Kirjoittaja: Lauri

Bowmore Darkest 43%

Bowmoren sherryviimeistelty Darkest oli vuoteen 2007 saakka ikämerkitsemätön. Epävirallisten tietojen mukaan viski oli kypsynyt ensin noin 12 vuotta ex-bourbonissa, ennen kuin se oli siirretty ex-sherryyn noin kahden vuoden ajaksi.

Nykymallinen Bowmore 15 yo Darkest ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini, mutta tästä muistan pitäneeni. Nyt on aika ottaa tuote lähempään tarkasteluun, vuosien jälkeen.

Bowmore Darkest

(43%, OB, +/- 2006, 70 cl)

Tuoksu: Muhkeaa suklaisuutta ja ylikypsää luumua. Varsin rouhea paahteisuus mukana, kahvisuutta ja paahtoleipää. Tervaisuus ja salmiakkisuus jäävät taka-alalle, samoin turvesavu, kun ylikypsät hedelmät ja lihaisuus tunkevat esiin. Aivan pieni laventeli näyttäytyy. Aukeaa lasissa mukavasti.

Maku: Luumua ja suklaata riittää. Tervaleijonaa, savuisuutta, hiukan suolaisuuttakin. Ylikypsä hedelmäinen makeus tuntuu voimakkaana, rancio-fiilistä riittää. Suutuntuma jää kuitenkin keskitäyteläiseksi ja osin jopa puolikuivaksi, mistään sherrypommista ei ole kyse. Hiukan kahvisuutta ja yrttisyyttä mausta löytyy, samoin aavistus laventelia. Jälkimaku kuivuu heti alussa selvästi, tammisuus näyttäytyy ja turvesavuun tulee pientä pistävyyttä. Tervaleijona ja tumma suklaa maistuvat reippaina, samoin ruohoisuuteen taittuva yrttisyys. Hiukan saksanpähkinää ja kahvisuutta. Laventeli on oikeastaan parhaimmillaan keskipitkänä jatkuvassa finaalissa.

Arvio: Maistuva sherryinen Bowmore, jossa saisi olla omaan makuuni vielä hiukan lisää täyteläisyyttä. Rinnakkaismaistelussa Bowmore 16 yo 1990/2006 Sherry Matured päihittää tämän tuoksussa ja voimassa, mutta tasapainossa ja miellyttävyydessä Darkest osuu paremmin omaan makuhermooni. 87/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 65/100. Whisky Monitor Database 83/100 (per 2). Smoke On The Water, ”Maukas, makean herkullinen ja runsaan hedelmäinen Bowmore”.

Glen Ord 25 yo 1978/2004, 58,3%

Glen Ord on julkaissut muutaman hienon ikäviskin, joista tämä on tiettäväksi yksi parhaista. Aiemmin maistamani 30-vuotias oli aivan loistava.

Glen Ord 25 yo 1978/2004

(58,3%, OB, 1978–2004, 3600 bts., 70 cl)

Tuoksu: Öljyinen ja ruohoinen, maltainen ja mineraalinen. Mielenkiintoinen, fariinisokerinen makeus, joka yhdistyy minttuiseen raikkauteen. Sokeroituja sekahedelmiä, mustan teen happamuutta, hunajaisuutta, tummaa paahteisuutta. Mielenkiintoisia vastinpareja runsasti. Hieno nenä! Vesilisä vapauttaa metallista sävyä, säilyketölkin kantta muistuttavaa.

Maku: Todella öljyinen ja suuri avaus. Minttua, sokeroituja hedelmiä, sitruksisuutta, mineraalisuutta. Myötäilee hienosti tuoksua, voimaa on valtavasti. Suutuntuma on paksu ja tekstuuri hyvin tiheä – viskositeetissa löytyy. Hapokas maltaisuus ja metinen makeus saavat peräänsä pippurisuutta ja hiukan karvautta. Erinomainen balanssi, tammi pysyy kauniisti taustalla. Jälkimaku alkaa teemäisen happamana ja samalla makean sitruksisena. Siirappinen ja toffeefudgemainen makeus nousee selvästi finaalissa, josta ei voimaa ja ulottuvuuksia puutu. Loppu on komea ja kihelmöivän mausteinen. Vesilisä tuo raikasta, vihreää omenaa esiin.

Arvio: Tällaiset viskit jaksavat aina puhutella. Voimaa ja herkkyyttä juuri sopivassa suhteessa. 90/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 90/100. Whisky Monitor Database 89/100 (per 6).

Bowmore 10 yo Tempest Batch #6, 54,9%

Tempest ehti vuonna 2015 jo kuudenteen erään, ja sen kunniaksi päätin laskea lasiin sekä tämän kutosbatchin että aiemman vitosbatchin. Nyt nähdään, mihin tuote on kehittynyt alkuaikojen voimakkaan lihaisista ja kaikkineen todella hienoista viskeistä. (Tällä hetkellä sarjan huippuna pidän Batch #2:ta.)

