut valintansa. Nikkanen totesi sen mahdottomaksi, osittain sen takia, että yksi viidestä viskistä oli selvästi heikentynyt aikojen saatossa. Toisaalta keskustelua saatiin aikaan muutenkin. Itse mietin illan lopussa tätä yhteisöllisyyden ihmettä: jokainen haistaa ja maistaa viskit omalla tavallaan, mutta silti toisten näkemyksistä saa usein helposti kiinni. Monesti on myös hienoa huomata, että on itse poiminut jostain viskistä täsmälleen samoja elementtejä kuin joku toinen.

Jos olisi pitänyt valinta omaan makuun sopivimmasta tuotteesta väkipakolla tehdä, olisin kallistunut Glen Grantiin. Sen tasapaino ja kauneus vetosivat lopulta vahvimmin. Tosin Mortlach oli illan voimakkain ja luonteikkain yksilö eikä jäänyt Grantista yhtään jälkeen; tyyli vain oli niin toisenlainen, robusti ja riistamainen. Samoin Strathislan olisi voinut nostaa kärkipaikalle elävyytensä ja herukkaisuutensa vuoksi. Tavallaan selvää on, ettei näiden pisteytyksestä tai paremmuusjärjestyksestä saisi sinänsä enää mitään irti. Viskit olivat jo siinä, ainutkertaisina ja yksilöllisinä.

Näin vanhojen viskien parissa vajoaa myös väistämättä ajassa taaksepäin. Siinä mielessä tämäkin ilta oli transsendentaalinen, osin myös täysin älytön. Kun nämä viskit on tislattu, omat isovanhempani ovat olleet varhaisessa teini-iässä, koko elämä edessä. Sitten tuli kuitenkin sota, sen aikana kaikki muuttui. Vuosikymmenien jälkeen minä olen pääkaupungin hämärässä kellarissa maistelemassa tällaisia viskejä. Sitä on vaikea käsittää. Kiitos unohtumattomasta elämyksestä kaikille mukana olleille.

Broraa Tammisaaressa

Pimeänä tammikuisena perjantaina joukko Viskin Ystävien Seuran jäseniä nousi Punavuoren Ahvenen edestä bussiin ja matkusti Tammisaareen. Perillä odotti Sydspetsens Malt Whisky Sällskapin kanssa yhdessä järjestetty Brora-kattaus.

Sessio oli jo kahdestoista VYSin Iäkkäät harvinaisuudet -tasting ja ainakin itselleni se kaikkein odotetuin. Parhaiden Brora-pullotteiden hinnat ovat jo kauan sitten karanneet tavallisten kuolevaisten ulottumattomiin, joten tällainen tasting on suurin piirtein ainoa mahdollisuus päästä käsiksi tislaamon tuotantoon niin, että rinnakkain on maisteltavana useampia pullotteita.

Tastingin pitopaikkana toimi Sydspetsens Malt Whisky Sällskapin kotiluola, Odd Fellows -järjestölle kuuluva kellariholvi, jossa oli järjestetty yhteistasting VYSin kanssa jo pari kertaa aiemminkin tammikuussa. VYSin puheenjohtaja Jarkko Nikkanen kehuikin seuran jäsenten tuntevan Tammisaaren nimenomaan hienona talvikaupunkina.

Itse olin ensimmäistä kertaa mukana ja pidin paikkaa varsin vaikuttavana. Aikoinaan kellari oli ollut kuulemma täynnä hiekkaa, se oli kaivettu maan alta esille ja pantu kuntoon. Katosta törröttävät lihakoukut lisäsivät jylhää tunnelmaa. Lämpötila oli säädetty tällä kerralla noin 18 asteeseen, ja kun ulkona ei ollut enempää pakkasta, viskitkin olivat likimain juotavassa lämpötilassa saman tien. Pöytäkaverini tiesi kertoa, että vuotta aiemmin tastingissa oli Rare Malts -viskejä lämmitelty patterienkin päällä, kun oli ollut sen verran kylmä päivä. Nyt laseille riitti pieni pyörittely käsissä.

Broran ääreen saapui yhteensä kolmisenkymmentä viskin ystävää. Tammisaarelaiset avasivat tilaisuuden ja toivottivat porukan tervetulleeksi jo perinteeksi muodostuneeseen tammikuun tastingiin. Puheenjohtaja Martin Kevin pahoitteli, että eteen oli katettu vain (!) neljä viskiä mutta toivoi niiden maistuvan – ja lupaili tastingin jälkeen vielä lisää juotavaa janoisille. Tastingin pullojen hankinnasta oli vastannut Tammisaaren viskiaktiivi, VYSin hallitukseenkin kuuluva Henrik Malmberg. Seinustalle katettuja pulloja käytiin ihailemassa ja valokuvaamassa ahkerasti, ennen kuin päästiin aloittamaan.

