Month: syyskuu 2017

Kilchoman Loch Gorm 2017 Edition 46%

Vuonna 2017 Kilchoman julkaisi järjestyksessään viidennen Loch Gorm -julkaisun. Ikää tällä viskillä on noin kahdeksan vuotta.

Olen aina kovasti näistä Loch Gormeista pitänyt. Eri vuosien julkaisuissa on ollut myös pientä vaihtelua, mikä on pitänyt mielenkiinnon yllä. Ensimmäinen maistamani oli vuoden 2013 julkaisu, joka oli vielä vähän kypsymätön, mutta myöhemmin vuoden 2015 editio suorastaan räjäytti pankin. Myös vuoden 2016 versio oli aivan mainio.

Ja nyt sitten lasiin tätä uusinta versiota. Jälleen on olorosotynnyreissä ollut sen verran paljon tavaraa kypsymässä, että pullomääräkin on messevät 13 500. Vielä kun tämän saisi tynnyrivahvuisena, speksissä olisi kaikki kohdallaan.

Kilchoman Loch Gorm 2017 Edition

(46%, OB, 2009–2017, Oloroso Sherry Butts, 13500 bts., 70 cl)

Tuoksu: Tumman salmiakkinen ja hiilinen. Hiukan tunkkainen turvesavu hallitsee. Kumisaapas on jälleen esillä, samoin tiettyä suolaisuutta ja lääkemäisyyttä löytyy. Tummaa suklaata, ylikypsää luumua, rusinaa. Miellyttävä piparkakku erottuu joukosta. Hiukan rasvaisuutta ja nokea. Vesilisällä saa… kypsymättömyyttä, raa’ahkoa tammisuutta ja lihaisuutta.

Maku: Lääkemäinen, hiilisavuinen ja salmiakkinen. Rasvainen ja mukavan keskitäyteläinen suutuntuma, rungossa on hyvin ryhtiä. Suklaisuutta, hiukan siirappia, rusinaa, luumuhilloa. Hedelmäinen sherryisyys tuntuu, pieniä oloroso-nuotteja suorastaan. Pekonia. Melko reipas lääkemäisyys, yskänlääkettä ja yrttistä mausteisuutta on vaikka muille jakaa. Tammikin löytyy joukosta varsin pippurisena. Hiukan sekava kokonaisuus tällä kertaa. Jälkimaku alkaa todella pippurisena ja salmiakkisena. Tervaa, yskänlääkettä, tummaa yrttisyyttä. Tammea, nokea, suolaisuutta, raakakumia. Keskipitkä finaali. Vesilisä tuo lisää siirappia pintaan.

Arvio: Oikein maukas viski. Pientä sekavuutta, mutta yleisilme on edelleen oiva. 86/100

Lochside 1991/2008, Gordon & MacPhail 43%

Tällä kertaa lasissa on menneen maailman kaikuja vuonna 1992 toimintansa lopettaneesta Lochsiden tislaamosta. Gordon & MacPhail on pullottanut Connoisseurs Choice -sarjassaan refill-tynnyreitä oikein urakalla ja tasannut viskin 43:een tilavuusprosenttiin.

Lochsidea tulee sen verran harvoin enää vastaan, että on vaikea muodostaa ennakkokäsityksiä, millaisesta yksilöistä mahtaa olla kyse. Kokemukseni ovat tähän mennessä olleet voittopuolisesti myönteisiä, vaikka viimeksi maistettu Gordon & MacPhailin pullottama Reserve-sarjan Lochside 1991/2009 ei niitä onnistuneimpia ollutkaan.

Lochside 1991/2008, Gordon & MacPhail

(43%, Gordon & MacPhail, Connoisseurs Choice, 1991–2008, Refill Bourbon Barrels, 70 cl)

Tuoksu: Erittäin yrttinen ja mineraalinen. Minttua, sitruunamelissaa, salviaa. Vasta leikattua ruohoa. Suolakiveä, kamferia, tiukkaa viinirypälemäisyyttä, tölkkiananasta, sitruksisuutta. Maltaisuus tuntuu hiukan puuromaisena taustalla. Tammenkin tästä kyllä löytää, kuivana ja napakkana.