Bowmore 10 yo Tempest Batch #6

(54,9%, OB, 2015, First Fill Bourbon Casks, 70 cl)

Tuoksu: Makea, miltei siirappinen hedelmäisyys on selvin ero edelliseen batchiin. Kokonaisuus on melko sulkeutunut, mutta alkuaikojen Tempesteistä tuttu lihaisuus löytyy jälleen, joskin vaimeana. Herukkaisuutta ja turpeisuutta, suolavetisyyttä ja sitruksisuutta. Ruohoisuutta myös. Kovin makea. Vesilisä tuo metisyyttä.

Maku: Kermainen ja makea kokonaisuus toimii siirappisen tölkkihedelmän ja pippurisen tammisuuden varassa. Voimaa on runsaasti, turpeisuus on lujaa. Tammen vaniljaisuus ja makeus ovat jo melko äärimmäisiä. Suutuntuma on kermainen mutta runko tuntuu silti melko hauraalta. Pieni lihaisuus löytyy, mutta jää suolavetisen ja savuisen vyörytyksen jalkoihin. Jälkimaku alkaa erittäin suolaisena, kunnes vaniljainen makeus ja tammen tanniinit alkavat imeä kiinni. Tölkkiananasta, hapanta teemäisyyttä, paahtoleipää, jotain kitkerää puumaisuutta. Keskipitkä finaali ohenee reippaasti. Vesilisä korostaa sitruunaa.

Arvio: Makeampi verrattuna Batch #5:een. Pettymys tämäkin on. 84/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whisky Monitor Database 88/100 (per 1).

Bowmore 10 yo Tempest Batch #5, 55,9%

Bowmore on julkaissut Tempestiä nykyisellään jo vuosittain. Tuote on ollut sen verran vakaa ja vakuuttava, etten pane vastaan.

Laitoin vierekkäisiin laseihin sekä tämän vitosbatchin että kutosbatchin. Päätin ottaa selvää, missä mennään.

Bowmore 10 yo Tempest Batch #5

(55,9%, OB, 2014, First Fill Bourbon Casks, 70 cl)

Tuoksu: Herukkainen, kevyen savuinen, sitruksinen ja tuoreen tamminen. Vastasahattua lankkua, sahanpurua. Makeaa vaniljaisuutta, imelää ananasta. Ei paljon eroa White Sandsista ja muista vastaavista. Merellisyyttä, suolaisuutta, hentoa yrttisyyttä. Missä voima, missä liha? Vesilisä tuo makeaa hedelmää esiin.

Maku: Erittäin tamminen ja kireä. Herukkaisuuden perässä tulee valtava lataus pippurisuutta ja chiliä, mutta ei oikein mitään syvyyttä sen kanssa. Turpeisuus on jyrkkää, suolaisuus tuntuu lujana. Sitruksisuus on varsin hapanta. Suutuntumassa on mukavasti ryhtiä, mutta jokin tässä ei täysin toimi. Makeaa, kovaa tammisuutta on liikaa. Jälkimaku vyöryttää edelleen pippurisuutta ja imelää tammisuutta, jossa tanniinisuus alkaa nousta kovasti. Yrttisessä päässä on minttua, eucalyptusta ja mentholia, mutta suolavetinen ja happaman sitruksinen puoli hallitsee tässä aivan liikaa. Finaali on melko pitkä, mutta jää yksipuoliseksi. Vesilisä tarjoilee lisää ruohoisuutta, mutta ei avaa oikein mitään mielenkiintoista mukaan.

Arvio: Selvä pettymys. Lihaisuus on poissa, tilalla on makeaa, yliohjautuvaa tammea. 83/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 83/100.

Charles MacLean: Spirit of Place

Charles MacLeanin syksyllä 2015 ilmestynyt Spirit of Place. Whisky Distilleries of Scotland (Frances Lincoln Limited) ei ole ihan tyypillisimpiä MacLeanin teoksia. Oikeastaan kyseessä on ennen kaikkea Skotlannin tislaamoita esittelevä valokuvakirja, johon MacLean on tehnyt tekstit. Lara Platmanin ja Allan MacDonaldin valokuvat ovat mielestäni Spirit of Placen pääasia, ja ihmettelen, etteivät heidän nimensä ole mahtuneet mukaan kuin alaviitteeksi.

Nimensä mukaisesti Spirit of Placen johtoajatuksena on viskin paikkasuhde. Viskihistoriaan syvällisesti perehtynyt MacLean pohjustaa johdannossaan hyvin sitä ajatusta, joka viskin markkinoinnissa aikanaan oli viskialueiden rakentamisen taustalla: viskien erilaisuutta kannatti lähteä korostamaan, koska siihen oli helppo tarttua. Viinin yhteydessä kuluttajat olivat jo oppineet, että erilaisilta alueita tulee erilaisia viinejä, joten konsepti oli sujuvasti sovellettavissa myös viskiin.