Tastingin vetäjäksi lupautunut Jarkko Nikkanen myönsi heti kärkeen, että Broran mutkikkaan historian takia lunttilappu on poikkeuksellisesti mukana. Olen itsekin lukenut Broran historiaa verran, että tiedän, kuinka erityisesti Brora/Clynelish -vaihe 1960–1970-lukujen vaiheessa pistää pään sekaisin keneltä tahansa. Käytännössä siis ennen vuotta 1969 julkaistu Clynelish-viski on Broraa, sen jälkeen uudessa tislaamossa tehtiin Clynelish-viskiä ja vanhassa Clynelishissä Broraa. Got it?

Nikkanen nosti esiin vuonna 1819 perustetun alkuperäisen tislaamon aloituksesta kaksi pointtia: 1) se avattiin heti lailliseksi viskitislaamoksi ja 2) se avattiin sellaiseksi suoraan, eikä sitä konvertoitu esimerkiksi puuvillatehtaasta.

Tislaamo oli aloituksensa aikoihin nykyisen Teerenpelin kokoluokkaa, yhdessä pannuparissa oli noin 900-litrainen wash still ja noin 400-litrainen spirit still. Siellä oli myös tiettyä kokeiluasennetta tynnyreiden suhteen jo 1910-luvulla. Arkistoista löytyneen dokumentin perusteella tislaamolla oli käytössä viskin kypsyttämiseen entisiä sherry-, portviini- ja malagatynnyreitä. Nikkanen muistutti, että malagakypsytettyjä viskejä ei tänä päivänä näe juuri missään, mutta Valamon luostarista sellaista on näillä näkymin tulossa. (Tuo kyseinen marraskuun 1911 kirjanpitosivu löytyy muuten Serge Valentinin ylittämättömästä Brora-historiikista, sivulta 4.)

Clynelishin nimellä kulkeneen Broran tarina oli omalla tavallaan varsin normaali 1960-luvulle saakka. Toki fokusoiminen mallasviskiin on nykyharrastajan näkökulmasta mahtavaa ja ajan oloihin nähden poikkeuksellista, kun muut tislaamot tuottivat viskiä lähinnä blendien tarpeisiin. Nikkanen muistutti myös, että Brora oli Pohjois-Skotlannin ensimmäinen kylä, joka sai sähköt vuonna 1965. Kylästä tuolloin käytetty nimi ”Electric City” herättää kieltämättä nykyisellään hilpeyttä.

Kuusikymmenluvun lopussa luonto puuttui peliin ja muutti historian kulun. Islay kärsi kuivuudesta eikä Caol Ilasta ja Port Ellenistä saatu riittävästi tuotantoa Johnnie Walkeria varten. Tuolloin Distillers Company Limited (DCL) päätti rakentaa uuden tislaamon vanhan Clynelishin viereen: vanha lopetti tuotannon toukokuussa 1968 ja uusi aloitti kesäkuussa 1968. Erityisesti kesä 1968 oli Islaylla erittäin kuiva, joten raskaasti turpeistetulle viskille oli akuutti tarve – tuolloin Port Ellen oli veden puutteen takia jopa kokonaan alhaalla. Tarvittiin korvaavaa tuotantoa, ja sitä päätettiin tislata Brorassa. Kun toinen tislaamo oli pystyssä, tapahtui kuitenkin jotain, mikä saa pään hiukan sekaisin.

Uudella tislaamolla haluttiin hyötyä Clynelishin nimestä, joten uusi tislaamo oli Clynelish I ja vanha oli Clynelish II. Sitten ne olivat Clynelish A ja Clynelish B. Loogista olisi ollut nimetä ne vähintään toisinpäin, mutta skotlantilaiset ovat aina olleet varsin innovatiivista porukkaa.

Brora-nimi otettiin käyttöön joulukuussa 1969. Tislaamo tuotti turvesavuista viskiä, jonka savuisuus oli luokkaa 40 ppm. Kuivuuden jälkeen tislaamojätti DCL päätti panna Caol Ilan remonttiin, joten turvesavuisen viskin tuottaminen Brorassa jatkui. Kesällä 1973 DCL sai tuotantonsa Islaylla lopulta rullaamaan täydellä teholla, millä oli välittömiä vaikutuksia Broraan. Tuon kesän jälkeen ei kukaan tiedä, millaisia turvepitoisuuksia Brorassa milloinkin käytettiin. Välillä tislattiin myös ilman savua.

Broran 1970-luvun jälkipuoli oli tuotannoltaan varsin vaihtelevaa, mutta yleinen trendi oli turvesavuisuuden jatkuva väheneminen. Turvesavun määrä laski vähitellen nollaan, kun tultiin 1980-luvun alkuun. Silloin viskiteollisuudella alkoi tulla ylikapasiteetin takia suuria vaikeuksia, ja maaliskuussa 1983 Brora lopetti toimintansa kokonaan. Eikä sitä sen jälkeen enää avattu uudelleen milloinkaan. Nikkanen kertoi, että vuonna 1986 tislaamopäällikkö Bob Robertson yritti saada Broran tuotantoa herätettyä henkiin, mutta epäonnistui. Sen jälkeen Broran tarina päättyi lopullisesti. Mutta legenda alkoi kasvaa.