Maku: Sitruksinen, ruohoinen ja yrttinen. Vihreää teetä, kamferia, kuivaa omenaisuutta, vihreää viinirypälettä. Silti mukana kulkee kermainen makeus, joka muodostaa mielenkiintoisen vastaparin tämän mineraaliselle ja kuivan mausteiselle puolelle. Akaasiahunajaa, hunajakarkkeja. Suutuntuma on melko kevyt ja öljyinen. Tammi on edelleen mukana ja saa tämän tuntumaan varsin iäkkäältä viskiltä, kun sitruunamelissa ja minttu leijuvat pinnassa. Jälkimaku jää yrttisenä ja mineraalisena hiukan kevyeksi, vaikka ruohoisuus ja lakritsi ovatkin vahvasti läsnä. Minttua, kamferia, kuivaa sitruksisuutta. Keskipitkä finaali.

Arvio: Tasapainoinen ja aivan tyylikäs Lochside. Ei hienoimpien Lochside-julkaisujen joukossa missään nimessä, mutta todella yrttisenä ja mineraalisena hoitaa oman tonttinsa mukavasti. 84/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 80/100. Whisky Monitor Database 80/100 (per 1).

Glen Scotia 1972/2013, Malts of Scotland 44,9%

Glen Scotia on yksinäinen susi Mitchellien omistamassa Campbeltownin tislaamoskenessä. Nykyisellään Loch Lomond Groupille kuuluva, kaupunkirakennuksessa sijaitseva tislaamo on yksi Skotlannin pienimmistä: 500 000 litran vuosittaisesta maksimikapasiteetista tuotetaan vuosittain vain noin 20 prosenttia.

Glen Scotia on ollut tuotannoltaan epätasainen ja näin harrastajan näkökulmasta hyvinkin haastava tislaamo. Tällä kertaa maisteluun on valikoitunut saksalaisen Malts of Scotlandin poiminta vuoden 1972 tuotannosta. Sarjana on Diamonds, johon on yleensä päätynyt niitä parhaita tynnyreitä, joten odotukset ovat tällä kertaa melko korkealla.

Glen Scotia 1972/2013, Malts of Scotland

(44,9%, Malts of Scotland, Diamonds, 9/1972–4/2013, Cask No. MoS 13024, Bourbon Hogshead, 128 bts., 70 cl)

Tuoksu: Ikääntyneen viskin kuivaa hedelmäisyyttä, mentholia ja tiettyä pölyisyyttä. Tomusokeria. Metisyyttä, makeaa kurkkupastillia. Appelsiinia, banaania, tölkkiananasta, kookosta. Erittäin tyylikäs ja herkkä kokonaisuus, kukkainen ja vaniljainen. Vesilisä tuo kookoskermaista puolta pintaan.

Maku: Napakan tamminen ja jopa tiukka. Yllättävän tanniininen ja karhea erittäin kevyen tuoksun jälkeen. Mausteisuutta, kuivaa puuta, mentholia, sitruksista yrttisyyttä, kukkaisuutta. Suutuntuma on varsin kevyt ja hienon öljyinen. Omenaa, vaniljaa, kookosta, pientä suolaisuutta. Jälkimaku tuo esiin vielä paahteisenkin puolen, saksanpähkinää ja lakritsia. Erittäin metinen ja akaasiahunajainen vaihe lipuu vähitellen suolaisuuteen, mentholiin ja sitruksiseen kirpeyteen. Tammi tuntuu hiukan puisevana, tanniinit ovat jo kadonneet mutta mausteita riittää. Varsin pitkä ja kevyesti liukuva finaali. Vesilisä keventää tiukkuutta ja vapauttaa kermaisia nuotteja.