Paitsi että viskialueiden viskit… eivät olleetkaan ihan takuuvarmasti juuri sellaisia kuin niiden olisi pitänyt. Islaylta ei tullutkaan pelkkää savuviskiä, kun taas Ylämaalla saattoi törmätä hyvin savuiseen ja raskaaseen viskiin. Speysidelta taas voi löytää viskiä, jossa ei ole juuri ollenkaan kepeää hedelmäisyyttä.

Spirit of Place lähtee tutkimaan terroiria, jokaisen yksittäisen tislaamon olosuhteita sellaisenaan. MacLean kyllä muistuttaa, ettei viineistä tuttu määritelmä täysin päde viskiin, vaikka sitä kääntelisi mihin asentoon.

The concept cannot be applied in precisely on the same way to whisky distilling, but it does appear that somehow the subtle influences of local geography, combined with tradition, process and plant, act to differentiate the whisky made in each distillery and every region of Scotland, in ways that are still not fully understood by science.

Tämä tietty mystisyys sopii tietysti valokuvakirjan eetokseksi, koska kaikki ei ole purettavissa osiin vaan paljon jää myös sanomattoman varaan.

Spirit of Place esittelee tislaamot kahdeksassa luvussa: Lowlands, Islay, Central Highlands, North Highlands, East Highlands, West Highlands, Speyside, The Islands. Jokaiselle luvulle on kartalla varustettu johdanto, ja sen jälkeen edetään tislaamo kerrallaan. Yleensä tislaamon esittelyteksti mahtuu puolelle sivulle, sen jälkeen tulee useampikin sivu valokuvia paikan päältä. Tekstin melko vähäistä roolia korostaa sekin, ettei tislaamoista ole painettu keskeisiä tietoja edes minkäänlaisiin faktalaatikoihin – kyse ei todella ole mistään skotlantilaisen viskin perusteoksesta vaan pikemmin kahvipöytäkirjasta, jota voi selailla sieltä täältä ja tunnelmoida suurien, laadukkaalle paperille painettujen valokuvien ääressä.

Ainoa tislaamosta toiseen toistuva tekstirakenne on nimeä seuraava tiivis määrittely viskin luonteesta. Suurin osa tuntuu erittäin osuvilta, mutta väliin mahtuu vaikeampiakin tapauksia.

Auchentoshan. Fresh, floral and zesty (Omasta mielestäni ei ole kovin raikasta)
Bunnahabhain. Fruity, lightly maritime, hint of smoke (Turpeisissa kyllä, muissa ei)
Kilchoman. Sweet, fruity and smoky (Missä hiilisyys?)
Glendronach. Rich dried fruits (Voisi olla enemmänkin määrittelyä…)
Highland Park. Sweet malt, toffee and light smoke (Missä kanerva ja hunaja?)

Nämä tällaiset kiteytykset ovat tietysti aina riskipitoisia, kun ei tiedä, arvioidaanko raakatislettä vai jotain perustuotetta vai tislaamon keskimääräisiä viime vuosien viskejä vai jotain abstraktimpaa distillery characteria. Tässä luonnollisesti luotetaan Charles MacLeanin kiistämättömään auktoriteettiin, joten turha näitä on arvostella tämän enempää.

Kirjan kuvateksteissä MacLean tarjoilee valtavan määrän kiinnostavaa tietoa tislaamoista. En esimerkiksi tiennyt, että Glenrothes on yksi harvoista tislaamoista, jotka tekee tynnyrinsä paikan päällä. Enkä tiennyt, että Glen Grant asensi vuonna 2013 tislaamoonsa oman pullotuslinjaston, joka kustansi viisi miljoonaa puntaa. Näin Glen Grantista tuli yksi harvoista tislaamoista, joka pystyy pullottamaan viskinsä paikan päällä – 12 000 pulloa tunnissa.

Valokuvien paras puoli on, että ne kertovat vielä enemmän kuin mitä MacLean pystyy kertomaan. Lara Platmanin ja Allan MacDonaldin kuvissa maisemat heräävät eloon. Tislaamoihin päästään sisälle ja nähdään asioita, joita ei muuten tulisi edes ajatelleeksi. Abhainn Deargin ihmeelliset tislauspannut tajuaa vasta, kun ne on konkreettisesti nähnyt. Glenfiddichin solera-kypsytysmetodiin käyttämät tynnyrit auttavat käsittämään, miten prosessi oikeastaan tapahtuu.

Ja kerrankin tislaamoihin pääsee valokuvien kautta myös sisälle. Valokuvauksesta äärimmäisen tarkkaa Dalmorea pääsee näistä kuvista katselemaan ihan rauhassa – näköjään ammattilaisten kamerat eivät räjäyttäneet tislaamoa taivaalle, niin kuin vierailijoiden kameroiden pelättiin pari vuotta sitten tekevän.

Kirjan valokuvien tekninen taso on kautta linjan varsin korkea, samoin painojälki. Fontiksi olisi voinut valita hiukan modernimmankin antiikvan, mutta se on tietysti makukysymys. Valokuvien ääressä etsii myös valokuvaajien näkemystä, ja tällaisesta kahden kuvaajan kokonaisuudesta sitä ei kovin helpolla löydä. Tai ainakaan en itse löytänyt.

