Month: elokuu 2014

Laphroaig 25 yo 2011 Edition 48,6%

Laphroaigin 25-vuotias ei ole koskaan varsinaisesti kuulunut suosikkiviskeihini, mutta ehkä nyt käsissä oleva 2011 Edition muuttaa asian. Se on jälleen tynnyrivahvuinen, tällä kertaa tosin alle 50-volttinen.

Pullon kulkeen präntätyt kypsytystiedot ovat vaihteeksi hämäävät. ”Matured in a combination of the finest Oloroso Sherry and American Oak casks”, etiketti ilmoittaa.

Huomattava osa sherrytynnyreistäkin tehdään tietääkseni amerikkalaisesta tammesta. Käytännössä se kelpaa niin monenlaisiin tynnyreihin, että olisi oikeastaan sama, vaikka pullossa lukisi Cadenheadin Small Batchin tapaan: ”Matured in oak.”

No, saivartelu sikseen ja maistamaan.

Laphroaig 25 yo 2011 Edition

(48,6%, OB, 2011, Oloroso Sherry and American Oak Casks, 70 cl)

Tuoksu: Savuinen, suolainen, appelsiininen, hiukan kitkerä. Antiseptisiä aineita. Hedelmäteetä, neilikkaa, paahtuneita uunijuureksia, mustaherukkahilloa, minttua. Ylikypsä luumu törröttää seasta, jotain hapuilevaa tässä on muutenkin. Tuhkaa, kosteaa turvetta. Vesilisä avaa makeutta mutta samalla lisää tuota maanläheistä turpeisuutta.

Maku: Odotuksia imelämpi aloitus, säilöttyä aprikoosia ja makeita uunijuureksia. Tuhkainen savuisuus ja raskas, kostea turpeisuus. Suutuntuma ei silti ole kovinkaan runsas, enemmänkin öljyinen ja lääkemäisen pistävä. Tammisuus tuo mausteita ja hiukan vaniljaisuutta. Minttua, omenaa, Earl Grey -teetä, hapanta hilloisuutta. Tasapaino jättää toivomisen varaa. Jälkimaku on tuhkainen, hiukan kitkerä, tamminen ja varsin pitkä. Apteekin salmiakkia, yrttitippoja, appelsiininkuorta, inkivääriä, suolaa… Finaali on hienoin vaihe tässä viskissä, ehdottomasti. Vesilisällä makea sitruksisuus ja hiukan sekava hilloisuus korostuvat.

Arvio: Hiukan epätasapainoinen mutta samalla kompleksinen yksilö, joka alkaa puhutella tosissaan vasta jälkimaussa. 87/100

John McDougall & Gavin D. Smith: Wort, Worms and Washbacks

Gavin D. Smithin kirja Stillhouse Stories – Tunroom Tales sisälsi niin mielenkiintoisia tarinoita viskin tekemisen historiasta, että halusin tarttua sen jälkeen myös Smithin kirjoittamaan elämäkertaan yhdestä viskivaikuttajasta. John McDougall ehti työskennellä urallaan kymmenissä tislaamoissa ja uransa loppupuolella myös johtaa monia. Wort, Worms and Washbacks. Memoirs from the Stillhouse (Neil Wilson Publishing, 2001) kertoo hänen tarinansa.

John McDougall tuntuu elämäkerran perusteella antaneen kaikkensa viskille. Hän on ollut aina valmis lähtemään sinne, missä häntä on tarvittu. Muutaman kerran tuli tunne, että kirja olisi kaivannut second opinionia, mutta niiden puuttuminen etenkin perhe-elämän osalta selittyi teoksen lopulla: ensimmäinen pitkä avioliitto päättyi eroon. Oli miten oli, McDougallilla on paljon kerrottavaa viskin valmistamisesta ja kaikesta, mitä viskiin on vuosien varrella liittynyt.

McDougallin viskiura alkoi 22-vuotiaana vuonna 1963 Aultmoren tislaamolta. Sieltä hän päätyi harjoittelujakson jälkeen toiseen DCL:n tislaamoon Knockdhuun, sen jälkeen Imperialiin ja sieltä Dailuaineen. Välissä hän ennätti naimisiinkin, ja rugbya tulee pelattua. Vuonna 1968 McDougall värväytyi William Grant & Sonsin palvelukseen ja päätyi The Balvenien päällikköpaikalle. Siellä tärkeäksi tehtäväksi tuli tuotannon hyötysuhteen viilaaminen, eli kuinka paljon viskiä saadaan tietystä määrästä raaka-ainetta.

