Bussilastillinen Laphroaig-fanaatikkoja ja joukko omia reittejään saapuneita harrastajia kokoontui komeissa puitteissa keskiviikko-iltana 30.9.2015 Helsingissä. Laphroaigin 200-vuotisjuhlatasting järjestettiin Kulosaaren eteläkärjessä, Brändö Seglaren hulppeissa tiloissa – miljöö toimi kaikkineen hauskana Islay-simulaattorina. Mukaan mahtui 70 ensiksi ilmoittautunutta, joista 50 jäi myös tastingin jälkeen illalliselle. Itse jouduin poistumaan ilman ruokaa, koska työperäiset syyt.

Illan juontajana toimi Maikkarilta ja Voicelta tuttu ammattimies, Suomen Mallaswhiskyseuran pitkäaikainen aktiivi Toni Immonen. Jokaisen eteen oli katettu neljän viski kattaus, joista pieneen Laphroaig-mukiin oli lorautettu illan odotetuin herkku, täysin ex-sherryssä kypsynyt uusi Laphroaig 32 yo.

Esiintyjäksi oli saapunut Irlannista asti Beam Suntoryn John Cashman, International Brand Ambassador. Reissuväsymystään pahoitellut Cashman pääsi pienen alkulämmittelyn jälkeen vauhtiin ja vapautui jutuissaan, vaikka muistuttikin koko ajan, että todellisia asiantuntijoita ovat nimenomaan Laphroaigin nykyinen pomomies John Campbell ja hänen tiiminsä tislaamolla. ”Keskeyttäkää ja kysykää mitä tahansa… mutta älkää kysykö mitään kovin teknistä”, Cashman sanoi taustaksi omille jutuilleen.

Cashman lupasi, että osallistujat pääsisivät pian viskien kimppuun, mutta äityi silti kertomaan pitkät tarinat Beam Suntorysta, Laphroaigin historiasta ja viskinvalmistuksen käytännöistä. Olin vähän yllättynyt, että kaikista yhtiönsä tuotteista Cashman jätti mainitsematta Yamazakin, mutta poimi ympäri maailmaa esiin liudan vähäpätöisempiä blendejä. Ehkä se meni jetlagin piikkiin, en tiedä. Nautin kuitenkin suuresti Cashmanin jämäkästä irkkuaksentista ja kaikkineen hyvin jäsennellystä esityksestä.

Laphroaigin perustamiselle nostettiin tietysti parikin maljaa, koska tislaamon 200-vuotista taivalta oltiin nimenomaisesti juhlistamassa. Cashmanin kertomus siitä, miten Laphroaigin toinen perustaja Donald Johnston hukkui omaan olueensa, toi omaa hirtehistä ulottuvuuttaan tilanteeseen. ”There’s a bit of Johnston in every drop!” Cashman väläytti. Musta huumori loisti Kulosaaressa ilta-auringon kaikissa sävyissä.

Historiatarinoista en muistanut, että Laphroaig menestyi Jenkeissä myös kieltolain aikaan, koska sitä voitiin myydä lääkkeenä. Jo ammoin Ian Hunterin aikaan valettiin globaali menestys, jota legendaarinen Bessie Williamson ansiokkaasti jatkoi. Cashman korosti Laphroaigin 10-vuotiasta, ihan aiheesta: hänestä tuote on nimi oven päällä, niin kuin Fred Noe sanoo Jim Beamista.

Tislaamon prosesseista jäi mieleen, että Laphroaigin oma mallastaminen kattaa tällä hetkellä 15–18 prosenttia tuotannon tarpeista, loput ostetaan ulkoa. Noin 17 tunnin turpeistuksella tavoitteena on 40–55 ppm:n fenolipitoisuus, joka tuntuu näinä Octomoren aikoina jo varsin maltilliselta. Varastoissa olevat freesit ex-bourbontynnyrit ovat tätä nykyä Beam Suntoryn omistamalta Maker’s Markilta, joiden makeus tukee tisleen omaa makeutta. Maker’s Mark ei käytä mash billissään ollenkaan ruista, ja sen kuulemma huomaa myös tynnyrien vaikutuksesta Laphroaigiin.

Loppua kohti Cashmanin jutut kävivät hyvinkin kiinnostaviksi, eikä ajan kulua enää oikein huomannutkaan. Aurinko laski horisonttiin, ilta ympärillä pimeni. Tulet paloivat ulkona kallioilla, tunnelma alkoi nousta. Oli aika ryhtyä nostamaan laseja.