Esimerkiksi Ian Macilwainin Bottled History on mielestäni tätä helpommin lähestyttävä kokonaisuus, koska kuvaajan näkemykseen pääsi sisälle ja oivaltaminen alkoi ruokkia itseään. Spirit of Placen kuvat maalaavat selvästi laajempaa maisemaa, hiukan Michael Jacksonin The Whiskies of Scotlandin tapaan. (Siinäkin muuten valokuvaaja Harry Cory Wrightin nimi oli jätetty tekijätiedosta pois, samankaltaisella logiikalla.)

Jos jotain pientä nurisemisen aihetta keksii, pieni kömmähdys saarten suhteen teoksesta löytyy. Kirjan päättävä The Islands -luku alkaa näin: ”Scotland has 790 islands and 99 of these are inhabited. Only six are home to distilleries: Arran, Jura, Mull, Skye, Lewis and Orkney.” Puuttuuko jokin saari joukosta? Jep, Islay puuttuu. Selitykseksi voisi kelvata se, että Islaylle on kirjassa kokonaan oma lukunsa, mutta silti sen olisi voinut mainita tuossa listauksessa. Kyllä siitä aina yhden sivulauseen olisi kehdannut kirjoittaa.

Kaikkineen Spirit of Place on mukava tunnelmointiteos, mutta mitään suurenmoista matkaa viskitietouteen se ei tarjoile. Jos haluaa tunnelmoida hetken verran laadukkaiden valokuvien ja MacLeanin tyylitietoisen tekstin äärellä, siihen tämä on mainio paketti. Ja painaa muuten sen verran, ettei kannata lähteä kovin kauas sieltä salongin kahvipöydältä kuljettelemaan.

Bunnahabhain 37 yo 1974/2012, Dewar Rattray 43%

Iäkästä Bunnahabhainia 1970-luvun alkupuolelta on aina juhlallista päästä maistamaan. Dewar Rattrayn 37-vuotias Bunna on kypsynyt täysin ex-bourbonissa.

Bunnahabhain 37 yo 1974/2012, Dewar Rattray

(43%, Dewar Rattray, Individual Cask Bottling, 6.6.1974–22.2.2012, Cask No. 5673, Bourbon Hogshead, 256 bts., 70 cl)

Tuoksu: Mehiläisvahaa ja suolaisuutta, hunajaista makeutta ja sitruksista kirpeyttä. Kiteistä sokerisuutta, hunajamelonia, aprikoosihilloa. Mineraalisuus ja eucalyptus tuovat mukavaa särmää, samoin ikääntyneen ja kuivan oloinen tammisuus, jonka mausteisuus tuntuu napakkana. Minttua, jälkiruokaviinimäisyyttä. Herkullinen kokonaisuus. Vesilisä tuo pintaan lisää merellisyyttä ja suolaa.

Maku: Ryhdikäs ja napakka maku, joka alkaa mehiläisvahaisella ja hunajaisella otteella ja varsin runsaalla, kihelmöivällä mausteisuudella. Väsynyt tämä ei ole yhtään. Mineraalisuutta, minttua, eucalyptusta. Sitruksisuutta, aprikoosia, kuivaa tammisuutta, apilaa, ruohoisuutta. Suutuntuma on melko vahamainen. Hapokas maltaisuuskin on läsnä. Jälkimaku alkaa tammisena ja sokerisena, kirpeänä ja mausteisena. Appelsiinia, vihreää teetä, hapokkuutta, paahteisuutta. Valkoviinimäisyyttä (Grüner Veltliner). Suolaisuus nousee voimakkaasti loppua kohti, toisaalta myös hunajaisuus pitää hyvin pintansa. Pitkä ja nautinnollinen finaali. Vesilisä korostaa ruohoisuutta, apilaisuutta ja tiettyä happamia piirteitä.

Arvio: Vahamainen makeus ja mineraalinen napakkuus ovat hienossa balanssissa. Todella hyvää. 90/100

Jura 1997/2015 Tastival 52%

Maistelussa erikoinen Jura, yllättäen Suomessakin myyntiin tullut vuoden 2015 Tastival-julkaisu, joka on kypsynyt etikettinsä mukaan koko ikänsä ex-kuohuviinitynnyreissä (Bouvet Ladubay). Väri on ainakin tumma.

Jura 1997/2015 Tastival

(52%, 1997–2015, Whisky Festival 2015 Exclusive, Matured in sparkling wine casks from the Loire Valley, 3970 bts., 70 cl)

Tuoksu: Viininen ja makea, osin tunkkainen ja siirappimainen. Makeaa omenaa, imelää karkkisuutta. Kermatoffeeta, rusinaa, sekahedelmäsoppaa, Glühweinia, rasvaista lihaisuutta. Tammi tulee melko purevana läpi, on teroitettua lyijykynää ja kosteaa sahanpurua. Ei silti huono tuoksu, ollenkaan. Vesilisä avaa yrttisyyttä ja ruusunlehtimäistä kepeyttä.