Illan setti oli valittu mielenkiintoisesti. Ex-sherrytynnyrissä kypsyneet olivat vuosilta 1972 ja 1981, toinen siis vahvasti turvesavuiselta aikakaudelta ja toinen hyvin vähäisen turpeisuuden ajalta. Kaksi muuta valittua viskiä näytti jo sävyltään paljon enemmän ex-bourbontynnyreissä aikansa viettäneiltä, ensimmäinen ennen vuotta 1973 tislattua ja toinen vuodelta 1982. Jälleen toinen siis vahvasti turvesavuiselta ajalta ja toinen savuttomalta. Tällä perusteella tuo neljän viskin kattaus oli siis tasapainoisesti ja loogisesti rakennettu.

Ennen kuin ryhdyttiin maisteluhommiin, Nikkanen kysyi, kuinka moni ei ole maistanut Broraa aiemmin. Huomattava osa käsistä nousi pystyyn. Oma käteni pysyi alhaalla, koska olin sentään yhden Broran päässyt kokemaan. Nikkanen muisti, että vuonna 2006 Suomeen tuli ravintolamyyntiin muutama Brora, mutta Alkossa sitä ei kukaan muistanut nähneensä.

Tein tässä Brora-tastingissa poikkeuksellisesti kunnolliset muistiinpanot. Pöydässä oli tarjolla kurkkua ja vesikeksejä, joilla sai neutraloitua suun viskien välillä. Neljän viskin kanssa oli aikaa tehdä analyysia, tunnelma oli keskittynyt. Kellariin oli tultu maistelemaan vakavasti, vaikka yleinen fiilis oli toki rento ja hauska.

Viskihankinnoista vastannut Henkka Malmberg oli maistellut tuotteet etukäteen läpi (ikävä duuni!), ja hänen ehdotuksestaan ensimmäisenä maistettiin Brora 30 yo 1972, Douglas Laing Platinum 49,7%. Ex-sherrytynnyrissä kypsynyt yksilö oli viski, mistä odotin etukäteen kaikkein eniten, joten sen paikka oli äärimmäisen vaikea. Tuote kuitenkin ylitti odotukseni monin verroin – olin täysin myyty. Sen tasapaino, moniulotteisuus ja kompleksisuus olivat omaa luokkaansa verrattuna mihinkään, mitä olin koskaan aiemmin maistanut. Kaikki, mitä olin lukenut ja kuullut Broran 1972-vuosikerrasta etukäteen, tuntui pitävän paikkansa.

Malmberg sai Nikkasen pyynnöstä myös kertoa, minkä hintaista viskiä maistettiin: pullon hintaluokka oli tässä tapauksessa 3 500 puntaa. Vaikka en ole koskaan pystynyt maistamaan viskistä sen hintalappua, hiljaiseksi tuollainen vetää. Monelle Brora 1972 on tullut valkoiseksi valaaksi, etenkin ne Rare Malts -julkaisut, joista maksetaan jo aivan käsittämättömiä summia. Tällainen Iäkkäät harvinaisuudet -konsepti on juuri siinä mielessä pirun toimiva, koska ei tällaisia kattauksia pääsisi koskaan missään muualla maistamaan.

Seuraavaksi maistetulla viskillä oli hankala paikka tuon Douglas Laingin jälkeen. Brora 23 yo 1981/2004, Chieftain’s 46% oli totta kai aivan eri hintaluokkaakin, pullon hinta noin kymmenesosa edellisestä, minkä lisäksi PX-kypsytyksessä on aina omat riskinsä. Viski oli siis viettänyt koko aikansa Pedro Ximenez -tynnyrissä, minkä näki väristä ja haistoi tuoksustakin välittömästi. Se oli myös illan ainoana ei-tynnyrivahvuinen, joskin vain parin tilavuusprosentin verran laimeampi kuin aiempi viski. Chieftain’s oli mielestäni erittäin kompleksinen ja mielenkiintoinen viski, mutta pienet tasapaino-ongelmat pudottivat sen aivan terävimmästä kärjestä. Mutta kun illan vertailukohdat olivat mitä olivat, huippuviskistä oli mielestäni kyse.

Kolmanneksi maistettu Brora oli jälleen näitä 1970-luvun alun uskomattomia viskejä, Brora 30 yo 2003 Edition 55,7%. Tuoksu oli jo täysin poikkeuksellinen kahden sherrykypsytetyn viskin jälkeen, jälleen mahtavan turpeinen ja merellinen. Maussa oli sellaista vahaisuutta, joka toimii omaan makupalettiini aina täydellisesti. Pohdin todella pitkään, oliko kyseessä jopa ensiksi maistettua viskiä suurempi yksilö. Kuitenkin Douglas Laing -pullotteen mahtava tuoksu ja huima sherryisyys pitivät sen omalla listallani kärkipaikalla.

Viimeiseksi vuorossa oli Brora 20 yo 1982/2003, Rare Malts 58,1%. Se oli ennakkotietojen perusteella siis täysin turpeistamatonta, mutta itse huomasin poimivani siitä jatkuvasti turpeisia elementtejä – ei tietenkään suoranaista savua, vaan kosteaa turvetta, sellaista maanläheistä sävyä, joka Broralle paljastui minulle tässä tastingissa varsin tyypilliseksi.