Arvio: Oikein hienostunut viski, mutta maussa pieni balanssin hakeminen leikkaa parasta terää. Herkkyydessään silti erittäin mielenkiintoinen. 88/100

Tobermory Batch #1, That Boutique-y Whisky Company 53,8%

Tobermory on yksi tämän blogin räikeimmin aliedustetuista viskeistä. Myönnän, etten ole koskaan päässyt siihen oikein sisään – yhteensä olen maistanut vuosien saatossa ehkä hädin tuskin viisi Tobermorya (Ledaigit ovat sitten asia erikseen).

Ajattelin korjata tilannetta ainakin hiukan. Nyt maistelussa on That Boutique-y Whisky Companyn Tobermory, ensimmäinen erä sitä sarjaa.

Tobermory Batch #1, That Boutique-y Whisky Company

(53,8%, That Boutique-y Whisky Company, NAS, 2013, 50 cl)

Tuoksu: Melko makea ja tunkkainen. Rusinaa, paksua hedelmäisyyttä ja hiukan outoa rasvaisuutta. Aseöljyä, autotallia, maalattiaa. Ylikypsää luumua. Hiivaleipää, hiivaisuutta, maltaisuutta. Varsin erikoinen kokonaisuus. Pihkaa, havuja, mausteisuutta, mutta hedelmä tässä tuntuu käyneeltä. Vesilisällä saa esiin vielä märkiä lehtiä.

Maku: Ryhdikäs, merellinen ja napakan mausteinen. Tuoksun kanssa maku on aivan eri sarjaa. Nyt on suolaa, raikasta sitruksisuutta, marjaisuutta. Vaniljaa ja hunajaakin löytyy. Suutuntuma on varsin kermainen, joskin pippurisuus tekee myös kihelmöivyyttä. Oliiviöljyä, hapokasta valkoviiniä, sitruksista olutmaisuutta. Jälkimaku on erittäin suolainen ja pirskahtelevan merellinen. Öljyisyyttä, sitruksisuutta, hapokkuutta, vaniljaa. Tammi kulkee reippaasti mukana, pippuria ja tanniinejakin riittää. Hedelmäkarkkeja, pientä hedelmäistä makeutta lopuksi. Melko pitkä finaali. Vesilisä korostaa kermaisuutta ja makeaa hedelmäisyyttä. Mukana tulee myös aivan loistava kiteinen hunajaisuus ja metinen kukkaisuus. Nam.

Arvio: Oudon tuoksun jälkeen maku saapui eri rekalla. Varsin mainio esitys, mutta osittain ilkeä tuoksu rokottaa valitettavasti tunnelmaa. 83/100

Bruichladdich 12 yo 2002/2015, Rest and Be Thankful 64,1%

Maistelussa mielenkiintoinen Bruichladdich vuodelta 2015. Pullottajana on uudehko Rest and Be Thankful, jonka takana on tietääkseni herefordilainen Fox Fitzgerald Whisky Trading Co Ltd. Yhtiö on hinnoitellut nämä Rest and Be Thankful -viskinsä kautta linjan varsin reippaalla kädellä.

Tässä Bruikan tapauksessa myös voltit ovat erittäin korkeat, jopa korkeammat kuin monilla muilla siinä vaiheessa, kun viskiä edes pistetään tynnyriin. Yleensähän moni vannoo 63,5%:n tynnyröintivoimakkuuteen, jotta tammesta saadaan paras irti, mutta tässä on pistetty paremmaksi.

Bruichladdich on käyttänyt paljonkin reipasta 70%:n tynnyröintivahvuutta, ja tässä yksilössä saattaisi olla juuri sellaisesta kyse. Kahdentoista vuoden jälkeenkin voltit ovat pysyneet todella korkealla.