Balvenien aikoina McDougallille sattui kaikenlaista konfliktiakin. Kun Customs & Excise officer Ron Pickthall ratsasti McDougallien puutarhan läpi kesken teeajan, tislaamomestarilla kiehahti oikein kunnolla. Lopulta tarvittiin sovitteluratkaisu, kun miesten yhteistyöstä ei tullut arjessa enää mitään. Pickthall sai tietyin rajoituksin ratsastaa McDougallin pihamaalla. Koko Balvenie-osuus tarinassa tuntuu sympaattiselta ja pittoreskilta, ja perheyhtiö William Grant & Sonsia McDougall kehuu kaikista alan yhtiöistä ehdottomasti vuolaimmin.

Uutta kierrettä McDougallin tarina saa, kun Speyside vaihtuu Islayn saareen. Huhtikuussa 1970 McDougallille tarjottiin Laphroaigin distillery managerin paikkaa, ja 28-vuotias mies päätti muuttaa Islaylle vaimonsa kanssa. Laphroiaig oli noihin aikoihin D Johnston & Co (Laphroaig) Ltd:n omistuksessa, ja legendaarinen Bessie Campbell oli vielä mukana kuvioissa. Käytännössä tislaamo oli kuitenkin jo Long John Internationalin käsissä. Se oli sitä aikaa, kun Port Ellen tislaamo oli vielä täydessä vauhdissa, ja muutenkin näkymät viskimarkkinoilla näyttivät varsin lupaavilta. Ja vähän myöhemmin myös Port Ellen Maltingsin tuotannosta kiisteltiin, kun DCL ei ensin halunnut myydä mallastettua ohraa kilpailijoilleen.

Laphroaigilla McDougall saavutti jälleen menestystä tehostamalla tuotantoa. Sattuipa hän tutustumaan Long Johnin johtajiinkin. Kovat näytöt antanut kolmikymppinen McDougall sai huhtikuussa 1974 siirron eteenpäin urallaan, Tormoren tislaamon johtoon.

Tormore oli McDougallille tärkeä tislaamo. Se oli perustettu 1960, mutta asioita oli hoidettu siellä niin kehnosti, että McDougallin osaamiselle tuli todellista käyttöä. Lisäksi hän ennätti vuoden 1975 aikana tavata siellä monia turistiryhmiä. Niistä eräs suomalainen porukka oli jäänyt McDougallille erityisesti mieleen, hänen oman mokansa takia.

Because it was reckoned to be such a showpiece distillery, Tormore attracted visiting groups from all over the world. On one occasion we were entertaining a Finnish party, and after a buffet lunch in the recreation hall, I was making a short speech to them as I usually did, when I got my sums mixed up, and welcomed, ’Our visitors from the Land of the Rising Sun.’ There was a deathly silence, which puzzled me. It was only after the group has left the distillery that I realised what I had said, and that Finland was the ’Land of the Midnight Sun’.

On helppo kuvitella 70-luvun suomalainen delegaatio, joka seisoo huonosti istuvissa ruskeissa puvuissa täysin mykkänä tislaamon pomon edessä. Kaikki ovat tajunneet, että mies on puhunut läpiä päähänsä, mutta kukaan ei kehtaa tai osaa kohteliaasti korjata virhettä. Liikuttava tilanne.

Tormoren jälkeen McDougallin ura alkoi etääntyä konkreettisesta tislaamotyöstä. Häntä tarvittiin ensin auttamaan Glenugien kanssa, sitten vuodesta 1977 alkaen jo pääkonttorilla Glasgow’ssa. Long John International oli myyty 1974 Whitbreadille, ja kun konserniin kuului myös panimoyhtiö, McDougall päätyi hetkeksi oluenkin kanssa tekemisiin. Lopulta hänestä tehtiin Quality Assurance Manager, jonka toimenkuva oli varsin epäselvä. Aika ei ollut hauskaa edes McDougallille itselleen. Viimeiseksi herrahissi toi hänelle General Manager of Distilleries -tittelin ja entistä enemmän vaikeasti hallittavia vastuita. Hän irtisanoutui Long John Internationalin palveluksesta vuoden 1984 lopussa.

