Nykyisen viskibuumin keskellä on terveellistä katsoa myös menneisyyteen, aikaan, jolloin myynnit romahtivat ja viskitislaamoita kaatui. Brian Townsendin Scotch Missed. Scotland’s Lost Distilleries (The Angels’ Share 2000, uusintapainos vuodelta 2014) esittelee noita menneitä tislaamoita ja niiden tarinoita.

Muinaiset tislaamot herättävät kiinnostusta ja jopa suoranaista äimistystä jo pelkästään nimien perusteella: Bankier. Bo’ness. Bon Accord. Grange. Langholm. Pollo. Riechlachan. Saucel. Tambowie. Yoker. Vain muutamia mainitakseni. (Millainen viinanpolttaja panee tislaamonsa nimeksi Pollo? Ei ainakaan markkinamies.)

Scotch Missed on siis ehdottomasti jännän äärellä. Pollon äärellä. Teoksen ensimmäinen laitos on ilmestynyt jo vuonna 1993, mutta käsissäni oleva editio sisältää täydennyksiä ja tarkennuksia tämän vuosisadan puolelta. Townsend on jaotellut teoksensa historiaa kertaavan johdannon jälkeen maantieteellisesti. Alueita käydään läpi yksitoista, joten määrittely on tarkempaa kuin viskikirjoissa keskimäärin. Esimerkiksi Glasgow’lla ja Edinburghilla on omat osuutensa.

Kirjailijana Townsend on enemmän luettelomiehiä kuin tarinankertojia, se tulee heti selväksi. Skotlannin tislaamohistoriaa käsittelevä osuus on varsin puiseva, eikä teksti varsinaisesti nouse lentoon tislaamo-osuuksissakaan. Yleensä tekijä vielä korostaa punchlinea huutomerkillä, jotta lukijalta ei mene hyvä juttu ohi (”…and even devised an advertising slogan There’s nae sair heids in Benachie, that may have generally indicated that the whisky was a light malt or simply that they were marketing men without knowing it!”).

Kuvallisestikaan Scotch Missed ei ole ilotulitus. Tislaamokuvat ovat pieniä, osin pikselöityneitä mustavalko-otoksia, joista juuri erottaa tislaamon. Pullojen ja etikettien kuvia ei ole kuin nimeksi. Toisaalta kirjan kaksi pullokuvaa sisältää kiinnostavan tiedon kuvatekstissä. Ensimmäisessä kuvassa on Stromnessin tislaamosta peräisin oleva Old Orkney -pullo, joka on myyty Christie’sin huutokaupassa Glasgow’ssa marraskuussa 1992 hintaan 1 045 puntaa. Toisessa kuvassa näkyy samassa huutokaupassa tasan kahta vuotta aiemmin myyty Dalintober, joka on tislattu vuonna 1868 ja pullotettu vuonna 1908 – se on myyty hintaan 2 530 puntaa. Käsittämättömiä hintalappuja, kun niitä nykyperspektiivistä katsoo: nykyäänhän tuohon hintaan myydään lähinnä niitä tyhjiä Ardbeg-pulloja.

Kritiikistäni huolimatta koen, että Scotch Missed on täynnä mielenkiintoista historiaa, nippeliä ja tutkittavaa. Townsend keskittyy nimenomaan menetettyihin tislaamoihin, sellaisiin, joita ei tulla enää avaamaan uudestaan – ja siinä hän näyttää olevan faktoissaan keskimäärin vahvoilla. Ymmärrän hyvin, miksi tekijä on rajannut kevyesti naftaliinissa olleet ja muuten vain hiljaiset tislaamot kokonaan teoksensa ulkopuolelle. Ainoana poikkeuksena säännöstä on Glengyle, jonka paluusta Townsend iloitsee, selvästi myöhemmin kirjoitettujen lauseiden varassa. Toisaalta monen tislaamon kohdalla Townsend kyllä kuvailee, millaisia mahdollisuuksia uuteen alkuun voisi kaikesta huolimatta löytyä.

Townsend noudattelee tislaamoesittelyissä tiettyä peruskaavaa: perustaminen, toiminnan vaiheet, omistushistoria, sulkeminen ja sen syyt, nykyhetki, pullotteiden saatavuus nykyään, mahdolliset keräilykappaleet. Esimerkiksi Auchinblaen (1896–1926) kohdalla tuon keräilykappaleen tarina on varsin napakka:

John Thomson’s family still live in the house and his gaughter, Ann Thomson, possesses the only known bottle, alas empty, of Auchinblae Highland Whisky.