Maku: Kermaisen täyteläinen, erittäin viininen ja paksun sekahedelmäinen. Erittäin hapokas maltaisuus tulee kaikesta läpi. Lihaisuus tuntuu melkein paistinrasvan kaltaisena. Tanniinit iskevät napakasti, samoin punaviinimäiset mausteet. Omenaa, rusinaa, rasvaista kestomakkaraa, yrttisyyttä, sitruksista purevuutta, pehmeää lakritsia. Tunkkaisen siirappinen ja omalaatuinen tapaus. Jälkimaku on täyteläisyydessään varsin tamminen ja jouluisen mausteinen. Kanelia, inkivääriä ja neilikkaa, rusinaa ja rasvaista pähkinää. Rancio-tunnelmaa, savumakkaraa ja mausteisia leikkeleitä. Lakritsia ja toffeeta melko pitkään. Vesilisä korostaa tässä tiettyä maltaista happamuutta ja parkkihappoisuutta.

Arvio: Erittäin mielenkiintoinen Jura, tuli ihan puun takaa. Mainio yllätys kaikessa omalaatuisuudessaan. 87/100

Marcel Van Gils & Hans Offringa: 200 Years of Laphroaig

Laphroaigin 200-vuotisjuhlavuosi on ylittänyt melkeinpä kaikki odotukseni. Hyviä uusia julkaisuja on ollut pitkin vuotta, ja niiden innostamana olen tullut maistaneeksi paljon vanhempaakin tuotantoa – käytännössä yhtään pettymystä ei ole tullut vastaan. Markkinoinnin suhteen koeteltiin kyllä rajoja, kun tislaamo siirtyi useammassakin julkaisussa 35 senttilitran kokoluokkaan eli ns. hobittipulloihin, ja niitä myytiin kesällä 2015 hetkellistä kohua aiheuttaneiden arvontojen avulla.

Ja mitä olisi juhlavuosi ilman järkälemäistä historiikkia. Laphroaig-keräilijä Marcel van Gils ja viskikirjailija Hans Offringa julkaisivat jo vuonna 2007 teoksen The Legend of Laphroaig (Exhibitions International), joka oli tarkoitus päivittää tähän päivään, mutta juhlahumussa projekti muutti hiukan muotoaan. Syntyi uusi historiikki, 200 Years of Laphroaig (Conceptual Continuity).

Friends of Laphroaigin jäsenille uutta kirjaa myytiin etukäteen sillä verukkeella, että ennakkotilaajien nimet huomioidaan teoksessa, mutta siinäkin mopo pääsi pienen keulimisen jälkeen karkaamaan täysin. Lyhyelläkin matematiikalla tajuaa, että vaikka 700 000:sta maailman FoL-jäsenestä vain pari prosenttia tilaisi kirjan etukäteen, nimistä tulisi pienen puhelinluettelon kokoinen listaus. Kirjan valmistuminen viivästyi, ja lopulta kirja saapui postissa kahdessa osassa: ensin tuli itse teos, sen jälkeen omalla nimellä ja Plot-numerolla varustetut irtokannet. Tilauksesta toimitukseen kului melko tarkasti puoli vuotta.

Kannattiko odottaa? Vastaus on helppo, ehdottomasti kannatti. En pysty vertaamaan teosta The Legend of Laphroaigiin, koska en ole saanut sitä koskaan sopuhintaan hankittua, mutta tällaisenaan 200 Years of Laphroaig on kokonaisuus, joka toimii sekä irtonaiseen tunnelmointiin että vakavahenkisempään syventymiseen. Ja on noissa irtokansissakin oma huvituksensa, pakko myöntää.

Kirja tuntuu vähintäänkin painotuoreelta, kun Martine Nouet’n esipuhe on päivätty Islaylla marraskuussa 2015. Varsinaisesti itse teos alkaa tyypilliseen viskikirjatyyliin suoraan muinaisuudesta: vuosilukuina vilisevät 3 500 eKr., 800 eKr., 563, 597, 1225… Kahdeksantoista sivun Origins-pikakelauksella päästään kuitenkin maisemaan, ennen kuin varsinainen mehustus alkaa. The Distillery sisältää lukuna käytännössä koko teoksen suurimman pihvin, ja kirjoittajatkin korostavat, että sen pohjat on valettu jo aikanaan The Legend of Laphroaigissa. Tulee sukuselvitystä, tulee taustaa, sukupuuta, dokumenttia. Luvussa esitellyt Johnstonit ja Campbellit nousevat sukuina esiin hauskasti vuosikymmenistä toiseen – ja näkyvät tislaamolla edelleenkin.