McDougall ehti tehdä Long Johnin jälkeen kuitenkin vielä yhden työuran – Campbeltownissa. Syksyllä 1986 hänet palkattiin distillery manageriksi Springbankin tislaamoon. Tuon vuoden marraskuussa McDougall aloitti J&A Mitchell & Co:n palveluksessa, ja jos Long Johnissa oli ollut paljon sisäpolitiikkaa ja hämäriä kiemuroita, tilanne ei ollut uudessa työpaikassa paljon helpompi. Toimitusjohtaja Hedley Wright paljastui aikaa myöten melkoiseksi munapääksi, ja he päätyivät McDougallin kanssa käymään oikeuttakin toisiaan vastaan. Campbeltownissa myös McDougallin perhe hajosi, vaimo lähti tyttären kanssa takaisin Speysiden rauhaan ja poika jäi isänsä luokse. (Aikaa myöten McDougall kyllä löysi myös uuden vaimon.)

Springbankissä tapahtui sisäinen muutos vuonna 1990, kun 26-vuotias Gordon Wright, Hedley Wrightin veljenpoika, saapui mukaan kuvioihin. Vuonna 1992 he yrittivät ostaa Glen Gariochin tislaamon Morrison Bowmorelta, mutta kauppa jäi toteutumatta, koska japanilainen Suntory osti Morrison Bowmoren eikä enää halunnut luopua Aberdeenshiren tislaamostaan. J&A Mitchell & Co omisti myös Skotlannin vanhimman yksityisen pullottajan Cadenheadin, minkä kanssa toimiminen oli McDougallille opettavaista.

Vuosien 1995–1996 taitteessa McDougall järjesti J&A Mitchellille hiukan hässäkkää Gordon Wrightin kanssa, kun he perustivat omin päin Aberdeen Distillers Ltd:n. Siitä Hedley Wright suuttui ja järjesti McDougallin oikeuteen. Sen jälkeen sekä McDougall että Gordon Wright jättivät J&A Mitchell & Co:n vuoden 1996 aikana. Gordon Wright meni kimppaan vanhojen tuttujensa Mark Reynierin ja Simon Coughlinin kanssa – siitä yhteistyöstä syntyi Murray McDavid, Cadenheadin kova kilpailija laadukkaana yksityisenä pullottajana. McDougall perusti Calchou-viskiyhtiön, josta ei kuitenkaan enää juuri kuultu.

McDougallin tarinan opetus on, että viskiteollisuus on ollut ennen kaikkea ihmisten välistä toimintaa. Oikeat tyypit ovat pystyneet melkein mihin tahansa, väärät tyypit ovat tuhonneet kokonaisia tislaamoja. McDougall on kuulunut niihin oikeisiin tyyppeihin.

Tamdhu 35 yo 1973/2008, Gordon & MacPhail 56%

Tamdhu on persoonallinen tislaamo, joka on kerännyt vuosien saatossa mainetta sherryherkuillaan. Parhaat Tamdhut ovat edustavat oikein kunnon vanhan liiton speysidereita.

Nyt maistelussa on yksi tuollainen. Otin esimakua näistä Tamdhuista jokin aika sitten maistamalla Samarolin pullotteen, ja se jäi erittäin vahvasti mieleeni. Nyt mennään pykälää pidemmälle, sitä edeltäneelle vuosikymmenelle.

Huomionarvoista on, että tämä Gordon & MacPhail -pullote on viettänyt koko 35-vuotisen ikänsä first fill sherryssä. Väri on sen mukainen. Tietysti mietityttää, miten viski voi kestää 35 vuotta ensimmäisen täytön sherryssä, mutta maistetaan.

Tamdhu 35 yo 1973/2008, Gordon & MacPhail

(56%, Gordon & MacPhail Reserve, 20.4.1973–4/2008, first fill sherry butt, Cask No. 3230, 481 bts., 70 cl)

Tuoksu: Rusinainen ja nahkainen, intensiivisen sherryinen ja omaperäinen. Ylikypsää hedelmää, lihaisuutta, rancio-fiilistä. Espressoa. Taustalla aavistus turvetta. Mojova mausteisuus, kunnon yrtit. Piparmintun raikkautta. Vadelmahilloa. Kuiva tammisuus, tumma suklaa, kaikki herkut ovat mukana. Vesilisä vapauttaa hunajaa ja sitruksisuutta, sen mukana tulee kukkaisuutta ja tiettyä herkkyyttä. Upea on.