Tislaamoiden esittelykokonaisuudesta jää mieleen muutamien herkullisten tarinoiden ohella se, miten monen tislaamon paikalle on rakennettu myöhemmin jotain varsin arkipäiväistä. Esimerkiksi Glen Albynin paikalla on nykyään automarketti, Deanin rakennuksissa toimii iso vakuutusyhtiö, Sunburyn varastorakennuksessa huonekaluliike, Argyllin rakennuksessa huoltoasema. Benmore on nykyään bussivarikko, Campbeltown taas autokauppa. Dalintober, Dundashill ja St Madgalene on muunnettu osin asuinkäyttöön.

Muutamassa kohdassa kirjaa mietin, olisiko Townsend voinut kirjoittaa kuuliaisesti jokaisesta menetystä tislaamosta ihan oman osuutensa. Nyt esimerkiksi Malt Mill hukkuu Islayn saarta, läntistä Ylämaata ja saaria käsittelevän luvun johdantoon. Myös huomattava osa Campbeltownin entisaikojen tislaamoista tulee kuitattua johdannon listamaisessa virkkeessä. Ymmärrän materiaalin kapeuden, mutta silti: kun kerran tällaiseen suurtyöhön ryhtyy, olisi hienoa, jos lopputulos olisi yhtenäinen ja vankka.

Kun nyt materiaali tuli kerran puheeksi, tämän teoksen pahimpana heikkoutena pidän lähdeluettelon ja yleensäkin lähteistyksen puutetta. Kun kyseessä on kuitenkin historiallisiin faktoihin nojaava teos, olisi ollut ihan paikallaan osoittaa, mistä tiedot on kerätty. Käytännössä Townsend viittaa lähinnä vain Alfred Barnardin The Whisky Distilleries of the United Kingdom -klassikkoon, muutamiin suullisiin lausuntoihin paikallisilta ihmisiltä ja erinäisiin tislaamoita koskeviin dokumentteihin, joita on ilmeisesti päässyt näkemään.

Scotch Missed olisi huimasti arvokkaampi teos, jos lähteisiin olisi viitattu edes karkealla tasolla. Nyt tekstin totuuksia joutuu hiukan arpomaan. Toisaalta Townsend ei lähde spekuloimaan menneisyydellä, ainoa spekulaatio kohdistuu tislaamon mahdolliseen tulevaisuuteen. Teoksessa ei siis pohdita, millainen mahtoi olla Islayn saaren muinainen Ardmore-tislaamo. Kun tällaista arvelua ei ole, tekstiin voi toki myös luottaa.

Lisäksi täytyy muistaa, että vuonna 1993 tällaisen viskikirjan tekeminen on ollut taatusti kova haaste. Kustantamo on tuskin aikoinaan odottanut tästä kauden bestselleriä, myyntiodotukset ovat noihin aikoihin olleet varmasti aika pohjalukemissa. Niissä olosuhteissa Townsend on varmasti kääntänyt jokaisen kiven ja tehnyt niin hyvää työtä kuin mahdollista – sen vain helposti unohtaa, kun nykyään näitä entisaikojen tislaamoja löytää monilta nettisivuilta jopa kätevinä listauksina, kuten Oliver Klimekin Dramming.com-sivustolta.

Jos Scotch Missed tehtäisiin tänä päivänä, se olisi varmasti erilainen myös visuaalisesti. Townsendin tekstin seassa on suttuisia mustavalkokuvia, joista juuri ja juuri erottaa tislaamon profiilin – tänä päivänä samat kuvat toonattaisiin vähintään seepian sävyihin ja tyyliteltäisiin suureen kokoon. Lisäksi tislaamoja käsittelevän dokumentaation painaminen kirjan sivuille omiksi kuvikseen on varmasti ollut täysin poissuljettu vaihtoehto vuonna 1993 – nyt niillä suttuisilla papereilla taatusti mässäiltäisiin tarkkoina skannauksina. Ja tislaamokarttoja olisi joka lähtöön, toisin kuin tässä Townsendin kirjassa. Valitettavasti kirja päättyy muutamaan pikselöityneeseen pikkukarttaan, joista ei ota kerrassaan mitään tolkkua. Niiden laadun on täytynyt kadota jossain uusintapainosten digitalisointivaiheessa.

Joka tapauksessa kunnioitan Townsendin saavutusta. Scotch Missed kirjaa ylös monta tarinaa, jotka ovat lukemisen arvoisia. Vielä kun pääsisi sitä Polloa jotenkin maistamaan.