Käytännössä siis veljekset Donald ja Alexander Johnston perustivat Laphroaigin tislaamon vuonna 1815. Laittomasti oli tislattu jo aiemminkin, mutta heidän nimensä pantiin lopulta paperiin. Vuonna 1836 Donald osti veljensä osakkeet, ja hänestä tuli Laphroaigin ainoa omistaja. Alexander muutti seuraavana vuonna Australiaan. Kymmenen vuotta myöhemmin, kesäkuussa 1847, Donald Johnston kuoli julmalla tavalla: hän hukkui itse panemaansa olueen.

Donald Johnstonin poika Dugald peri tislaamon mutta ei voinut ryhtyä heti sitä pyörittämään, koska oli vasta yhdentoista. Moninaisten vaiheiden jälkeen Dugald Johnstonista tuli lopulta Laphroaigin isäntä, ja hän pyöritti sitä kuolemaansa saakka, vuoteen 1877. Mielenkiintoinen fakta on, että edelleen jokaiseen Laphroaig-pulloon painettu ’D. Johnston & Co.’ viittaa nimenomaan Dugaldiin, ei hänen isäänsä Donaldiin. Siitäkin huolimatta, että nimenomaan Donald oli virallisesti rekisteröinyt Laphroaigin 1826.

Dugaldin apuna myöhempinä vuosina oli hänen serkkunsa Alexander ”Sandy” Johnston, josta tuli lopulta varsinainen Laphroaigin mahtimies. Sandy aloitti tislaamon uudistustyöt vuonna 1884, vanhoja Ardenistlen maatilan ja tislaamon rakennuksia purettiin ja tilalle rakennettiin uutta. Laphroaig sai uuden hevostallin vuonna 1888 ja kolmosvaraston vuonna 1889. Sandyn suurtyö päättyi hänen kuolemaansa 17. kesäkuuta 1907, mutta hän oli onnistunut valmistelemaan tislaamon uudelle vuosisadalle.

Sandyn kuoleman ja testamentin aiheuttamien omistajuushankaluuksien jälkeen Laphroaigin johtoon astui lopulta Ian Hunter, joka oli Johnstonien sukua Tallantin sukuhaarasta. Hunter jatkoi Sandyn aloittamaa laajennustyötä, ja mittavat suunnitelmat toteutettiin 1910–1920-luvuilla. Ian Hunterin suunnitelmat eivät koskeneet vain rakennusteknisiä laajennuksia, vaan hän loi pohjan myös Laphroaigin kansainväliselle kasvulle. Se taas johti legendaariseen taisteluun Lagavulinin omistajien ja tarkemmin Peter Mackien kanssa.

Mackien suku oli toiminut Laphroaigin agenttina 70–80 vuotta, mutta aikakausi tuli päätökseen, kun Sandy Johnston oli kieltäytynyt allekirjoittamasta uutta sopimusta. Vuonna 1908 Peter Mackie rakennutti Lagavulinin maille kilpailevan tislaamon, Malt Millin, jonka tarkoituksena oli sysätä Laphroaig markkinoilta. Valitettavasti Malt Millin surullinen tarina päättyi 1960-luvun alussa.

Yhdysvaltain kieltolain aikana Ian Hunterin onnistui hankkia todistus, jonka varjolla Laphroaigin pystyttiin myymään lääkkeenä. Tislaamon kansainvälinen menestys sai siis mukavaa nostetta kieltolaista Atlantin toiselta puolelta. Vuonna 1934 hän palkkasi tislaamoon naisen, josta tuli myöhemmin yksi koko viskihistorian tunnetuimpia: Bessie Williamson oli tullut taloon konekirjoittajaksi. Bessie sai Ian Hunterin ansiosta Laphroaigin osakkeita jo vuonna 1951, kun toiminta muutettiin osakeyhtiömuotoon.

Kun Ian Hunter kuoli vuonna 1954, hän jätti testamentissaan kaikille työntekijöille sata puntaa – kaikille paitsi yhdelle. Vuodesta 1935 saakka sihteerinä toiminut Rachel McAffer oli nimittäin oikeutettu kymmenkertaiseen summaan:

Rachel McAffer must have been of great value to the company as a whole, but also to Ian Hunter in person. A special legacy in his will stated: ’To Rachel McAffer, £1000, for saving my life on two occasions.’ One of these occasions happened to be a fire in the offices. Rachel reportedly dragged Ian Hunter, who had fallen unconscious out the the building.

Ian Hunterin testamentissa suurin henkilö oli kuitenkin Bessie Williamson. Hän peri tislaamon, Ardenistle Housen ja Texa Islandin. Samalla hänestä tuli 1900-luvun ensimmäinen nainen, joka omisti tislaamon ja johti sitä itse. Vuonna 1961 Bessie meni naimisiin aikanaan kuuluisan laulajan Wishart Campbellin kanssa, ja kun viskibisnes lähti noihin aikoihin kansainväliseen nousuun eikä omaa rahaa ollut, Bessie lähestyi amerikkalaisia.