Maku: Suklainen ja rusinainen, kuivan tamminen ja intensiivinen. Paljon luumua ja ylikypsiä hedelmiä. Savumakkaraa, turpeisuutta. Jykevä ja persoonallinen, erittäin mausteinen kokonaisuus. Suutuntuma on öljyinen ja vivahteikas, melko vaativa. Tummaa suklaata, piparminttua, yrttilikööriä. Jälkimaku alkaa minttuisena ja robustin mausteisena, mutta tammisuuden rinnalle tulee koko ajan lisää sävyjä. Rusinaa, kahvisuutta, saksanpähkinää, minttukaakaota, nahkaisuutta, suklaata, turpeisuutta… Mahtava finaali, joka ei lopu kesken. Vesilisä erottelee sitrusta ja anista, leikkaa hiukan mausteisuutta ja tuo makeutta mukaan.

Arvio: Upea sherryherkku. Ei ihan helpoimmasta päästä, mutta palkitsee ruhtinaallisesti. 92/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 91/100. Whisky Monitor Database 91 (per 4).

Glen Ord 23 yo 1974/1998 Rare Malts 60,8%

Rare Malts Selectionia pääsee maistamaan nykyään melko harvoin, kiitos Rare Malts Madnessiin seonneiden keräilijöiden, jotka ovat siivonneet klassikkopullotteet kaappeihinsa.

Nyt käsissä on kuitenkin 23-vuotias Glen Ord tuosta klassisesta sarjasta. Pullote on esitelty myös Ulf Buxrudin upeassa Rare Malts -kirjassa, jota vasten valokuvakin on otettu.

Glen Ordilta päätyi Rare Maltsiin vain kaksi pullotetta, joista tämä vuonna 1998 pullotettu on se jälkimmäinen. Omat kokemukseni tislaamon tuotannosta ovat melko vähäiset, joten suurella mielenkiinnolla maistan tämän.

Glen Ord 23 yo 1974/1998 Rare Malts

(60,8%, OB, 1974–1998, Rare Malts Selection, 70 cl)

Tuoksu: Kurkkupastillia ja kuivaa tammisuutta. Herkän sitruksinen, kuivia trooppisia hedelmiä. Erottuva anis. Eucalyptusta ja minttua. Hiukan kireä maltaisuus, kaikkineen kuiva kokonaisuus – ja herkullinen juuri sellaisena. Vesilisä muuttaa luonnetta huomattavasti. Esiin nousee runsaasti kirpeähköä hedelmäisyyttä (viinirypäleitä, kiiviä), ja yleisilmeeseen tulee kermainen sävy.

Maku: Vahva anis korostuu heti. Upea kuiva tammisuus, joka kolahtaa minulle aina. Eucalyptusta, tuoretta minttua, aavistus tervaleijonaa. Hiukan piipputupakkaa ja teroitettua lyijykynää. Maukas sitruksisuus, selviä bourbonvaikutteita pinnassa. Suutuntuma on edelle rapsahtavan kuiva ja jotenkin herkkä, mineraalinen ja raikas. Jälkimaku alkaa kuivalla tammella, jota anis säestää. Kurkkupastillia, sitruunaa, mausteisuutta, lakritsia. Melko pitkä ja herkkä finaali toimii hyvin. Vesilisä tuo kermaisuutta ja makeutta varsin runsaasti.

Arvio: Hieno ja kypsä esitys. Vähintäänkin maineensa veroinen Glen Ord. 88/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 86/100. Whisky Monitor Database 87/100 (per 7). Whisky Magazine 80/100 (Michael Jackson), 80/100 (Jim Murray).

Tomatin 35 yo 1978/2013, Cadenhead Small Batch 44,1%

Cadenhead on julkaissut Small Batch -sarjansa vaatimattomissa, dumpy-mallisissa pulloissa monia todellisia helmiä. Nyt edessä on iäkästä Tomatinia.

