Itselleni entuudestaan tuntematon John Hughes kiersi vuosituhannen vaihteessa Skotlannin kaikki toiminnassa olleet tislaamot ja teki retkiensä perusteella teoksen Scotland’s Malt Whisky Distilleries (The History Press 2002, Revised Edition 2009). Kirja on niin kuvallisesti kuin graafisesti sen verran ikääntyneen oloinen, että auktoriteetin hyväksyntä takakannessa kerrankin vakuuttaa. Siinä Scotch Malt Whisky Society ilmoittaa: ”An excellent book for the whisky enthusiast.”

Selvä, SMWS siis hyväksyy tämän teoksen. Eikä siinä oikeastaan suurempaa sisällöllistä vikaa olekaan. Kirja vain tuntuu enemmän 1980-luvun lopun kokonaisuudelta pehmeine kansineen ja teknisesti vaatimattomine kuvineen. Koko lukukokemusta värittää hienoinen epäusko siitä, että tämä päivitetty laitos on todella vain muutamien vuosien takaa.

Kirjan rakenne on yksinkertainen ja fokus selvästi tislaamoissa. Lyhyen johdannon jälkeen Hughes esittelee skotlantilaisen viskin valmistusprosessin tiiviissä muodossa. Sen jälkeen lähestytään varsinaista pihviä, kun Skotlannin viskialueet käydään läpi.

Hughes niputtaa Skotlannin ainoastaan neljään viskialueeseen, jotka ovat Highland, Lowland, Islay (& other Islands) ja Campbeltown. Ratkaisu on kieltämättä hiukan erikoinen, etenkin, kun Speyside on Hughesilla Highland-Speyside ja sen maantieteelliset rajat selvästi laveammat kuin esimerkiksi Michael Jacksonilla, Dave Broomilla tai monella muulla. Hughesilla esimerkiksi lännessä Tomatin ja idässä Glenglassaugh mahtuvat vielä Speysiden rajojen sisäpuolelle.

Ennen tislaamoesittelyitä Hughes paketoi vielä viskin historialliset käänteet Skotlannissa. Historiaosuus keskittyy huomattavissa määrin yhtiöiden taustoihin ja konsolidoitumisiin. Hiukan erikoisena ratkaisuna pidän sitäkin, että Hughes lihavoi toimivien tislaamoiden nimet ja jättää toimintansa lopettaneiden nimet lihavoimatta. Kokonaiskuvan muodostaminen tislaamotoiminnasta kaikkineen esimerkiksi 1800-luvulla jää varsin hataraksi tämän perusteella.

Valtaosa parisataasivuisesta teoksesta kuluu tislaamoiden läpikäyntiin. Hughesin ideana on perata jokainen toimiva tislaamo läpi perustamisvuoden mukaisessa järjestyksessä. Väliin on sovitettu tarinoita blendiviskeistä, jotka liittyvät nimenomaan kyseiseen tislaamoon. Eli esimerkiksi Strathislan jälkeen kerrotaan Chivas Regalista, Ardmoren jälkeen Teacher’sista ja Glenrothesin jälkeen Cutty Sarkista. Ratkaisu tuo teokseen tiettyä hajanaisuutta ja poukkoilua, kun muutaman sadan sanan tislaamoesittelyä seuraa monin verroin suuremmat blendiesittelyt. Makuasioita, varmaankin.

Tislaamoesittelyiden järjestämistä tislaamon perustamisvuoden mukaan voi myös kritisoida. Hughes aloittaa Glenturretista, joka ilmoittaa perustamisvuodekseen 1775, sen jälkeen tulevat Bowmore (1779) ja Strathisla (1786). Pienenä sivuhuomautuksena täytyy todeta, että ehkä rakenteelliseen ratkaisuun on voinut vaikuttaa Hughesin oma työura The Famous Grousen markkinointipomona – blendin kotihan on tunnetusti Glenturretin tislaamossa. Lisäksi moni tislaamo on toiminut jo ennen virallistettua statustaan eikä kaikkien kohdalla vuosilukua ole voitu sataprosenttisesti varmistaa, kun tislaamoyhtiön perustaminen, tislaamon rakentaminen ja tuotannon aloittaminen ovat olleet hiukan hämärähommia alun perinkin. Siinä mielessä Hughesin ratkaisua voi pitää sekä omapäisenä että uhkarohkeana.