Rare Malts oli fiksusti sijoitettu sarjan viimeiseksi, koska sen voimakkuus oli aivan omaa tasoaan. Siinä vesilisälle oli todella käyttöä, koska fiksulla vedenkäytöllä makujen tasapaino nousi erinomaiseksi. Tämä viski oli siis vielä muutama vuosi sitten noin 200 euron pullo, mutta nykyisellään senkin hinta on kivunnut jo 500 euron pahemmalle puolelle. Setin kolmantena maistetusta 2003-pullosta saa nykyisellään maksaa jo yli tuhat euroa. Yritin olla tastingin loppuun saakka ajattelematta, että joukkue kumosi neljän pullon setissä nykyhinnoilla ilmeisesti vähintään kuuden tuhannen euron arvosta viskiä kurkkuunsa. Ja setissä oli tosiaan tuo vuoden 1972 Douglas Laing -pullote, joka oli yksi 222 pullosta. Kuinkahan monta niitä on vielä maailmassa avaamattomana? Eipä silti tee mieli ryhtyä hankintaa tekemään, vaikka hurjasta kaverista oli kyse.

Illan päätteeksi toteutettiin VYSin aiemmista tastingeista tuttu arvostelukierros, jossa jokainen antoi viskeille omat sanalliset arvionsa ja asetti ne paremmuusjärjestykseen. Yleinen mielipide oli lopulta sama kuin omani: ensimmäisenä maistettu nousi ykköstilalle, kolmantena nautittu vuoden 2003 julkaisu oli kakkospaikalla ja Rare Malts kolmosena. Chiftain’sin oli tyytyminen jumbosijaan, vaikka mahtava viski sekin oli. Kaikkineen kattaus oli mielestäni erinomaisen tasapainoisesti rakennettu ja laadultaan ensiluokkainen. Vain vuoden 1972 Rare Malts -julkaisua olisin kaivannut, ellen tietäisi sen hinnan siirtyneen pahimmillaan jo viisinumeroisiin lukemiin.

Tastingin päätteeksi nautittiin asiallinen illallinen ja siinä ohessa vielä muutama Martin Kevinin etukäteen mainostama lisäjuoma. Helsingin joukko-osasto nousi linja-autoon yhdentoista jälkeen ja aloitti moottorimarssin takaisin pääkaupunkiin. Olipa uskomaton ilta, kiitos järjestäjille ja osallisille.

Brora 20 yo 1982/2003, Rare Malts 58,1%

VYSin Brora-tastingin viimeisenä yksilönä oli vuonna 1982 tislattu 20-vuotias Rare Malts. Se edustaa myöhäiskauden vähemmän turpeista tyyliä. Voltteja on kuitenkin niin runsaasti, ettei se setin viimeisenä jää ainakaan sen takia jalkoihin.

Brora 20 yo 1982/2003, Rare Malts

(58,1%, OB, 1982–2003, Rare Malts Selection, 70 cl)

Tuoksu: Makean vaniljainen ja tumman salmiakkinen, heti mielenkiintoinen. Kosteaa, pehmeää turpeisuutta, makeaa leivosmaisuutta. Hedelmäsalaattia, omenaa. Suolaisuus ja merellisyys tulevat hyvin esiin. Uhkuu silkkaa voimaa. Vesilisä vapauttaa ruohoisia ja huonekaluvahamaisia sävyjä.

Maku: Suolainen ja kirpeän hedelmäinen. Tammi tuntuu rapsakkana ja mausteisena, varsin valkopippurisena. Merellisyyttä, mausteisuutta, hiukan ruutiakin. Suolaista voita, vaniljaista makeutta, kauniita bourbonsävyjä. Turpeisuus leijuu taustalla pehmeänä ja jokseenkin kosteana. Jälkimaku on suolainen, tamminen, lakritsinen ja sitruksinen. Vaniljaa, voitaikinaa, murokeksiä, omenaisuutta, mietoa turpeisuutta. Erittäin pitkä ja vaikuttava loppuliuku, voima tulee todella esiin. Vesilisä tuo makuun ruohoisia sävyjä ja lisää tasapainoa, ja kun tällaisissa alkoholiprosenteissa liikutaan, veden lisäämisestä on todella jo hyötyä.

Arvio: Rare Malts -tyylille uskollinen, voimakas ja tyylikkään tamminen viski. Hieno on. 92/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 87/100. Whiskynotes 90/100. Whisky Monitor Database 87/100 (per 11).

Brora 30 yo 2003 Edition 55,7%

VYSin Brora-tastingin kolmas viski oli vuonna 2003 pullotettu virallinen 30-vuotias. Nopeasti laskettuna siihenkin käytetyt tynnyrit ovat olleet sitä legendaarista 1970-luvun alun turpeista tuotantoa.