Tomatin 35 yo 1978/2013, Cadenhead Small Batch

(44,1%, Cadenhead, Small Batch, 1978–10/2013, Bourbon Hogsheads, 594 bts., 70 cl)

Tuoksu: Runsaan hedelmäinen ja vaniljainen. Bourbonkypsytys todella tuntuu, mausteita ja kookosmaitoa riittää. Ylipäänsä kepeän maitomainen fiilis, vaniljajäätelöä ja kermavaahtoa. Hedelmistä mango, appelsiini ja limetti erottuvat. Minttuakin riittää. Jotain vartalovoidetta, tuoretta heinää. Raikas ja ilmava, melko nuorekas kokonaisuus.

Maku: Tamminen ja hiukan kovapintainen aluksi. Purevat mausteet, kunnon bourbonhyökkäys. Vähitellen limetti ja mango tulevat eesiin, maltaisuus alkaa korostua ja makea yrttisyys vallata alaa. Silti hiukan epäselvä ja hermostunut vaikutelma, toki hienostunut ja tyylikäs kaikesta huolimatta. Suutuntuma on kevyen öljyinen ja tammisen pisteliäs. Jälkimaku alkaa täysin tammen komennossa, alta ei tunnu löytyvän oikein mitään. Vaniljaa, minttua ja limettiä sentään. Pitkä mutta melko tasapaksu finaali.

Arvio: Pieni pettymys. Tynnyri oli ehkä ylittänyt tietyn rajan, vaikka tyylikkyyttä olikin tarjolla. 86/100

Bunnahabhain 11 yo, Douglas Laing OMC bottled for VYS, Round 2, 58,7%

Jos Viskin Ystävien Seuran ensimmäinen Bunnahabhain oli karu kokemus, tämä toinen on ainakin sitä, mitä seura tislaamolta tilasi. Ei muuta kuin maistamaan.

Bunnahabhain 11 yo, Douglas Laing OMC bottled for VYS, Round 2

(58,7%, Douglas Laing, The Old Malt Cask, Bottled for Viskin Ystävien Seura ry, Sherry Butt, Cask No. DL Ref 9434, 180 bts., 70 cl)

Tuoksu: Kermainen ja parfyyminen. Kirsikkaa, kermatoffeeta, siirappia, punaista omenaa, pähkinäisyyttä. Suolaisuutta, reipasta tammisuutta. Kevyt kokonaisuus, mutta roteva maltaisuus. Vesilisä korostaa toffeeta entisestään.

Maku: Hyvin tuoksun kannassa. Öljyinen ja melko kevyt suutuntuma. Omenaa, kirsikkaa, mausteisuutta. Maukas suolaisuus, tyylikäs kokonaisuus. Ikäistään kypsempi jopa. Hiukan hapan ja nahkainen, tanniininen ja paahteinen. Jälkimaku alkaa voimakkaana ja mausteisena, mutta sulaa tammen kautta toffeen ja siirapin makeuteen. Melko pitkä finaali, jossa on hienoa kukkaisuutta ja appelsiinisuutta. Vesilisä irrottaa mausta suolaista voita ja kuivakakun sävyjä.

Arvio: Varsin maukas ja tyylikäs, ikäistään kypsempi yksilö. 86/100

Bunnahabhain 11 yo, Douglas Laing OMC bottled for VYS, 59,3%

Tuli yllättäen mahdollisuus maistaa molemmat Viskin Ystävien Seuralle pullotetut Bunnahabhainit. Ensimmäinen pullote jäi aikakirjoihin siitä syystä, että tislaamolta tuli Alkoon versio, joka oli kypsynyt 10 vuotta ja 11 kuukautta ex-bourbontynnyrissä – eikä ollut muutenkaan yhtään sitä, mitä piti.

Tämä ensimmäinen yritys vedettiin Alkon listoilta pois välittömästi, kun virhe huomattiin. Muutamia pulloja oli kuitenkin ehtinyt livahtaa jo asiakkaiden mukaan ja baarien hyllyille. Tämä yksilö löytyi jälkimmäisestä.

Bunnahabhain 11 yo, Douglas Laing OMC bottled for VYS

(59,3%, Douglas Laing, The Old Malt Cask, Bottled for Viskin Ystävien Seura ry, ”Sherry Butt”, ”Cask DL No. Ref 9434”, 180 bts., 70 cl)

Tuoksu: Erittäin jyväinen ja rasvainen. Tuoretta tammea, epäkypsää maltaisuutta. Aamupuuroa, suolaista voita. Melko häijy tuoksu. Vesilisällä sitruksisuus tulee kunnolla esiin.

