Halusin ottaa selvää, onko Jim Murray aina ollut sellainen viskikirjailija, jollaisena hän nykyään kaikkialla esiintyy: äärimmäisen itsetietoisena besserwisserinä, joka ei jätä Ballantine’sin ja Old Pulteneyn markkinointipuheita pitämättä missään tilanteessa. Olen täsmälleen samaa mieltä Smoke On The Water -blogin kirjoittajan Hannun kanssa kiusallisesta Whisky Bible -kirjasarjasta ja voin hyvin kuvitella Viskisiepon hämmennyksen Murrayn ohjaamassa tastingissa 2010.

Kaikesta huolimatta päätin tarttua vuonna 1997 julkaistuun Jim Murray’s Complete Book of Whiskyyn. Ajattelin, että se voisi ehkä muuttaa käsitystäni miehestä.

No, muuttiko? Eipä juuri. Jim Murray on ollut jo viime vuosituhannella samanlaatuinen kirjailija kuin nykyäänkin: hänen argumentaationsa ytimessä on ajatus siitä, että ihmiset saavat olla viskeistä mitä mieltä tahansa, kunhan muistavat, että Jim Murray on kuitenkin lopulta aina oikeassa. Tällaiseen lähestymistapaan voisi suhtautua suurella huumorilla, ellei se alkaisi väkisinkin jossain vaiheessa tympäistä. Onko jokaiseen tislaamoesittelyyn pakko sisällyttää kirjoittajan oma, usein vielä kömpelösti verhottu arvolataus? Ja onko näitä arvolatauksia pakko ampua ilmoille aina niin, että pitää niiden perusteita ikään kuin itsestään selvinä?

Whisky Bible -sarja on täynnä tällaisia maistelunuotteja, jotka eivät ole maistelunuotteja ensinkään, ainoastaan kirjoittajan omia fantasioita, päähänpinttymiä tai jostain alitajunnasta kumpuavia mielikuvia. Esimerkkinä vaikkapa vuoden 2010 viskiraamatun sisällöstä Brora 30 yo 2006 Edition: ”Showing a degree of age decay but even so the sheer beauty of this malt leaves you gasping.” That’s it, ja 92 pistettä perään. Mistä tuon viskin ”kauneus” koostuu? Miten mainittu iän tuoma heikkeneminen ilmenee, jos viski saa kuitenkin noin korkeat pisteet? Ja tärkeimpänä kysymyksenä: kuka tuollaisesta arviosta hyötyy?

Olen siis nyt paljastanut oman asenteeni Jim Murrayn kirjoittamista kohtaan. Arvostan hänen kiistämätöntä asiantuntemustaan ja suuria tekojaan viskikirjallisuudessa, mutta inhoan hänen tapaansa tuoda sitä jatkuvasti itse esille. Jim Murray’s Complete Book of Whisky. The Definitive Guide to the Whiskies of the World (Carlton, 1997) on näistä syistä parhaimmillaan nimenomaan ajankuvana, kertomuksena ajankohdasta, jolloin viski ei ollut vielä nykyisenkaltaisessa buumissa.

Complete Book of Whisky alkaa tavanomaiseen tapaan viskin valmistusta ja historiaa käsittelevillä jaksoilla. Pakko on kuitenkin myöntää, että heti kun päästään tislaamoesittelyihin, karvat nousevat pystyyn. Ensimmäisenä on vuorossa Highland Park, ja sen Murray esittelee Orkneyn saarta ja Pohjois-Skotlantia käsittelevän luvun aluksi näin:

There is probably no better place to start a grand tour of those palaces of industry known as Scottish malt whisky distilleries than in the Orkneys. Not necessarily because the very best whisky is made there, because it isn’t – though daily they have a damned good try.

En voi käsittää tällaista yksioikoista relativismia, jota Murray harrastaa. Hän asettaa kaikki tislaamot omalle janalleen, jossa hän itse toimii mittatikkuna. Highland Park olisi ansainnut parempaa, vaikka sen tuottamasta viskistä olisi mitä mieltä tahansa. Minä satun siitä suuresti pitämään. Highland Parkin ja Orkneyn jälkeen Murray esittelee myöhemmän rakkansa Pulteneyn, jota hän ei kuitenkaan suitsuta aivan niin paljon kuin on sittemmin tehnyt. Arvio kuuluu, että kahdeksan vuoden iässä Pulteneyn viski näyttää jo parhaimpansa ja että potentiaalia löytyy.