Bruichladdich 12 yo 2002/2015, Rest and Be Thankful

(64,1%, Rest and Be Thankful, 20.7.2002–9.3.2015, Cask No. 588, Bourbon Cask, 233 bts., 70 cl)

Tuoksu: Viinirypäleitä, kiiviä, makeaa persikkaa, raikasta trooppista hedelmää. Cantaloupemelonia, vaniljaa, makeaa heinäisyyttä. Todella hedelmäinen tapaus, hunajainen makeus ja sauternesin kaltainen ulottuvuus vielä mukana. Tammi tuntuu aktiivisena ja voimakkaana kautta linjan. Kosteaa nurmikenttää, hapokkuutta. Vesilisä tuo mineraalisuutta runsaasti esiin.

Maku: Makean persikkainen, viinirypälemäinen, vaniljainen, öljyinen ja raikas. Todella hieno kaikin puolin, aivan parasta tämän tyylilajin Bruichladdichia. Kiiviä, omenaa, hunajaisuutta, kevyttä heinäisyyttä ja kukkaisuutta. Hapokkuutta, mineraalisuutta, hiukan sitruksisuutta. Suutuntuma on erittäin öljyinen ja äärimmäisen voimakas (vesilisä on kyllä tarpeen). Tammi ei aja yli, vaan tukee tätä hyvin. Jälkimaku on varsin ruohoinen, omenaisen paahtunut ja heinäisyydessään maanläheinen. Mineraalisuutta, valkoviinin hapokkuutta, hiukan suolaa. Melko pitkä, sitruksinen ja tamminen finaali. Vesilisä availee kermaisuutta ja saa hunajan vielä selvemmin pintaan.

Arvio: Varastossa kokeiltujen tynnyrinäytteiden ohella parasta maistamaani Bruichladdichia. Erittäin kova. 89/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 89/100.

Glendronach 24 yo 1993/2017 Cask #43, 59,2%

Glendronachin tuotannossa 15. tammikuuta 1993 on merkittävä päivä. Silloin on tislattu melkoinen määrä legendaarista tuotantoa, jota on sittemmin tuotu single caskeina markkinoille alkaen ykköstynnyristä.

Omalle kohdalleni sattuneista Glendronachin viskeistä suurinumeroisin tämän päivän tynnyri on ollut numero 38, kunnes tänä kesänä tislaamo toi myyntiin Batch No. 15:ssa numero 43:n. Suurella mielenkiinnolla sen nyt maistan.

Tynnyrityypiksi ilmoitetaan tällä kertaa suurpiirteisesti vain sherry butt.

Glendronach 24 yo 1993/2017 Cask #43

(59,2%, OB, 15.1.1993–5/2017, Batch No. 15, Cask No. 43, Sherry Butt, 588 bts., 70 cl)

Tuoksu: Kirsikkainen ja kahvinen. Kirsikkalikööriä, mausteisuutta, selvästi erottuvaa omenaisuutta. Huokuu voimaa. Intensiivinen rusinaisuus, hiukan luumuhilloa ja tummaa suklaata. Siirappisuuden, liköörin ja mausteisuuden ympärille rakentuva tuoksu, jossa ei tallia tai nahkaa oikeasti tunnu. Vesilisä tuo vaniljaa ja aavistuksen mentholia mukaan.

Maku: Kirsikkalikööriä, kahvisuutta, siirappia ja mausteita. Erittäin voimakas ja iskevä heti alkuun. Punaista omenaa, hiukan mansikkaa, vadelmamarmeladia. Suutuntuma on täyteläinen ja runko muhkea. Viikunaa, rusinaa, luumuhilloa. Tummaa suklaisuutta ja jopa hiukan yskänlääkettä ja lakritsia. Tammi on napakasti mukana, mutta sherryn tallisia sävyjä ei tunnu. Jälkimaku alkaa kahvisena, siirappisena ja tumman suklaisena, paahteisena ja mausteisena. Pippuria, espresson karvautta, tanniinisuutta. Kirsikka, yrtit, lakritsi ja saksanpähkinä maistuvat pitkään. Varsin pitkä finaali. Vesilisä vapauttaa kermaisuutta ja vaniljaa ja saa lopulta myös pienen tallisen ja nahkaisen sävyn tähän mukaan.