Maku: Jyväinen ja yllättävän kepeä. Tammi on tuoretta ja mausteista, maltaisuus varsin kehittymätöntä. Konerasvaa, bensiiniä. Paahtoleipää, puuroa, voita. Sitrusta, vihreää teetä. Öljyinen ja ohut suutuntuma. Jälkimaku on jyväinen, kuivan maltainen, vaatimaton. Öljyä ja rasvaa riittää, mutta pitkälle nekään eivät kanna. Vesilisä tuo vaniljaista makeutta ja anista.

Arvio: Kehno viski. Kuriositeettiarvoa tällä on, mutta eipä paljon muuta. 72/100

Ardbeg 1998/2008 Renaissance 55,9%

Ardbegin Path to Peaty Maturity -sarjan viskit ovat jääneet hiukan heikolle maistamiselle. Olen saanut kirjattua nuotit vasta Still Youngista. Nyt lasissa noin kymmenen vuoden ikäinen Renaissance.

Ardbeg 1998/2008 Renaissance

(55,9%, OB, 1998–2008, 70 cl)

Tuoksu: Savuinen, vaniljainen, yllättävän kuiva. Paahtunut ja rasvainen vaikutelma. Suolaa, tammisuutta, mausteisuutta. Merilevää, hiukan petroolia, tervaa, kosteita köysiä. Melko raaka tapaus. Vesilisä sovittaa makeutta ja turpeisuutta paremmin yhteen.

Maku: Vaniljaa, salmiakkia, raakaa turvesavua, tuoretta tammea. Melko rasvainen suutuntuma. Suolaista merivettä, merilevää. Hiukan ohut kokonaisuus, ei mahda mitään. Voimaa kyllä löytyy. Jälkimaku on makean tamminen, hiukan pippurinen, tervainen, rasvainen, vaniljainen, loppua kohti syvyys katoaa. Vesilisä nostaa esiin hunajaisia sävyjä.

Arvio: Ihan kelvollinen Ardbeg, joka korvaa voimalla sen, minkä syvyydessä menettää. 84/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 86/100. Whisky Monitor Database 85/100 (per 19). Whisky Magazine 90/100 (Dave Broom), 87 (Martine Nouet).

Port Ellen 23 yo 1978/2002, Signatory 59%

Signatoryn suurilukuiset Port Ellen -julkaisut pitävät sisällään monentasoisia pullotteita. Tämä lienee yksi kehutuimpia.

Port Ellen 23 yo 1978/2002, Signatory

(59%, Signatory, 5.9.1978–18.2.2002, Refill Sherry Butt, Cask #5268, 564 bts., 70 cl)

Tuoksu: Savuinen, mineraalinen, ruohoinen. Kuiva ja suolainen ensivaikutelma. Jodia, kalkkia, sitruunankuorta, rieslingiä. Hiilisavua, tuhkaisuutta, juureksia, maanläheisyyttä, tervaa. Silti tietty makeus korostuu hetkellisesti: creme brûlee, vanilja, kolakarkki. Vesilisä tuo kreosoottia ja hiukan kumisaapasta.

Maku: Sitruksinen ja savuinen, melko kevyt aluksi. Myötäilee tuoksua mineraalisuudessaan, mutta on jonkin verran odotuksia makeampi. Uunijuureksia, tervaa, yrttejä, ruohoisuutta. Toki suolaa ja jodiakin. Öljyinen ja varsin tyylikäs suutuntuma, balanssi on kohdallaan. Tammi ottaa hyvin kiinni ja lisää tämän intensiteettiä. Pippurisuuttakin löytyy. Jälkimaku alkaa savulla ja suolaisella voilla, sitruuna ja hapokas valkoviini säestävät. Tietty sokerinen makeus irtoaa, löytyy kolakarkkia ja toffeeta. Pippuria riittää kuin Taliskerissa ikään, ja finaali kestää hienosti. Vesilisä tuo hiukan lisää makeutta, suklaisuutta.

Arvio: Pippurinen ja maanläheinen Port Ellen, korkeatasoinen esitys. 91/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 88/100. Whisky Monitor Database 90/100 (per 4). Whisky Magazine 82/100 (Martine Nouet), 87/100 (Dave Broom).