Tähän tyyliin Murray käy läpi toiminnassa olevat Skotlannin tislaamot. Sinänsä mehukkaiden anekdoottien ja valtavan tislaamotietouden lomassa Murray napsii häijyllä tavalla irtopisteitä nälvimällä tiettyjä viskejä. Erityisen selvästi asenteet pääsevät valloilleen esittelyiden yhteyteen istutetuissa Connoisseur’s Selection -laatikoissa, joihin Murray on valinnut tislaamoista viskejä (kertomatta pullotteista edes sitä vähää, mitä myöhemmin Whisky Bibleissa). Tässä muutamia esimerkkejä:

Glen Keith – Uninspiring and worth a miss.
Tormore – Age does not matter. It is awful.
Blair Athol – Worth leaving for a few years until the improved stuff comes along.
Littlemill – Perfect for the person in your life you loathe.
Bunnahabhain – The ordinary distillery bottling is as good as you’ll ever find.
Springbank – If you ever see a Longrow, buy it.

Viimeiseksi mainittu Longrow muistuttaa, että kyseessä on tosiaan ajankuva, viskikirja vuodelta 1997. Longrow’ta on sittemmin tuotu markkinoille suurella rytinällä, eivätkä ehkä kaikki Murrayn arviot välttämättä olisi tänä päivänä enää ihan samanlaisia noista tuotteista. Mielenkiintoista sinänsä, että Murray halveksuu Fettercairnin viskiä jo tässä teoksessa – sittemmin Murrayn ja tislaamon välinen juopa on vain syventynyt. Tislaamon väki on ihan aiheesta katkera Murrayn edelleen jatkuvalle nälvimiselle, koska kunnianarvoisaa viskikirjailijaa ei ole näkynyt tislaamolla ilmeisesti ainakaan vuosikymmeneen. Silti Whisky Biblessa tulee Fettercairnin viskeille aina pahasti pataan.

Murrayn Islay-esittelyissä korostuu tietysti hänen suuri rakkautensa, Ardbeg. Kaikessa kirjailija korostaa, että nimenomaan hän on ollut sen erinomaisuudesta ihan ensimmäisten joukossa tietoinen. ”Recently connoisseurs have begun to seek Ardbeg with great fervour.” Ja jälleen Murray katoaa omaan fantasiointiinsa:

If anybody should hand me a blank cheque and say: ”Go and buy yourself a distillery”, I might think of Edradour in Perthshire; Kentucky’s Wild Turkey would flit across my mind, as would Dickel in Tennessee; but such consideration would last a mere nanosecond. Ardbeg is really the only choice.

Tällainen pohdinta keskellä äärimmäiseen auktoriteettiin pyrkivää tekstiä törröttää kuin tökerö Chefas Rigal -pullo huutokaupan valikoimassa. Jälleen lukijan täytyy pakottaa itsensä muistamaan, miksi tällaista 17 vuotta vanhaa viskikirjaa lukee. Ajankuva, niin, se ajankuva! Ja sellaisesta käy erinomaisesta Murrayn esittelemä ”vähän parempi viski”, Black Bowmore, joka tulee mainittua Bowmore-esittelyssä: ”Its 12-year-old continues to be its usual attractive, slightly sweet dram and it also boasts an extraordinary range of 21-year-old-plus whiskies, including the uncompromising Black Bowmore, a £100-a bottle malt which has an extraordinary oloroso fruit cake richness on top of the heavy peat.” Kuten hyvin tiedetään, nykyään Black Bowmoren hinta pyörii esimerkiksi The Whisky Exchangessa keskimäärin 7 000 punnan kieppeissä. Sata puntaa – oi aikoja!

Myönnetään: Murrayn kirjan Skotlanti-osiosta tulee pahalle päälle. Kirja kuitenkin parantaa otetta, kun siirrytään eteenpäin, minkä lisäksi Murraylle täytyy antaa pisteet Skotlannin jyväviskitislaamoiden paneutuneesta esittelemisestä. Sellaisen on täytynyt olla vallankumouksellista viskikirjassa vuonna 1997. Irlantilaisen viskin Murray käsittelee tyylillä, ja parhaimmillaan teos on ehdottomasti jenkkiviskin ääressä. Sekin osuus – viidesosa koko teoksen laajuudesta – on tarjonnut varmasti paljon tuoretta näkökulmaa verrattuna siihenastiseen viskikirjallisuuteen.