Arvio: Todella korkeaoktaaninen Glendronach. Suutuntuma on hetken aikaa kuin A’bunahdissa. Tuoksu ja maku liikkuvat kirsikkaisessa ja liköörisessä suunnassa, eikä tallinen sherrymeininki juuri tule esiin. Kaikesta huolimatta erittäin maukas ja painokas esitys. 89/100

Charles MacLean: World Whiskies

Charles MacLeanin päätoimittama World Whiskies julkaistiin alun perin vuonna 2009. Viime vuonna kirjasta saatiin uusi laitos, World Whiskies (Fully Updated by Gavin D. Smith, Dorling Kindersley, 2016), joka auttaa hyvin hahmottamaan, miten viskin maailma on muuttunut seitsemässä vuodessa.

Sinänsä World Whiskies on kirjana ennallaan. Sen sivuilla kolutaan läpi melkoinen määrä viskejä ympäri maailmaa, mutta huomionarvoista on, että määrä on pidetty kurissa. Tässä uudessa laitoksessa on hiukan yli 650 viskiä aiemman 701:n sijaan. Sekaan mahtuu niin mallasviskejä, bourboneita, blendejä, jyväviskejä ja paljon muutakin. Eroja esimerkiksi single malt- ja blended-viskien välillä ei erityisemmin korosteta, vaan An Cnoc ja The Antiquary ovat sulassa sovussa sivuilla vierekkäin siinä missä Teacher’s ja Teaninich sekä Old Parr ja Old Pulteneykin.

Teoksen varsinainen asiasisältö viskin historiasta ja tekemisestä jää käytännössä olemattomaksi. Viskien esittelyjaksoja katkovat aina sivun tai aukeaman kokoiset featuret, joissa esitellään niin turvetta, tynnyreitä, eri maiden viskinvalmistusta kuin vaikkapa Laphroaigin tai Macallanin metodiikkaa.

Olennaista kirjan luonteessa on, että se on nimenomaan ryhmätyön tulos. Kirjaa myydään päätoimittajansa Charles MacLeanin nimellä, mutta tämä uudistettu laitos on Gavin D. Smithin työn tulosta. Teoksen muut kirjoittajat ovat niinkin nimekkäitä tekijöitä kuin Dave Broom, Tom Bruce-Gardyne, Ian Buxton, Peter Mulryan ja Hans Offringa. Näin kovat nimimiehet olisi voinut mainita vaikka takakannessa, mutta kustantaja on päätynyt toisenlaiseen ratkaisuun.

Tämän toisen laitoksen lopusta löytyy kirjoittajaesittelyiden kohdalta pienellä painettu präntti, josta tekijöiden työnjako teoksen ensimmäisen laitoksen kirjoittamisessa selviää. Broom kirjoitti japanilaisesta viskistä, Tom Bruce-Gardyne taas teki Skotlannin mallasviskejä koskevat osuudet. Buxtonin vastuulla ovat olleet blendejä käsittelevät esittelyt ja kuvaukset. Peter Mulryan kirjoitti koko luvun irlantilaisesta viskistä, Hans Offringa taas luvun eurooppalaisesta viskistä. Charles MacLeanin omalla vastuulla ovat olleet kanadalaista, aasialaista ja australialaista viskiä koskevat luvut. Gavin D. Smith kirjoitti Yhdysvaltoja koskevan luvun ykköslaitokseen ja on nyt vastuussa kaikista muutoksista tähän kirjan toiseen laitokseen.

Kirjoittajajoukon monipuolisuus näkyy kirjassa lopulta hyvällä tavalla. Tyyli pysyy riittävän yhtenäisenä mutta monipuolisuutta ja näkemystä riittää joka lähtöön.