Ian Buxton: Glenglassaugh. A Distillery Reborn

Viskikirjailija Ian Buxton myöntää heti aluksi, että käsillä on erilainen teos. Glenglassaugh. A Distillery Reborn (The Angels’ Share, 2010) muistuttaakin jonkinlaista pysäytyskuvaa enemmän kuin täysiveristä tislaamohistoriikkia. Totta kai Glenglassaugh’n vaiheet käydään kuuliaisesti läpi, mutta eipä kirjoittajallakaan näytä olleen aavistusta siitä, että tislaamo myytäisiin eteenpäin jo pari vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen.

Edes tässä Glenglassaugh’n historiikissa ei saada avattua kunnolla, miksi hollantilainen sijoitusyhtiö The Scaent Group halusi ylipäänsä ostaa tislaamon. Vuonna 2003 perustettu yhtiö toimi tuolloin pääasiassa energiabisneksessä, minkä lisäksi sillä oli kiinteistöjä, rakennustoimintaa, kustannusbisneksiä, telekommunikaatiotoimintaa ja kymmeniä pienempiä kuvioita meneillään siellä ja täällä. Pääosa rahasta tuli Venäjältä ja entisistä itäblokin maista. Yhtäkkiä firma vain heräsi ajatukseen, että sen piti saada tislaamo.

Stuart Nickersonin avulla he saivat ostettua Edringtonilta Glenglassaugh’n, joka herätettiin henkiin joulukuussa 2008. Rahaa oli mennyt viitisen miljoonaa puntaa ja, kuten tislaamotoiminnasta tiedetään, sijoitettu pääoma makaisi kypsymässä varastoissa vielä vuosia, ennen kuin kassavirtaa alkaisi syntyä. Jostain syystä se vaikuttaa tulleen Scaentille yllätyksenä.

Entinen Glenmorangien markkinointijohtaja, sittemmin konsultiksi ja kirjoittajaksi siirtynyt Ian Buxton oli värvätty luomaan markkinointisuunnitelma ja kirjoittamaan siinä ohessa myös tislaamon historiikki. Kaiken vaivannäön jälkeen The Scaent Group kuitenkin myi ostoksensa maaliskuussa 2013 The BenRiach Distillery Companylle. Samoihin aikoihin myös Stuart Nickerson jätti tislaamon. Ian Buxtonillakaan ei ole ollut sen kanssa enää mitään tekemistä. Näihin tapahtumiin johtaneita vaiheita kirja ei enää kata; siinä mielessä kokonaisuus on tosiaan vain pysäytyskuva yhdestä vaiheesta tislaamon historiassa.

The Scaent Groupin viisi vuotta kestänyt seikkailu skotlantilaisen viskin maailmassa tuli kaikkineen siis maksamaan sille miljoonia. Mutta täysin hukkaan rahat eivät tietenkään menneet: kunnostetulla tislaamolla sisätilat ja laitteet näyttävät varsin komeilta (olen käynyt sen itsekin toteamassa), ja viskinä Glenglassaugh’n parhaat vuodet saattavat olla vielä tulossa.

Buxton_Glenglassaugh_002Glenglassaugh. A Distillery Reborn on teoksena upean näköinen: graafisesta suunnittelusta vastaa Glenfarclas-historiikissa kyntensä näyttänyt Jules Akel. Vaikka pehmeäkantinen Glenglassaugh-teos on kaikilta osin kevyempi kuin Glenfarclasin historiikki, lopputulosta lukee jälleen enemmän kuin mielikseen. Herkkuna teoksen lopussa on uudelleenjulkaistu Alfred Barnardin tilaustyönä tekemä Glenglassaugh-matkakertomus, joka alun perin ilmestyi harvinaisessa A Run Through Some Famous Scotch Distilleries -vihkosessa vuonna 1898 – kaksitoista vuotta Barnardin magnum opuksen eli The Whisky Distilleries of the United Kingdomin jälkeen.

Glenglassaugh’n vaiheet alkoivat Portsoyn rannikolta vuonna 1875. Luutnantti James Moirin uhkarohkea hanke materialisoitui ja tislaamoyhtiö perustettiin. Pian perustamisen jälkeen tislaamon johtajaksi tuli Campbeltownista Dugald Mathieson, joka rakensi varhaisen menestyksen. Siitä myös Alfred Barnard kirjoitti aikanaan: ”Glenglassaugh (- -) too well know to need any praise.”