Jostain syystä en itsekään suhtaudu Kentuckyn ja Tenneesseen tislaamoihin niin kovalla tunnetasolla, että jaksaisin häiriintyä satunnaisista asenteellisuuksista. Esittelyt ovat asiantuntevia ja perusteellisia – Murray antaa todella näkyä, että hän on käynyt paikan päällä ja haastatellut tislaamoiden työntekijöitä. Toki ruisviskin kohdalla kissan on taas pakko nostaa omaa häntäänsä: ”If my whiskey writing achieves nothing else, I hope it goes some way to restoring rye to where it truly belongs: on the bar of every drinking establishment you enter. Anything less is sacrilege.”

Nyt ruisviski on globaali ilmiö, joten onko siitä kiittäminen Jim Murrayn ponnistuksia? En tiedä. Ehkä osittain onkin – kyllä näin vaikutusvaltaisesta miehestä on täytynyt jotain hyötyäkin olla. Murrayn mukaan ainakaan vielä vuonna 1997 ruisviskiä ei tunnettu juuri missään Yhdysvaltain ulkopuolella.

In Britain not one single rye whiskey is marketed and it is not unusual. Outside the US only a handful of countries import straight rye. It had no image, and because sales are so small anyway no marketing force or rep wants to put any effort behind it. It is regarded as an anachronism and a curiosity.

Kentuckyn ja Tennesseen viskien, amerikkalaisen ruisviskin ja Kanadan tuotannon lisäksi Murray luo pikaisen katsauksen muuhun maailmaan. Intia, Pakistan, Japani, Tšekki, Espanja ja Uusi-Seelanti saavat omat osuutensa, muita maita käsitellään vain sivulauseissa. Jokaista suomalaista tietysti kiinnostaa, pääseekö myös Suomi sivulauseeseen. Kyllä pääsee, kahteen kertaan. Ensimmäinen tulee heti ”Whisky from the Rest of the World” -luvun alussa:

Just about every whisky-distilling nation has set about trying to copy the Scots in producing malts of outstanding complexity. Some have succeeded – more than the Scots will happily admit – but others have failed, even to the point, as with the South Koreans and Finnish, where the industry has vanished altogether.

Tiedän kyllä Alkon viskihistoriasta (erinomaisen esityksen voi lukea Whisky Science -blogista), mutta kokonaisen viskiteollisuuden katoaminen Suomesta tulee ainakin minulle uutena asiana. Murray itse tarjoaa asiasta vielä lisätietoa, kun samalla kertoo Hans Wicchelin (oik. Wiechel) tislaamohankkeesta Uumajassa:

Being close to the 64th parallel and a skidoo ride from the Arctic Circle (albeit a long one), if the Umea distillery does get off the ground Highland Park in Orkney will be robbed of the position it wrestled off the Alcoa Distillery in Finland a few years back as the world’s northernmost malt-whisky distillery.

Teoksen loppupuolen Japani-jakso pistää miettimään rajauksen mielekkyyttä, koska Murray esittelee maasta kunnolla vain kaksi tislaamoa, Sendain ja Yoichin. Siinä missä hän on perusteellinen Yhdysvaltojen esittelyissä, Japani menee kyllä vasemmalla kädellä: vuonna 1997 Japanissa toimi lukuisia muitakin tislaamoja, jotka olisivat ehdottomasti ansainneet asianmukaisen esittelyn tässä teoksessa.

Mainittu Sendai tarkoittaa siis Miyagikyon tislaamoa, josta tuolloin käytettiin enimmäkseen Sendain nimeä. Suntoryn viskeistä Murray kyllä mainitsee Hakushun ja Yamazakin mutta myöntää samalla, ettei hänellä ole niistä oikein mitään sanottavaa. Olisi ollut kyllä syytä löytää sellaista, koska tällaisenaan Japani-jakso jää torsoksi. Lunastaa tämä teos nimeensä sisällytetyn korskean tuotelupauksen? Valitettavasti ei – ilman Karuizawaa ja Fuji Gotembaa edes Japani-jakso ei ole täydellinen. Kirjan muita maita käsittelevät osuudet ovat vielä kauempana siitä.

Mitä Murrayn teoksesta jäi käteen? Ainakin se avasi ikkunan siihen, miltä viskimaailma näytti yhden auktoriteetin silmin vuonna 1997. Lisäksi ärsyyntymisen voi kääntää aina myönteiseksikin voimaksi: Murrayn jälkeen esimerkiksi Ian Buxtonin tai Dave Broomin lukeminen tuntuu kuin olisi tullut ankaran oppimestarin luennolta raikkaaseen ulkoilmaan. Joku olisi antanut viskilasin käteen ja kehottanut jokivarren nuotiolle kuuntelemaan hyviä juttuja.