Islayn saaresta on kirjoitettu monta kirjaa, ja syksyllä 2016 hyllyihin ilmestyi jälleen yksi uusi teos maagisesta paratiisisaaresta. Fiona Rintoulin tekstien ja Konrad Borkowskin valokuvien varaan rakentuva Whisky Island (Freight Books, 2016) on melko puhdasverinen kahvipöytäkirja. Se sopii paremmin nautiskeluun kuin nippelitietojen ammentamiseen.
Oma intoni tunnelmointiin oli tietysti korkealla, kun matka Islaylle oli vielä tuoreessa muistissa ja turvesavun tuoksun pystyi palauttamaan kirjan valokuvista helposti mieleen. Eikä kirjaan valitussa tietosisällössäkään ollut suurempaa vikaa, kun haastateltaviksi oli saatu Islayn viskibisneksen nimihenkilöitä Eddie MacAfferista Mickey Headsin kautta Andrew Browniin.
Kaikkineen hiukan alle 200-sivuinen teos kattaa pintapuolisesti Islayn historian, maantieteen ja saaren kahdeksan toimivaa tislaamoa. Kirjan alkuun piirretyssä kartassa esiintyvät toiveikkaasti jo Gartbreckin ja Ardnahoen tislaamot muita hiukan kevyemmällä värityksellä. Omaa lukua tulevaisuudelle ei ole kuitenkaan kirjoitettu, vaan sisältö rajautuu olemassa oleviin.
Kirjan alussa ei jätetä mainostamatta Islayta lintubongarin paratiisina eikä unohdeta edes keskiaikaisia klaaneja, jotka pitivät saarella valtaa. Varsinainen viskiosasto kirjassa alkaa Bowmoren perustamisesta 1779, eikä sitä edeltäneitä aikoja juuri lähdetä arvuuttelemaan muuten kuin tislaustaidon saapumisreittien ja yleisesti tiedettyjen lainsäädäntömuutosten kautta.
Hiukan erikoisella tavalla näin tiiviiseen teokseen on mahtunut kuitenkin analyysi viskin maailmanmarkkinan nykytilanteesta, kun on ensin käyty läpi Ardbegin ja Bruichladdichin nousu synkkyydestä:
The period since has been a boom time, particularly for deluxe and specialist whiskies – though sales of the amber nectar did slump in 2015, not least because Russians gave it up. In the face of economic problems and changing mores, Russians have been turning away from booze, and whisky sales in the country fell by an incredible 95% in 2015.
Jokaiseen viskikirjaan kuuluu kuvaus viskin valmistuksesta, eikä sellaista ole unohdettu tästäkään teoksesta. Mukavalla tavalla Fiona Rintoul kuitenkin huomioi Islayn viskinvalmistuksen erityispiirteitä pienissä detaljeissa. Esimerkiksi jauhamisessa käytetään muualla Porteuksia, mutta Bruichladdichilla ja Ardbegilla on Bobyt – Ardbegin mylly vuodelta 1921 on vielä se kaikkein vanhin.
Myös Islayn ohra huomioidaan kertomalla, että Bruichladdich ja Kilchoman käyttävät sitä tuotannossaan, mutta yleisesti sitä pidetään haastavana, koska sen kosteuspitoisuus on normaalia suurempi. Lisäksi Rintoul huomauttaa tynnyröinnin kohdalla aivan oikein, että huomattava osa Islayn viskistä kypsyy oikeasti mantereella.
Kun perusteet on saatu haltuun, Whisky Island etenee tislaamo kerrallaan loppuun. Luvut etenevät tavalla, joka ensin indikoi tislaamoiden perustamisvuosien mukaista järjestystä mutta joka lopulta paljastuukin Bowmoresta alkavaksi maantieteelliseksi kierrokseksi vastapäivään saaren rantoja pitkin: Bowmore, Laphroaig, Lagavulin, Ardbeg, Caol Ila, Bunnahabhain, Kilchoman, Bruichladdich.
Bowmoren kohdalla Eddie MacAfferin lausahdus pysäyttää heti: ”The distillery was built in the wrong place.” Hän viittaa vedenhankintaan, joka on Bowmorella poikkeuksellisen haastava. Laggan-joesta hankittava käyttövesi kulkee lähes kymmenen kilometrin mittaista minikanaalia pitkin tislaamolle. Vesi on onneksi loppunut tislaamon historiassa vain kerran, kesällä 2010. Se on melkoinen saavutus, kun vettä kuitenkin kuluu 1,4 miljoonaa litraa päivässä.
Bowmoresta täytyy huomioida vielä sekin, että tislaamon varastoissa Islaylla makaa noin 23 000 tynnyriä Bowmoren viskiä, ja tynnyreissä on yhteensä noin neljä miljoonaa litraa alkoholia. Yhteensä saarelle jää kypsymään 20–25 prosenttia kokonaistuotannosta. Kirjan kuvissa ei jätetä hyödyntämättä No. 1 Vaultsin valkopäätyisiä Mizunara-tynnyreitä, joita tuli itsekin siellä ihasteltua.
Laphroaigilla Whisky Islandin tekijöitä on ollut vastassa varastomies Arthur Holyoake, jota ovat avustaneet varastomies David McLean ja mashman Sean McFarlane. Ammattireiskojen kyydissä on oltu. Jokaisen tislaamon kohdalla nostetaan kolme highlightia, jotka esimerkiksi Laphroaigista ovat seuraavat: ”floor maltings with peat-fired kiln, the still room with its ’magnificent seven’ stills, the ’Friends of Laphroaig’ plots”. Vastikään itse tislaamolla käyneenä pidän noita kyllä asianmukaisina nostoina. Samaten jokainen tislaamoluku päättyy pieneen tiivistelmään tislaamon historiasta.