Kun aika jätti James Moirista 1887, tislaamon omistus siirtyi perimysjärjestyksen mukaan lapsettoman Moirin veljentyttärelle Margaretille. Hänen miehensä Alexander Morrison otti komennon, mutta päätyi jostain syystä myymään tislaamon rajusti alihintaan Robertson & Baxterille. R&B:n ovelat bisnesmiehet niistivät itselleen mehevän voiton myymällä osuutensa mahtavalle Highland Distillerisille marraskuussa 1898. Alkujaan 10 000 punnan kauppasumma muuttui seuraavassa vaiheessa 15 000 punnaksi, joten myyntivoittoa kotiutettiin nykyrahassa siis 400 000 puntaa tekemättä mitään.

Buxton ei ole saanut selville, miksi Alexander Morrison myi Glenglassaugh’n niin naurettavalla hinnalla ja niin kovalla kiireellä, koska edes Pattisonien aiheuttama viskibisneksen romahdus ei ollut niin suurelle tislaamolle kohtalokas. Toisaalta Glenglassaugh alkoi kärsiä muun viskiteollisuuden tapaan 1900-luvun alkupuolella. Vuosina 1907–1960 tislaamossa oli hyvin vähän toimintaa, korkeintaan 1930-luvulla tislattiin pari vähän pidempää yhtäjaksoista aikaa. Toisen maailmansodan aikoihin tislaamossa oli joukkoja sijoitettuna ja leipomo toiminnassa. ”But, after 1945 and the withdrawal of the troops, Glenglassaugh went back to sleep.”

Highland Distilleriesin insinöörit saapuivat tislaamoon, kun 1960-luku alkoi. Swinging Sixties oli hyvää aikaa Glenglassaugh’lle, joka pantiin uuteen uskoon. Seuraavalla vuosikymmenellä tislaamon käyttämä vesi aiheutti ongelmia eikä sen viski kelvannut myydyimpiin blendeihin. Toisaalta Glenglassaugh tuotti 1970-luvun alussa kunnioitettavat 1,5 miljoonaa litraa alkoholia vuodessa, kun Jim Cryle oli puikoissa. Cryle tuli myöhemmin tunnetuksi The Glenlivetin master distillerinä.

Buxton_Glenglassaugh_003Viskimarkkinat alkoivat täyttyä 1980-luvun alussa, ja whisky loch koitui myös Glenglassaugh’n kohtaloksi. Highland Distillers oli juuri tehnyt suuren investoinnin Glenrothesiin, ja Glenglassaugh suljettiin marraskuussa 1986. Viimeinen tynnyri täytettiin 3.12.1986.

Erikoisena jälkikirjoituksena sulkemiseen liittyvässä tarinassa on kauppa, jossa Robertson & Baxter osti Highland Distilleriesin 601 miljoonalla punnalla omistamansa Edrington Groupin kautta. Edrington ei kuitenkaan tuottanut Glenglassaugh’ssa pisaraakaan viskiä, ennen kuin tislaamo myytiin The Scaent Groupille 2008.

Glenglassaugh’n renessanssi on kieltämättä juhlallista luettavaa. Torstai 4.12.2008 oli ikimuistoinen päivä Stuart Nickersonille, Ian Buxtonille ja monille muille – vaikka The Scaent Groupin omistajia tislaamotoiminta ei paljon kiinnostanutkaan. Ensimmäinen erä new makea saatiin tehtyä tuona päivänä. Edellisestä ajosta oli aikaa tasan 22 vuotta.

Tislaamon renessanssin lisäksi Buxton kertoo teoksessa Glenglassaugh’n pullotteista, sekä virallisista että itsenäisten pullottajien julkaisuista. Niitä ei todella ole ehtinyt kovinkaan montaa vuoden 1960 jälkeen, joten tehtävä on nopeasti täytetty.

Buxtonin kirjoittama osuus päättyy toiveikkaisiin tunnelmiin sekä Glenglassaugh’n julkaisemien spirit drinkien ja iäkkäiden viskien esittelyyn. Teos vaatii ehdottomasti jatko-osan, kun Scaentin tislaamat viskit ovat kypsyneet ja Billy Walkerin porukat ovat saaneet tislaamon uuden kurssin kohdalleen. Siitä huolimatta Glenglassaugh-teos on mielenkiintoinen kertomus siitä, millainen tislaamo on herätetty henkiin.