Teos alkaa hyvin kevyellä johdanto-osuudella, johon mahtuvat MacLeanin esipuhe, tiivis kuvallinen esitys viskin tekemisestä, pieni esittely eri viskityypeistä ja aukeaman esittely viskin nauttimisesta tuoksuineen ja makuineen.

Sen jälkeen siirrytään maa kerrallaan eteneviin viskiesittelyihin. Whiskies Worth the Wait -yläotsikon alla kokonaisuus on jaettu kahteen osuuteen, joista ensimmäinen tulee Key Nations: Scotland, Ireland, USA, Canada, Japan. Toisena on Rest of the World: Europe, South Asia, Australasia, Africa.

Key Nations haukkaa teoksen laajuudesta kolme neljäsosaa, joten tällainen kahtiajako ei tunnu oikein loogiselta. Sitä paitsi Kanada jää Key Nations -osuudessa vain kuuteen aukeamaan eikä pärjää laajuudessa enää edes Euroopalle. Ymmärrän, että historiallisista syistä tällainen asemointi on haluttu tehdä ja pitää Kanadan viskikulttuuri kiinni Yhdysvaltain kyljessä, mutta Kanada voisi tuntua eräällä tavalla mielenkiintoisemmalta, jos sitä ei aina upotettaisi USA:n jatkoksi.

Maittain etenevän viskiesittelyputken keskelle on saatu upotettua aukeaman kokoisia feature-osuuksia. Käytännössä niitä on kolmea tyyppiä: 1) All about… (peat, casks, etc.), 2) Whisky styles (Blends, Bourbon, etc.), 3) The secrets of… (Laphroaig, Yamazaki, etc.). Yhteensä viimeisen tyypin viskitislaamoesittelyissä käydään läpi kahdeksan nimekästä tislaamoa Skotlannista, Irlannista, Yhdysvalloista ja Japanista. Nuo tislaamot ovat Laphroaig, Macallan, Talisker, Bushmills, Midleton, Jack Daniel’s, Maker’s Mark ja Yamazaki.

Näiden featureosuuksien lisäksi hiukan monotoniseksi käyvää pullokavalkadia katkovat sivun ja aukeaman kokoiset valokuvat sekä viisi Whisky Tours -otsikolla tehtyä matkavinkkisivua. Viskimatkaan tarjotaan nopea päiväohjelma viidessä kohteessa: Speysidella, Islaylla, Irlannissa, Kentuckyssa ja Japanissa. Kirja päättyy viskikirjoille tyypillisiin, tyhjiin Tasting Notes -muistiinpanosivuihin, sanastoon, hakemistoon, lähdeluetteloon ja krediitteihin.

Yhteensä 352-sivuisena tämä World Whiskiesin toinen laitos on paksulle paperille neliväripainatuksella tehtynä erittäin jykevä paketti. Sisällöllisesti tällaisen teoksen ongelma tulee kuitenkin siitä, että kun kaikesta yritetään kertoa ainakin vähän, mistään ei kerrota oikein riittävästi. Lisäksi vaarana on, että esitellyt viskit muuttuvat epärelevanteiksi (myyntierät loppuvat, viskin tyyli muuttuu, sarjat pannaan uusiksi). Octomore Edition 07.1 ei liene mitenkään pysyvästi markkinoilla eikä ikämerkittyjen japanilaisten viskien esittely tässä palvele enää kuin keräilijöitä.

Suomalaisista viskeistä kirjaan on päässyt vain yksi viski, Teerenpelin 3-vuotias. Se tuntuu hiukan epäreilulta, kun vieressä esitellään niin Boxin, Hvenin kuin Smögeninkin viskejä – Mackmyra saa kokonaisen sivun itselleen. Myös Teerenpelin tuotekuvauksen tiiviys muistuttaa, miten raakaa editointia tällaisen kirjan tekeminen vaatii: ”A lot of grain (barley), vanilla, and oak wood with a slightly thick body.”