Perustamisvuoden mukainen järjestys tekee teoksesta hiukan jähmeällä tavalla historiikkimaisen, koska tislaamot eivät keskimäärin kirjallisuudessa jäsenny perustamisensa mukaan, vaan useammin maantieteellisen alueensa tai tisleensä makuprofiilin perusteella. Nyt lennetään jatkuvasti Skotlannin äärilaidasta toiseen eivätkä tislaamot jäsenny minkään muun kuin vuosiluvun perusteella. No, ratkaisu se on tämäkin.

Kaikkineen Hughesin tyyli on asiallinen ja erikoisuuksia välttelevä. Lyhyistä tislaamoesittelyistä ei välttämättä jää kovin paljon käteen, koska toistuvaa tematiikkaa ja rakenteellisia yhtäläisyyksiä ei juuri ole.

Pienenä hauskana detaljina Hughes on kuitenkin onnistunut kaivamaan tietoja siitä, mitä muuta tislaamoissa on valmistettu kuin viskiä. Esimerkiksi Tomatinin tislaamossa on käytetty ylijäänyttä lämmintä vettä ankeriaiden kasvatukseen, kun taas Tamdhussa on ohjattu vettä lohien ja taimenten käyttöön. Glen Gariochissa on kasvatettu tomaatteja, eräässä toisessa tislaamossa orkideoita ja kolmannessa taas herkkusieniä.

Muutamia muitakin historiallisia knoppeja on mukaan mahtunut. Esimerkiksi Glengoynen kohdalla Hughes muistuttaa Highland Linen olemassaolosta:

Fifteen miles north from Glasgow, Glengoyne distillery is attractively sited in a wooden glen at the foot of Dumgoyne Hill. It is the most southerly of the Highland distilleries and is actually sited on the Highland/Lowland line. Its water supply is from north of the line and the warehouses where the whisky is matured are just to the south of the line!

Jostain syystä Hughes päättää kaikki koukkunsa aina huutomerkkiin, jotka keskimäärin enemmän latistavat tekstin tehoa kuin kasvattavat sitä.

Kirja päättyy tiiviiseen, jälkikäteen tehtyyn katsaukseen uusista tislaamoista. Kuvat Kilchomanin varastosta ja Roseislen rakennustyömaalta kuvat ovat ehtineet mukaan, mutta mitään suurta visiota viskiteollisuuden tulevaisuudesta Hughes ei lähde maalailemaan.

Hughes on kirjoittanut tämän teoksen lisäksi skottiviskin mainonnan historiikin. Still Going Strong. A History of Scotch Whisky Advertising (Tempus, 2005) enteilee tuloaan jo tässä teoksessa, sen verran runsaasti tilaa vanhat mainokset saavat tislaamoesittelyiden joukossa. Hughesin oma markkinointitausta näkyy teoksessa siellä täällä: esimerkiksi Taliskerin historia kääntyy osin myös Johnnie Walkerin historiaksi, kun kuvaksi valitussa vanhassa pullossa on Johnnie kävelemässä etiketissä.

Scotland’s Malt Whisky Distilleries on teoksena jossain määrin kuriositeettitavaraa. Varsinaiseksi perusteokseksi siitä ei oikein ole, sen verran pintapuolisia tislaamoesittelyt ovat. Kirja kelpaa kepeäksi iltalukemiseksi eikä aiheuta pettymystä, jos siltä ei suuria odota.