Olin ennen tätä Iäkkäät harvinaisuudet -tastingia maistanut yhden Broran ja pudonnut sen ääressä täysin polvilleni. Sillä säilyy ikuisesti sija sydämessäni, mutta näiden 1970-luvun alussa tislattujen yksilöiden luonne on kieltämättä aivan mykistävä. Ei tarvitse kuin mennä vähän lähemmäs lasia, niin tuon mahtavan turpeisuuden huomaa.

Brora 30 yo 2003 Edition

(55,7%, OB, 2003, 3000 bts., 70 cl)

Tuoksu: Suolainen ja muhkean savuinen. Lihaisa, turpeinen ja tervainen. Maanläheisyyttä, tallia ja multaisuutta ja ruohoisuutta oikein kunnolla. Hedelmäinen vivahde, ananasta ja monihedelmänektaria. Vahamainen tammisuus, suolaista merellisyyttä ja ripaus ruutiakin. Voita. Vaniljaista makeutta, sokeria, voitaikinaa. Savuisuus ja rasvaisuus hallitsevat. Vesilisä tuo toffeeta ja vaniljakastiketta mukaan.

Maku: Vahamainen ja suolainen, intensiivisen tamminen ja savuinen. Mahtava turpeisuus, kirkas mausteisuus ja kiteinen suolaisuus. Upea viski. Tammisuudessa on vaniljainen ja valkopippurinen sävy. Hunajaista hedelmäisyyttä, ananasta ja jotain toffeemaista. Suutuntuma on vahamainen ja mausteisen kirpeä. Jälkimaku on todella merellinen ja suolainen, lakritsinen ja farmimainen (tallia, satulaa). Pippurisuutta, tervaa, salmiakkia. Valtava voima ja kesto, todella mykistävä finaali. Vesilisällä vahamaisuus lisääntyy ja myös hapahko maltaisuus pääsee pilkistämään.

Arvio: Loistava viski, jossa on tyylikästä turpeisuutta, merellistä suolaa ja toffeemaista makeutta huikeassa balanssissa. 95/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 93/100. Whisky Monitor Database 90/100 (per 15).

Brora 23 yo 1981/2004, Chieftain’s 46%

VYSin Brora-tastingin toisena viskinä oli Chieftain’sin makeassa Pedro Ximenez -sherrytynnyrissä kypsynyt yksilö, joka oli ainoana ei-tynnyrivahvuinen.

Vaarana myös oli, että se kärsii tastingissa paikasta Douglas Laingin pullottaman vuoden 1972 Broran perässä. Siitä huolimatta tuoksusta kävi heti ilmi, että hyvin erilaisesta viskistä on kyse.

Brora 23 yo 1981/2004, Chieftain’s

(46%, Chieftain’s, 11/1981–12/2004, Pedro Ximenez Sherry Wood, Cask No. 1511, 300 bts., 70 cl)

Tuoksu: Todella rusinainen ja makean sherryinen. Ruokosokeria ja siirappia. Hiukan luonnonkumia, toffeeta, suklaakastiketta. Aivan pieni nuotiosavu taustalla. Yrttisyyttä, karpaloa, lakritsia. Kuivan vahamaista tammisuutta. Upea on. Vesilisällä tuoksusta tulee todella suklainen, Sukulakua ja rusinaa riittää.

Maku: Hyvin öljyinen ja sherryinen. Alkuun makea, lakritsinen ja rusinainen. Suklaata ja ruokosokeria riittää, tiettyä vahamaisuutta ja suolaisuuttakin. Mansikkahilloa, makeaa marjaisuutta ylipäänsä. Kumimaisuutta ja mietoa turpeisuutta. Jälkimaussa tämä varsinaisesti räjähtää, todella suuri ja muhkea finaalin avaus. Mausteisuudessa on lakritsinen, yrttinen ja pippurinen kierre. Tervaa ja kaakaojauhetta, suolaa ja merellisyyttä. Loppua kohti ruokosokeri ja pehmeä turpeisuus nousevat. Erittäin pitkä ja mahtava finaali, jossa minttu ja antiikkinen vahamaisuus leikkivät todella pitkään. Vesilisä tuo aavistuksen eltaantunutta, makrillimaista sävyä, merellisyyttä ja hikeä – eli vesilisästä ei ole tässä liiemmin iloa.

Arvio: PX:n todella huomaa, tynnyri on ollut vähällä ottaa tästä yliotteen. Erinomainen viski pienestä levottomuudesta huolimatta. 92/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whisky Monitor Database 83/100 (per 2).

Brora 30 yo 1972/2003, Douglas Laing Platinum 49,7%

Viskin Ystävien Seuran Iäkkäät harvinaisuudet -sarjan Brora-tasting järjestettiin Tammisaaressa, yhteistyössä Sydspetsens Malt Whisky Sällskapin kanssa. Setin avasi tämä uskomaton pullote.

Brora 30 yo 1972/2003, Douglas Laing Platinum

(49,7%, Douglas Laing, Platinum Old & Rare, Cask No. 6165, 222 bts., 70 cl)

Tuoksu: Muhkean sherryinen ja tervainen, makean rusinainen. Tummaa suklaata, lakritsia, makeaa mausteisuutta. Lihaisuutta, chorizoa. Farmin sävyä, pientä multaisuutta ja tallia, nahkasatulaa. Huonekaluvahaa, antiikkisuutta ja kuivaa nahkaa. Hilloisuutta, pientä pähkinäisyyttä. Todella syvä ja runsas, täysin mykistävä oikeastaan. Vesilisä nostaa toffeesävyjä ja minttua.

