Ian Buxton on yksi tämän aikakauden tuotteliaimmista viskikirjailijoista, jonka tuotannosta etenkin tislaamohistoriikit ovat mielestäni olleet vertaansa vailla. Buxtonin tuore matka- ja muistelmateos Whiskies Galore. A Personal Journey (of Sorts, and a Sort of a Journey) around Scotland’s Island Distilleries (Birlinn, 2017) yhdistelee henkilökohtaisella tavalla muistoja Skotlannin saarilta ja tislaamoista 1960-luvulta tähän päivään.

Buxtonin irtonainen ja varsin idiosynkraattinenkin tyyli kattaa niin lapsuusmuistoja, työelämän koukeroita kuin pohdintoja viskiteollisuuden vaiheista. Whiskies Galore voi olla haja-aineksinen ja vähän harhaileva, mutta tylsäksi tai ulkokohtaiseksi sitä ei voi moittia. Buxton pistää tapansa mukaan itsensä täysin likoon eikä arkaile myöntää, mitä mieltä oikeasti asioista on. Hän hätkähdyttää muun muassa myöntämällä Islayta käsittelevässä osuudessa, ettei ole erityisemmin pidä turpeisista viskeistä:

Well, the fact is – H.M. Bateman moment coming up – peaty whiskies and me don’t really get along. In truth, I find quite a lot of what’s made here uncomfortably hard to drink. Being completely candid, I reckon one of the very best thing off the stills here is probably The Botanist, and that’s a gin.

Toki Buxton myöntelee tämän jälkeen arvostavansa muun muassa Ardbegia ja Lagavulinia, mutta näiden savuviskien juominen käy kuulemma hänelle aina työstä. Eli siinä vähän perspektiiviä Buxtonin henkilökohtaiseen matkaan Skotlannin saarille ja tähän kirjaan.

Glenmorangien markkinointijohtajana uraputkensa huipulla ollut Buxton siirtyi aikanaan alan yhtiöiden konsultointiin ja laajensi viskikirjallisuuteen, kun toimeksiantoja alkoi tulla. Etenkin Buxtonin Glenfarclas-historiikki on aivan erinomainen. Myös Glenglassaugh’ta ja Morrison Bowmorea käsittelevät teokset kannattaa etsiä käsiin ja lukea, laatu on korkea. Nyt on kuitenkin käsillä toisenlainen kirja.

Whiskies Galore alkaa Arranin saarelta, joka tuntuu Buxtonista turistien täyttämältä Glasgow’n esikaupunkialueelta. Verrattain uuden tislaamon ympäristöstä matkataan Juralle, jossa Buxton avaa paikallisia kuvioita suhteessa historian pitkään kaareen. Kyllä, myös George Orwellilla on siinä kokonaisuudessa sijansa.

Mullia koskevassa jaksossa tutustutaan Ronnie Lee -nimiseen henkilöön, jolla on merkittävä rooli skotlantilaisessa viskiteollisuudessa mutta jota kukaan ei tunne. Ronnie on nimittäin se henkilö, joka pitää myllyt pyörimässä:

I found out a little more about Ronnie and it turned out that he is a freelance millwright, spending most of his working life in maintaining, servicing and, an occasion, restoring Porteus and Boby mills for the brewing and distilling industry.

Tämä mielenkiintoinen hahmo on entinen painonnostaja, Walesin mestari ja Aston Martin -kuski. Mutta ei, kaveri ei tosiaan pidä tastingeja, ei bloggaa eikä kuulu viskipiireihin. Ronnie Lee esiintyy hauskalla tavalla pitkin Whiskies Galorea aina, kun sopiva Porteus tai Boby tulee vastaan.

Mullin jälkeen päästään Islayn saarelle. Lukuja kertyy lopulta kolme. Ensimmäisessä pääosassa ovat toimintansa lopettaneet ja toimintaansa aloittavat tislaamot sekä ohimennen Bunnahabhain. Toisessa käsitellään Bruichladdichin värikkäät vaiheet Rémyn omistukseen saakka ja jatketaan siitä sujuvasti Kilchomaniin. Kolmanteen lukuun jäävät käytännössä kaikki loput tislaamot, joista erityisesti Lagavulin ja Ardbeg saavat paljon tilaa. Bowmore jää enemmänkin sivuhuomioksi, vaikka Buxton kyllä kertoo mielenkiintoisen anekdootin Morrison Bowmoren historiikista. Se nimittäin jäi niin pahasti vanhan ja uuden omistuksen väliin, ettei uusi omistaja ole ottanut sitä edes tislaamokauppaan myyntiin.

Buxtonilla riittää lievästi sanottuna sarkasmia Islayn nykysuosiolle ja tietyillä tislaamoilla pyöriville metsuriseksuaaleille. Etenkin me pohjoismaalaiset saamme kyllä osamme tästä hyväntahtoisesta irvailusta (että jollain voi olla Ardbeg-tatuointikin, miten huvittavaa sekin nyt sitten on!). Toki Buxtonin erittäin pitkä perspektiivi elämään saarilla ja viskituotantoon nimenomaan Islaylla antaa hänelle ihan oikeutetusti paikan virnistää tämän päivän viskinörteille ja Feis Ile -parveilijoille.