Vuonna 1962 kolmasosa Laphroaigin osakkeista myytiin Schenley Corporationin omistamalle Seager Evansille, joka puolestaan omisti Long John Distillersin ja sitä kautta Tormoren tislaamon Speysiden alueella. Vuonna 1967 Long John osti Bessieltä toisen erän osakkeita ja nimitti Laphroaigin johtoon oman miehensä Bill Scottin. Viskin hurjina vuosina johtajia tuli ja meni, tuli uutta pannua, tuli varastoa, tuli John MacDougall, Denis Nicol, monia muita. Bessie Williamson kuoli 71-vuotiaana Glasgow’ssa 26. toukokuuta 1982.

Long John International kasvatti Laphroaigin kansainväliseen menestykseen, mutta jokainen aikakausi päättyy aikanaan. Whitbread osti Long Johnin vuonna 1975, ja Laphroaig päätyi brittiomistukseen. Whitbreadin aikana tehtiin investointipäätös, joka lopulta johti yhtiön toisen tislaamon Glenugien hiipumiseen. Myös Ben Nevis oli Whitbreadin hallussa noihin aikoihin, ennen kuin Nikka osti sen vuonna 1989. Samana vuonna Whitbread luopui kaikista tislaamoistaan, ja Laphroaig päätyi Allied Lyonsin haltuun.

Alliedin aikakaudella Laphroaig lanseerasi Friends of Laphroaig -lojaliteettiohjelmansa, joka oli Iain Hendersonin lempilapsi. Henderson oli työskennellyt tislaamon johtajana vuodesta 1989 sakka, ja hän eläköityi vuonna 2002. Allied Lyonsista oli tuolloin tullut jo Allied Domecq, ja vuonna 2005 se päätti myydä Laphroaigin. Ostajaksi löytyi amerikkalainen Fortune Brands, jonka omistama Beam Global Spirits & Wine otti tislaamon haltuunsa. Beamilta Laphroaig siirtyi lopulta Suntoryn omistukseen vuonna 2014.

Vahvan historiaosuuden jälkeen 200 Years of Laphroaig siirtyy tuotantoprosessin ja henkilöiden esittelyihin. Mielenkiintoisia knoppitietoja putoilee niin vedestä, hiivasta kuin ohrastakin – tynnyreitä unohtamatta. Tislausprosessin huolellisen läpikäynnin jälkeen päästään kypsytykseen ja pullotukseen saakka. Laphroaigin erikoisesti numeroiduissa varastoissa 1, 7, 8, 9, 9a, 10a, 10b ja 11 majailee tällä hetkellä noin 55 000 tynnyriä kypsymässä. Pullotus taas tehdään Glawgow’ssa.

Henkilöesittelyihin on teoksessa panostettu hyvin. Tislaamon keskeisistä työntekijöistä on omat aukeamansa, muutamilla merkkihenkilöillä jopa vähän enemmänkin tilaa. Nykyisestä distillery managerista John Campbellista alkava kimara päättyy hänen eläkkeelle jääneisiin kollegoihinsa Denis Nicoliin, Murdo Reediin, Colin Rossiin ja Iain Hendersoniin. Välistä löytyvät kaikki olennaiset hahmot Vicky Stevensistä Arthur Holyoakeen ja James MacGregoriin. Myös eläkkeelle jäänyt varastomies Eddie Morris on hienosti huomioitu.

Käytännössä henkilögalleriassa on niin paljon anekdootteja Laphroaigin historiasta, että siinä riittää luettavaa pidemmäksikin aikaa. Esimerkiksi John Campbellin kakkosmiehen David Livingstonen tarina siitä, miten Sean Connery soitti täysin yllättäen tislaamolle ja hän vastasi puhelimeen, on aivan kultaa.

Henkilöhaastatteluissa tulee hauskasti esiin ajankuva, kun työntekijät puhuvat John Campbellin johtamistavasta. Kun aiemmat tislaamopomot tekivät autoritäärisesti kaikkea koskevia itsenäisiä päätöksiä, Campbell on muuttanut toimintamallin sujuvasti moderniin johtotiimiajatteluun. Esimerkiksi tynnyrivalinnoissa on mukana useita neniä eikä suurimman johtajan näkemys useinkaan pääse dominoimaan päätöstä. Muutos on melkoinen, kun muistelee vanhaa patruunoiden aikaa, jossa päätökset jyrättiin läpi.

Henkilöiden jälkeen siirrytään vielä hetkeksi itse viskiin. In the Bottle -luvussa käydään melko isolla pensselillä läpi Laphroaigin pullotteiden suuret linjat. Jos olisi saanut toivomuksen esittää, tätä lukua olisi voinut puolestani kasvattaa merkittävästi. Esimerkiksi Ardbeg. A Peaty Provenancen kaltainen esittely olisi tehnyt kokonaisuudelle terää. Onneksi luku kuitenkin päättyy Robert Hicksiin, master blenderiin, jonka läsnäolo tietysti nostaa kirjan tasoa välittömästi.