Laphroaig-luvusta jää käteen muun muassa Holyoaken analyysi käsinleikatusta turpeesta. Siinä on hänen mukaansa riittävästi kosteutta, jotta siitä saadaan uunissa sopivan kylmää savua. Sitä taas ohra imee paremmin sisäänsä. Koneellisesti leikattu turve taas on pakatumpaa rakenteeltaan ja palaa liekillä, kuumempana ja kuivempana. Tästä varmasti näitä turpeistuksen eroja syntyy.
Lagavulinilla kirjantekijöitä on isännöinyt Iain MacArthur, kukapa muukaan. MacArthurin mukaan Lagavulin ei käytä ollenkaan Islayn ohraa, koska sen kosteuspitoisuus on liian korkea heille. Islayn tislaamoksi Lagavulin kuljeskelee muutenkin sellaisia polkuja, joissa paikallisuus ei ole mahdottoman merkittävässä osassa – suurin osa Lagavulinista kypsyy mantereella, joten se siitä meri-ilman vaikutuksesta makuun. Toki saarellakin on vino pino Lagavulin-tynnyreitä: tislaamolla 7 000, Port Ellenissä 6 000 ja Caol Ilan varastossakin vielä 3 500. Siinä riittää MacArthurille työsarkaa.
Ardbeg-luvussa on lähdetty pomomies Mickey Headsin matkassa kierrokselle. Mielenkiintoisena yksityiskohtana tulee ilmi muun muassa se, että washbackit vaihdetaan lahoamisen takia joka 20–25 vuosi. Puiset käymisastiat tuottavat sellaisen kypsymisen, joka tuo vierteeseen saippuaisen, vahamaisen rakenteen. Heads pitää sitä olennaisena Ardbegin luonteen kannalta. Ardbegilla on viisi varastoa, joista kolme on racked-mallisia ja kaksi dunnagea. Tislaamon pihalla on aina runsaasti tynnyreitä, ja kirjan mukaan Ardbegin työntekijät uskovat niiden pysyvän siellä juuri sopivan pehmeinä tulevaa käyttöä varten.
Caol Ilaa kirjassa kierretään Justina MacLellanin kanssa. Liettualaissyntyinen MacLellan tuli aikoinaan Islaylle ja Caol Ilaan viimeisteltyään opintonsa suomen kielessä ja liettualaisessa filologiassa – tätä et muuten varmasti tiennyt. Sinänsä Caol Ila -luvussa ei suuria uusia tietoja tule esille, lähinnä vain tämän vuosikymmenen investointiprojektien tuloksia käydään läpi. Uusi mäskäysastia ja uudet washbackit ovat kaikki ruostumatonta terästä.
Bunnahabhainin esittelyssä on mukana tislaamopäällikkö Andrew Brown, joka on hahmona mielenkiintoinen. Hän on aloittanut vuonna 1988 ja ehtinyt siitä lähtien kiertää tislaamossa kaikissa tehtävissä aina varastosta mäskäyksen ja tislauksen kautta vetovastuuseen koko hommasta. Brownin aikana Bunnahabhain on alkanut kokeilla myös turpeistettua mallasta. Kestää 12 tuntia puhdistaa koko tislaamo turpeisen erän jäljiltä puhtaaksi turpeistamatonta varten – likaista hommaa. Sen takia turve-erät tehdään kaikki yhden vuosittaisen jakson aikana.
Kilchomanilla kirjantekijöitä ovat kierrättäneet perustaja Anthony Wills ja tuotantopäällikkö Robin Bignal. Jälkimmäisen herran tapasin reissullani itsekin. Kilchomanin kohdalla käy hyvin selväksi, että toisin kuin Lagavulinin tapauksessa, farmitislaamossa pyritään paikallisuuteen kaikessa. Ohra kerätään ikkunasta näkyviltä pelloilta ja lopputuote pullotetaan omalla linjalla tislaamossa. Tuotantoa on kasvatettu 150 000 litrasta 200 000 litraan, mutta kovin paljon varaa ei ole enää sen jälkeen sitä paisuttaa, jotta farmihenkisyys säilyy.
Bruichladdich-luku päättää kirjan. Tislaamoa esittelee päätislaaja Adam Hannett, joka on saanut oppinsa itseltään Jim McEwanilta. Bruichladdich täyttää 220 tynnyriä viikossa ja kaikki kypsyy Islaylla, joten siinä suhteessa henki on sama kuin Kilchomanilla. Varastoissa on 60 000 tynnyriä, ja niistä 5 000 on yksityishenkilöiden omistuksessa. Se on hyvä muistutus siitä, miten tislaamotoiminnan alkutaival yleensä rahoitetaan – vuonna 2012 tynnyrimyynti loppui myös Bruichladdichilla. Botanist Giniä kyllä valmistetaan edelleen runsaasti, mikä on tuonut tasaista kassavirtaa jo pitkään.
Kaikkineen Whisky Island on mukavaa luettavaa, sujuvasti etenevää ja kuvallisesti komeaa. Konrad Borkowskin tyyli on ajoittain hiukan mainosmainen ja sliipattu, mutta visuaalista laatua kyllä löytyy vaikka muille jakaa. Kirjan leveä formaatti antaa myös upeasti oikeutta kuville. Kokonaisuutena kirjan parissa viihtyy, ja kunhan siltä ei odota suurta tietomäärää, ei siihen pahemmin pääse pettymäänkään. Suositellaan siis Islay-matkakuumeen nostattamiseen.