Maku: Erittäin öljyinen, mahtavan turpeinen ja kuivuva. Iskee pienellä viiveellä, mutta todella lujaa. Wow. Vahamaista tammisuutta, huonekaluvahaa, suolaisuutta. Kuivempi kuin tuoksu, mutta silti turve ja suolaisuus tuntuvat hyvin kosteilta. Suklaata, nahkaisuutta, sherryä, rusinaisuutta, mantelia, hilloisuutta. Pieni lihaisuus, lyijy ja ruuti maistuvat. Valtava voima ja runsaus, silti loistelias tasapaino. Jälkimaku on antiikkisen tamminen, mutta samalla mustapippurinen ja muhkean mausteinen. Suklaata, tervaa, salmiakkia. Todella tumma, kahvinen ja paahteinen. Hienoa suolaisuutta ja samalla sherryistä makeutta. Massiivisen pitkä jälkimaku muuttuu ihan loppua kohti aavistuksen siirappiseksi, esiin tulee poltettua sokeria ja lakritsia. Hienot fenolit maistuvat loputtomiin. Vesilisällä ruutisuus ja lyijyisyys aavistuksen lisääntyy. Ei sinänsä kaipaa vettä.

Arvio: Käsittämätön viski. Kaikki tasapainossa, kaikki kohdallaan. 96/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 94/100. Whisky Monitor Database 94/100 (per 5).

Nuoret Ardbegit 60- ja 70-luvuilta

Viskin Ystävien Seuran järjestämän Iäkkäät harvinaisuudet -sarjan yhdeksännessä osassa saatiin maisteluun nuorta Ardbeg-tuotantoa 1960- ja 1970-luvuilta. Aivan nuorikkoja viskit eivät toki olleet, koska ikämerkinnät liikkuivat kahdentoista ja viidentoista vuoden välillä. Ikämerkintä puuttui vain Gordon & MacPhail -pullotteesta, mutta eipä Connoisseur’s Choice -sarjassa ole koskaan kai mitään täysiä raakileita pantu pulloon.

Tasting pidettiin ravintola Carelian juhlakellarissa Helsingissä, ja historiallista kattausta oli saapunut kunnioittamaan kolmisenkymmentä viskin ystävää. Carelian ravintolapäällikkö Kai Autio avasi tilaisuuden, kertoi tilasta ja ravintolan toiminnasta, tuotteista ja tarjouksista. Sen jälkeen päästettiin Jarkko Nikkanen ääneen. Ardbeg Ambassador ja VYS:n puheenjohtaja alusti aiheen äärelle, eikä ensimmäisen viskin maistamistakaan tarvinnut kovin kauan odottaa.

Kyseessä oli tuo kertaalleen mainittu G&M-pullote, Ardbeg 1975, Gordon & MacPhail Connoisseur’s Choice 40 % (Gordon & MacPhail for Fiori Ferdinando, Italy Import, 75 cl), joka löi ainakin minut ällikällä. Tuoksussa oli laajalla pensselillä lääkemäisyyttä, jodia, salmiakkia, suklaata, neilikkaisuutta ja mietoa turpeisuutta. Mikään savupommi ei ollut kyseessä, kuten arvata saattoi, mutta ryhtiä ja ulottuvuutta löytyi valtavasti. Maku oli tuoksua vielä selvästi suurempi, edelleen lääkemäinen, suolaisen salmiakkinen ja tervainen. Kokonaisuus pysyi hienosti tasapainossa, ja jälkimaussa minua miellytti vielä erityisesti sen tyylikäs pippurisuus. Viski palautti kertaheitolla uskoni Connoisseur’s Choice -sarjaan ja antoi aiheellisen muistutuksen, että 40-volttinenkin viski voi olla iso.

Nikkasen esityksestä tärkeältä tuntui myös se huomio, että 1960- ja 1970-luvuilla viskin tekeminen oli varsin erilaista puuhaa kuin nykypäivänä – ei ollut olemassa tietokoneohjausta, ei harjoitettu millintarkkaa optimointia eikä etenkään äärimmäisen hallittua tynnyripolitiikkaa. Tasalaatuisuuden vaatimukset olivat tuolloin jotain aivan muuta kuin mihin nykyään on totuttu. Se oli hyvä pitää mielessä, kun näitä viskejä maisteltiin. Ja siitä hyvänä esimerkkinä tuli seuraava parivaljakko, kaksi vuonna 1973 tislattua Ardbegia italialaiselta Sestantelta. Molemmat oli pantu pulloon 1988, mutta lopputulos näytti täysin erilaiselta.