Tarjolla ollut kattaus oli itselleni hyvinkin tuttu, jos viimeisenä tarjolla ollutta 32-vuotiasta ei lasketa lukuun. Setin aloittanut Laphroaig 12 yo Exclusively for the Nordics 48% oli varsin räväkkä aloitus. Cashman itse pääsi maistamaan sitä ensimmäistä kertaa, koska tuotetta ei ole saanut Lapparin tislaamoltakaan, ainoastaan Pohjoismaista. Omaan suuhuni tuote oli tällä kertaa oikeastaan yllättävänkin tuhkainen lopuksi, vaikka alkuun hedelmäistä makeutta riitti. Poimin mausta lääkemäisyyttä, lyijykynää, sherryisen marjaisaa makeutta, raakaa luumua ja tietysti runsasta turvesavua. Jälkimaussa oli napakka ote, kaiken makeuden jälkeen yllättävän kuivakka ja hiukan kireäkin. Mutta maukas viski oli edelleen kyseessä, ehdottomasti.

Aloituksen jälkeen järjestyksessä tehtiin loikka. Kun jo valmiiksi ihmisten päät oli sekoitettu etenemällä laseissa poikkeuksellisesti oikealta vasemmalle, seuraavana lasina olleen 15-vuotiaan sijaan napattiinkin käteen 18-vuotias. Uutta tuotantoa edustanut Laphroaig 18 yo 48% oli edelleen samankaltaista suurherkkua, jollaisena sen olen muistanutkin (olen viimeksi maistanut viime vuosikymmenen pullotetta). Viski tuntui lujaotteisen 12-vuotiaan jälkeen selvästi kypsemmältä ja hienostuneemmalta. Runsaasti vaniljaa, maukas hedelmäisyyttä, yrttisyyttä, voita. Bourbonvaikutus oli paljon täsmentyneempi kuin muistin. Hieno tuote, edelleen: konsistentti, kompleksinen, komea.

Kolmantena viskinä maistettiin uusi 15-vuotias. John Cashman muistutti, että kyseessä on 200-vuotisspesiaali, joka ei toistu – sen takia pakkauskin on eri sarjaa kuin muut core expressions rangessa. Kun erä loppuu, se loppuu. Tarve tuotteelle oli juuri tämän vuoden takia ilmeinen: 1815, 2015, 15.

Tastingissa maistettuna Laphroaig 15 yo 200th Anniversary 43% tuntui edelleen oivalliselta tuotteelta. Ehkä viimeinen harppaus mestaruussarjaan vielä uupuu, mutta elementit ovat kauniisti läsnä: puhdas bourbonkypsytys, vanilja ja sitrus pinnassa. Cashmanille tuli mieleen Mint Julep, ja Cashman luki muistiinpanoistaan, että John Campbell oli poiminut tuoksusta mustaherukan. Ja kun tuotetta sen jälkeen tuoksutti, herukkaisuus tosiaan löytyi. Cashmanin mukaan tämä 15-vuotias on puhtaasti Maker’s Markissa kypsynyt, kun taas 18-vuotias on sekoitus eri bourbontynskiä, first filliä ja refilliä.

Tässä vaiheessa suu oli kalibroitu ja päämäärä häämötti: Laphroaig 32 yo 46,6%. Cashman muistutti, että ex-sherrytynnyrit eivät ole mitään tyypillisiä Lapparin varastossa, joten käsillä oleva pullo on sen takia varsin rajoitetun erän julkaisu. Uutuuden tislausvuodesta on ollut pientä epäselvyyttä, mutta Cashman puhui nimenomaan vuodesta 1983. Luottakaamme siihen.

Iäkkääksi sherryviskiksi 32-vuotias oli yllättävän marjaisa ja eloisa, ei mikään sherryjyrä edes ulkoisesti. Kokiksen tai sulatetun suklaan sijaan väri oli punertava ja varsin kirkaskin. Kaikkineen viski tuntui sherryiseltä ja marjaisalta, turvesavu ja lääkemäisyys kulkivat huntuna taustalla. Runko oli korkeintaan keskitäyteläinen, mitään sherrymonsterihommia se ei ollut lähelläkään. Mutta pidin sitä kuitenkin lajissaan hyvin onnistuneena viskinä.

Laphroaigin kelpaa kyllä viettää 200-vuotisjuhlaansa. Tislaamon uudet tuotteet ovat olleet tänä vuonna loistavassa tikissä, ja jos viereen pistää toisen 200-vuotiaan eli Ardbegin, Laphroaigin nykyvauhti on kyllä aivan toista luokkaa (vaikka tuotteita ei ehkä olekaan reilua vertailla täysin samalla viivalla).

Ilta Brändö Seglaressa oli tässä vaiheessa pimentynyt ja keskustelu päässyt vauhtiin. Rantamökissä jokainen sai vielä käydä kirjoittamassa tervehdyksensä jättikokoiseen korttiin, joka oli tarkoitus lähettää tislaamolle. Kävelin loimuavien tulien läpi pois, suussa maistuivat savu ja historia. Hieno ilta, suuri kiitos järjestäjille.