Kirjan loppuun on koottu vielä Friends of Laphroaig -lukuun perustietoja ja hiukan tarinoita FoLin vaiheista, tislaamon vierailukeskuksesta ja tastingeista, juhlallisuuksista ja muusta oheistoiminnasta. Myös prinssi Charlesin vierailuilla tunnelmoidaan niin kiihkeästi, että se on jo melkein kiusallista. Mukaan on saatu mahtumaan sentään jonkin verran kuvia kansainvälisistä Laphroaig-faneista tislaamoreissuillaan, jotta kumisaappaat pysyvät jalassa loppuun asti.

Teoksena 200 Years of Laphroaig kuuluu tietysti jokaisen fanipojan ja -tytön kirjahyllyyn. Huolella tehty ja tyylikäs teos.

Glenury Royal 20 yo 1980/2001, Silver Seal 50%

Vuonna 1825 perustettu Glenury suljettiin 1985 ja lopetti toimintansa 1992. Yleensä tislaamosta käytetään Glenury Royal -nimeä, mutta Silver Seal on painattanut etikettiinsä pelkän Glenury-nimen. Käytän selvyyden vuoksi otsikossa tuota koko nimeä, koska sillä tämä tislaamo paremmin tunnetaan.

Maistan Glenury Royalin tuotantoa nyt ensimmäistä kertaa. En tiedä tästä etukäteen oikeastaan mitään. Sherrykypsytys on kyllä tuottanut tummaa väriä. Hieno tapa päättää vuoden 2015 viskimaistelut johonkin ihan uuteen kokemukseen.

Glenury Royal 20 yo 1980/2001, Silver Seal

(50%, Silver Seal, 11/1980–7/2001, Sherry Wood, 620 bts., 70 cl)

Tuoksu: Hieno sherrytuoksu, suklaata ja minttua riittää. After Eightin jälkeen alkaa löytyä vahattua puuta, kermaisuutta, rusinaa. Tammi tuoksuu antiikkisena ja melko kuivana, todella tyylikkäänä ja tasapainoisena. Kanelia, muskottipähkinää, hiukan kirsikkalikööriä. Upea tuoksu. Vesilisä avaa mentholia ja yrttisyyttä.

Maku: Makea ja silkkinen, välittömästi erittäin tasapainoinen ja hieno kokonaisuus. Maitosuklaata ja cappuccinoa. Kermaisuus tekee tästä todella helposti lähestyttävän, mutta tammi ja mausteisuus tuovat nopeasti kompleksisuutta. Rusinaa, mantelia, kirsikkaa, aavistus makeaa omenahilloa. Suutuntumassa on japanilaista viskiä muistuttavaa rasvaista suklaisuutta, joka toimii upeasti. Kaikkineen body on korkeintaan keskitäyteläinen, mutta kantaa tämän sherryn silti kunniakkaasti. Jälkimaussa minttu nousee jälleen esiin, suklaisuus tummuu ja tammi nousee reippaammin esiin. Inkivääriä, neilikkaa, kanelia, pähkinää. Kermaisuus säilyy siitä huolimatta. Erittäin pitkä ja nautittavasti kuivuva finaali, jossa pieni rikkisyys ja ruutisuus tulevat esiin aivan loppusuoralla. Vesilisä lisää tanniinisuutta ja ohentaa herkästi tämän runkoa.

Arvio: Todella myönteinen yllätys, hieno ja tasapainoinen sherryherkku. 90/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 86/100. Whisky Monitor Database 90/100 (per 1).

Springbank 12 yo 175th Anniversary 46%

Springbank julkaisi 175-vuotisjuhlansa kunniaksi tällaisen 12-vuotiaan pullotteen. Näissä tämän kauden Springereissä on kyllä tyyliä, pakko myöntää.

Springbank 12 yo 175th Anniversary

(46%, OB, Bottled 4/2003, 12000 bts., 70 cl)

Tuoksu: Toffeemainen ja rasvainen. Kevyen turpeinen, ruohoinen. Suolaista voita, runsaasti minttua. Paahtoleipää, hunajaa, makeaa sitruksisuutta. Tammista purevuutta, maltaisuutta. Vesilisä avaa suolaa vielä selvemmin. Varsin houkutteleva kokonaisuus.

Maku: Kermatoffeeta, hunajaa, tammisuutta, ruohoisuutta. Suolaa ja voita löytyy edelleen, samoin tammen tuomaa kuivattavaa mausteisuutta. Tyylikäs, omalla tavallaan. Suutuntuma on melko rasvainen, mausteisuudessaan silti napakka. Jälkimaku alkaa todella ruohoisena ja sitruksisena, kermaisena ja rasvaisena. Mausteisuutta, lakritsia, minttua. Mustaa teetä, paahtoleipää, tiettyä karvautta. Maukkaan omenainen ja appelsiininkuorinen finaali. Vesilisä saa suolaisuuden ja hunajaisuuden entistä tyylikkäämmin balanssiin.

Arvio: Oivallinen nuorehko Springbank, joka pelaa selvästi tislaamon vahvuuksilla. 87/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 87/100. Whisky Monitor Database 84/100 (per 13).