Kun järkyttävän rumista etiketeistä oli päästy henkisesti yli, oli aika ottaa käteen näistä viskeistä ensimmäinen, Ardbeg 15 yo 1973/1988, Sestante 43% (Clear Bottle, 75 cl). Se oli tuoksultaan aivan erilainen kuin tuo G&M ja herätti heti keskustelua Port Ellen -ominaisuuksillaan. Suolaisuutta ja merellisyyttä todella riitti. Omaan nenääni viski tuoksui myös pihkaiselta ja aavistuksen kaktusmaiselta, siinä tuntui ripaus aaloen raikkautta ja samalla mietoa lakritsisuutta. Jossain määrin ujon tuoksun jälkeen maku tuntui omaan suuhuni hyvinkin suolaiselta, joskin aluksi maltaisuus ja tietty maanläheisyys ja tuhkaisuus korostuivat. Maun keskivaiheilla viski kärsi mielestäni pienestä ponnettomuudesta, tammisuus tuntui hiukan puisevana ja suutuntuma keveni selvästi. Jälkimaku oli kuitenkin komea, joskin aavistuksen hapan omaan suuhuni. Jälleen maistoin finaalissa pippuria, jota en osannut odottaa.

Toisena Sestante-pullotteena oli edellisestä täydellisesti poikkeava Ardbeg 15 yo 1973/1988, Sestante 43% (Green Bottle, 75 cl). Siitä sai nenäänsä välittömästi kunnolla kumisaapasta ja savuavaa konetta. Moottoriöljyn ja likaisuuden tasapainottajina löytyi suklaata ja tervaisuutta, tallimaisuutta ja satulaa. Todella häijy tuoksu, joka osui välittömästi johonkin herkkään pisteeseen. Maku oli myös vähintään tuoksun tasolla, suutuntuma oli iso ja aseistariisuva. Raskasta tervaa ja poikkeuksellisen miellyttävää kumisuutta, paksua suklaisuutta ja kunnolla turvetta, tiettyä maanläheisyyttä ja erikoisen miellyttävää tunkkaisuutta. Jälkimaussa riitti myös tummaa yrttisyyttä ja salmiakkia kiitettävän pitkään. Viskinä kyseessä oli illan myönteisin yllätys minulle, mutta ymmärrän hyvin, että se myös jakoi mielipiteitä rajusti.

Viimeiseksi oli varattu viskit kauimpaa historiasta, kaksi William Cadenheadin pullottamaa Ardbegiä vuodelta 1965. Myös niissä oli havaittavissa huomattavia eroja niin värin kuin yleisen tyylinkin puolesta, vaikka kumpikin oli laskettu aikanaan samanlaiseen karuun dumpy-pulloon. Tuosta vuodesta Nikkanen palautti mieleen virallisen Ardbeg-pullotteen, jonka tislaamo julkaisi 2005. Tuo kyseinen viskivanhus oli ehtinyt köllöttää tammessa 39 vuotta ja saavuttaa melkoisia ominaisuuksia noin pitkällä kypsytyksellä, mutta nyt käsillä oli kaksi taatusti erilaista esitystä samalta aikakaudelta – 12- ja 14-vuotiaat pullotteet.

Ensin päästiin maistamaan niistä nuorempi, Ardbeg 12 yo 1965/1977, Cadenhead’s 46% (dumpy, 75 cl). Se oli oikeastaan lähimpänä sitä tyyliä, josta nuoret Ardbegit nykyään tunnetaan – tosin hiukan ilmavampana versiona. Tuoksussa oli kunnolla savua ja suolaisuutta, jodia ja tuhkaa. Tiettyä marjaisuutta löytyi myös. Samoin löysin sieltä tammisuutta ja vihreää omenaa. Maussa omenaisuus jopa korostui, suutuntuma oli kuiva ja rapsakan yrttinen. Löytyi marjaisuutta ja aavistus laventelia. Tasapaino oli huippuluokkaa. Jälkimaussa maistoin jälleen ripauksen pippurisuutta, ja kuivan savuinen, suolainen ja tamminen finaali jatkui tasapainoisena erittäin pitkään.

Saman aikakauden myöhemmin pullotettu yksilö oli Ardbeg 14 yo 1965/1979, Cadenhead’s 46% (dumpy, 4/1965–4/1979, 75 cl). Sen olisin pannut sokkotastingissa Bowmoreksi, niin paljon löysin tuoksusta marjaisuutta ja miellyttävää, pehmeää lehtisavua. Puolukka oli kaikkein selvimmin esillä, mutta myös mustikkaa ja karpaloa olin sieltä löytävinäni. Mielenkiintoisen, melbamaisen kokonaisuuden off-notena nenääni tunki kuitenkin merellisen suolaisuuden mukana hiukan jotain makrillimaista. Maun puolesta viski jäi myös aavistuksen verran kovista odotuksistaan, koska suutuntuma oli runsaaseen tuoksuun verrattuna kevyt. Maku ei täysin kohdannut tuoksun herättämiä odotuksia, mutta marjaisuus, suolaisuus, mieto savuisuus ja kuivahko tammisuus olivat toki linjassa tuoksun kanssa. Jälkimaussa nousi myös tyylikkäästi eucalyptusta, suolaa ja jodia, minkä lisäksi taustalta noussut pippurisuus kantoi todella pitkään. Olisin halunnut pitää tästä viskistä vielä paljon enemmän, mutta jotain sieltä rungosta oli päässyt katoamaan.