Kun tätä teoksen toista laitosta vertaa ensimmäiseen, voi nopeasti tehdä muutamia huomioita. Japanilaisten viskien esittely on saanut toisenlaisen (hieman nostalgisen) sävyn ja Whisky Tours -esittelystä on kadonnut vierailu Karuizawalla. Eurooppalaisten viskien osuus kirjassa on kasvanut määrällisesti aivan selvästi. Single malt -viskien painoarvo on kautta linjan kasvanut, ja kuvissa revitellään vähemmän blendejä kuin ensimmäisessä laitoksessa. Ladyburn 1973:n kaltaiset harvinaisuudet ovat antaneet kirjassa tilaa uudemmille viskeille.

Kaikkineen World Whiskiesin asema harrastajan viskikirjahyllyssä on kieltämättä melko haastava. Se ei kerro viskistä mitään sellaista, mitä moni muu teos ei tekisi syvällisemmin ja kattavammin. Sen viski- ja tislaamoesittelyt ovat rehellisesti sanottuna hiukan vaatimattomat. Se ei ole visuaalisestikaan aivan niin näyttävä, että se jäisi vahingossa sohvapöydälle. Silti sillä on varmasti paikkansa sellaisissa tapauksissa, joissa viskistä kiinnostunut haluaa saada nopeasti kuvan koko maailman viskeistä ilman, että joutuu lukemaan tuhansia sivuja kryptisiä makukuvauksia tai kattavia tislaamoesittelyitä.

World Whiskiesin yhteydessä täytyy vielä huomioida kirjan ensimmäisen laitoksen suomenkielinen versio, Maailman viskit (Readme.fi, 2010). Siinä kannessa on mainittu tekijöiksi Charles MacLean ja Jarkko Nikkanen, mutta sisäkannesta löytyvät Nikkasen sijaan aiemmin mainittujen viskikirjailijoiden nimet. Sisäliepeessä kerrotaan, että asiatekstin tarkistuksen ovat tehneet Jarkko Nikkanen ja Mikko Honkanen yhdessä. Sivut 332–339 ovat kuitenkin tekstiltään ja kuvitukseltaan Nikkasen käsialaa.

Noilla kahdeksalla sivulla esitellään Suomen viskitislaamot vuoden 2010 tilanteessa. Mukana ovat siis Old Buck ja Teerenpeli. Niiltä Nikkanen on poiminut viisi viskiä, joiden tuoksu- ja makukuvaukset ovat kattavasti mukana – siis selvästi kattavammin kuin minkään kirjan muun viskin kohdalla. Näiden jälkeen Alkon valikoimasta on mukana yksi sivu, joka mukavasti muistuttaa, että Arkadian Alkon viiden mallasviskipullon erikoisvalikoimassa edullisin tuote on kirjan kirjoitushetkellä ”Port Ellen 6th Release vuodelta 1978, hinnaltaan noin 260 euroa”. Kyllä tämä muisto aina hiukan kirpaisee. Kyllä olisi pitänyt ostaa silloin varastot täyteen.

Alkon jälkeen siirrytään Suomen viskiravintoloihin, jotka esitellään yhdellä sivulla. Nikkasen omille viskivalinnoille on varattu kolme sivua, joista ensimmäisellä esitellään perusteet ja kahdella seuraavalla itse valinnat kuvauksineen. Valitut edustavat varsin turvesavuista linjaa ja saavat kieltämättä veden kielelle – mitään Ardbegin Provenancen tai Bowmore 1968:n kaltaista kirjasta ei muualta löydykään.

Suomennoksena Maailman viskit lienee työnsä tehnyt eikä uusittua laitosta ole todennäköisesti syytä lähteä suomeksi rakentamaan. Silti vanha teos on hyvä muistutus siitä, mistä suomenkielinen viskikirjallisuus on ponnistanut. Eikä julkaisusta ole kuitenkaan kuin seitsemän vuotta. Viskin maailmassa se tuntuu juuri nyt ikuisuudelta.