Ei ole ihme, että näiden viskien hapettuminen herätti keskustelua, koska yli 35 vuotta pullossa on jo valtavan pitkä aika. Kummassakin Cadenheadissa oli kuitenkin kierrekorkki, mikä on saattanut näin vanhassa viskissä jopa auttaa säilymistä – mene ja tiedä. Joka tapauksessa fill levelit olivat tähän tastingiin vielä hyvällä tasolla: 12-vuotiaassa kaulan puolivälissä ja 14-vuotiaassa hieman alempana. Tastingin viskeistä Sestantet olivat fill leveleiltään lähellä kaulan pohjaa, Gordon & MacPhail vähän korkeammalla. Mikään ei ollut ainakaan pilalla, se oli pääasia.

Hienon maistelusession päätöksenä oli itselleni hiukan uudenlainen käytäntö, kun en ollut aiemmin VYS:n tastingeissa vieraillut: pöydän ympäri mentiin kierros, jossa jokainen asetti kolme tastingin omasta mielestään parasta viskiä järjestykseen – vaikka väkisin – ja kertoi koko porukalle omat perustelunsa. Perusteluosastolla päästiin nopeasti ns. nextille levelille, kun kuvauksissa alkoi tulla esiin lammas tynnyrissä– ja nyrkkiä kasseille -tyyppisiä ilmauksia. Olikohan se sitä modernia viskiretoriikkaa?

Omassa arviossani kultamitalin vei vihreän pullon Sestante 1973, hopealle ylsi 12-vuotias Cadenhead 1965 ja pronssille nousi viime hetkellä Gordon & MacPhail 1975. Päätin jo siinä vaiheessa, etten pisteytä näitä pullotteita, koska tehtävä olisi liian vaikea ja lopputulos tuntuisi epätyydyttävältä joka tapauksessa. Nämä viskit eivät tavallaan olleet enää tästä maailmasta.

Koko porukassa ylivoimaiseksi voittajaksi kruunattiin tuo 12-vuotias Cadenhead vuodelta 1965. Sen jälkeen oli pistemäärissä enemmän hajontaa, mutta tavallaan hämmentävää on, että tuo G&M-pullote jäi aivan selvästi jumbosijalle. Se oli niin mahtava viski, että tuntuu jotenkin kohtuuttomalta moinen kohtalo. Tai sitten se vain muistuttaa, miten mahdotonta tällainen arvottaminen on, kun edessä on tällainen kattaus. Hieno ilta, kiitos kaikille!

Old Buck 2010/2014 VYS 53,7%

Toinen maistamani Old Buck on Alkon tilausvalikoimaankin tullut pullote, jolla juhlistettiin Viskin Ystävien Seuran kaksivuotista taivalta.

Noin neljävuotias yksilö on tislattu turpeistetusta maltaasta, minkä lisäksi sen kypsytyshistoria on hieman tavallisuudesta poikkeava: se on kypsynyt Jack Daniel’s -tynnyrissä, jossa on edeltäneiden kahdeksan kuukauden ajan kypsynyt panimoravintola Plevnan Siperia-stoutia.

Mielenkiintoisesta viskistä on siis kyse, jo värin perusteella erilaisesta kuin aiempi maistamani Old Buck. Tästä VYS-pullotteesta voi lukea lisää esimerkiksi kotimaisista Smoke On The Water– ja Just Peat It! -blogeista.

Old Buck 2010/2014 VYS

(53,7%, OB, 2010–2014, VYS 2 v. -juhlapullote, 150 bts., 70 cl)

Tuoksu: Maltainen ja tumman omenainen. Tuoretta ruohoa, ananasta, kookosta, marsipaania, laventelisaippuaa. Tuoretta tammisuutta. Hapokas kastikemaisuus, rasvainen ja sitruksinen. Paahtunut jyväisyys, poltettua tulitikkua. Mielenkiintoinen, tumma ja runsas tuoksu. Vesilisä tuo heinää ja kukkaisuutta esiin, herkistää kokonaisuutta.

Maku: Omenainen ja tamminen. Yllättävän makealla tavalla viinimäinen ja hapokas, tanniininen. Trooppista hedelmää, sitrusta, hapanta maltaisuutta, jopa humalaiselta tuntuvaa terävyyttä. Suutuntuma on täyteläinen. Mausteisuus on pinnassa, jotain liimamaistakin tässä on. Jälkimaku alkaa hapokkaan omenaisena ja tanniinisena, mausteisena ja runsaana. Vähitellen sitruksisuus, vanilja ja neilikka tulevat esiin. Oikein nätti, yrttinen finaali. Vesilisä avaa tiettyä saippuaisuutta ja jyväisyyttä, jopa tylppää viinamaisuutta.

Arvio: Tummasävyinen ja voimakas viski, jonka turpeisuus on kuitenkin varsin maltillista. 86/100