Islaylta tarinaa riittää niin runsaasti, että sitä kaikkea on tähän turha ryhtyä referoimaan, mutta itselleni etenkin Bruichladdichin vaiheet tarjosivat paljon uutta ja mehukasta luettavaa. Ardbegin arvostelu yltyy myös melkoisiin mittasuhteisiin:

They do tend, I feel, to take themselves terribly seriously at Ardbeg and there is something of a messianic tone to some of their communications. Their constant attempt to seem funky, and their overly defensive need to play the underdog can grate after a while and, it may just be me, but there seems a sanctimonious feel to some of the web copy. ’A whisky that’s been worshipped around the world’. Please.

Buxton jatkaa tätä pidempäänkin, mutta pointti on selvä. Entinen Glenmorangien markkinointijohtaja katsoo asioita tietysti omasta kulmastaan. Rajansa se on markkinoinnillakin!

Islaylta matka jatkuu Harrisin ja Lewisin kaksoissaarelle, jossa käydään ihmettelemässä kotikutoista Abhainn Deargia ja sen täydellistä vastakohtaa Isle of Harrisia. Jälkimmäinen saa osakseen samantyyppistä ihmettelyä kuin Ardbegin markkinointi, vaikka sävy onkin huomattavasti lempeämpi. Kokonaan uutena viskisaarena pysähdytään Raasayn saarella, jossa on ollut tarkoitus aloittaa viskin tislaaminen syyskuussa 2017. Näin myös tapahtui.

Tästä myös huomaa, miten järkyttävän paljon nyt viskibuumin huipulla alalla tapahtuu. Ikuisesti menetettynä tislaamona Buxtonin tässä kirjassa hautaama Port Ellen tekeekin paluun, ja hyvin pienellä kapasiteetilla operoiva Ardbeg on jo ilmoittanut toimintansa laajentamisesta lähivuosina. Nämä asiat ovat jo Buxtonin kirjassa vanhentuneet, vaikka kirja ilmestyi vasta puolisen vuotta sitten.

Konsulttina Buxton on päässyt tietysti neuvomaan monenlaisia uusia toimijoita alalla. Hienolla tavalla Buxton myös kertoo, mikä on tyypillisin neuvo, jonka hän antaa omaa tislaamoa harkitseville: Kannattaa mennä pimeään huoneeseen, asettua makuulle ja odottaa, kunnes ajatus omasta tislaamosta menee pois.

Raasayn jälkeen vuorossa on Skye, josta huomioi myös William Blackin maininnat romaanikirjallisuudessa. Sattumalta itsekin selvittelin William Blackin kirjoittamia Lagavulin-sitaatteja taannoin. Buxton aiheellisesti huomauttaa, että yksittäinen Robert Louis Stevensonin havainto (”king ’o drinks as I conceive it”) on elänyt paljon pidempään kuin tukku Blackin novelleissa tiputeltuja mainintoja, koska omana aikanaan suosittu Black unohdettiin pian kuolemansa jälkeen eivätkä teokset jääneet elämään.

Buxton päättää matkansa komeasti Orkneylle. Ja totta kai Highland Parkin uudet sarjat saavat myös osansa Buxtonin mustekynän sivalluksista:

Then there was the Viking Sword release, mostly for the whisky-mad Taiwanese, and four Gods of Asgard and an Ice and a Fire Edition and quite possibly a Noggin the Nog collection, though I may have imagined that one. The thing is, confusing as all this could be, it does seem to have been commercially successful. Indeed, thinking about it, a noggin of Highland Park Graculus or Grolliffe would go down very well indeed, just about now.

Tekstissä mustekyniensä ja eriväristen, italialaisten ja muunmaalaisten musteidensa kanssa huseeraava Keeper of the Quaich herää kyllä eloon tällaisissa kohdissa. Toki Orkneylta löytyy myös hyviä tarinoita ja Highland Parkin tislaamo saa osakseen myös soveliasta ylistystä, mutta itselleni nämä hiukan överiksi menevät kohdat ovat niitä, joissa fasadi sopivasti rikkoutuu ja rujo todellisuus pilkistää välistä. Huomaan itsekin entistä useammin enemmän ärsyyntyväni kuin ilahtuvani tislaamoista tulevasta markkinointipostista. Uusien viskijulkaisuiden todellinen sisältö ei ole enää oikein linjassa sen pompöösin brändinrakennuksen kanssa, mitä ne saavat osakseen jo ennen lanseerauspäivää. Buxtonin ajatuksiin on helppo mennä mukaan, vaikka ei itse mustekynää käyttäisikään eikä joisi viskiä siitä hassusta kaksikorvaisesta metallikupista.

Kaikkineen Whiskies Galore jättää vähän sekalaisen kuvan. Se ei mene muistelmista, koska Buxton kertoo itsestään lopulta varsin vähän. Matkakirjaksi siinä on varsin vähän matkailua, enemmänkin pohdintaa CalMacin asemasta Hebridien lauttaliikenteessä ja tiettyjen paikkojen maantieteellisten sijaintien loogisuuksista. Viskikirjaksi siinä ei ihan mahdottomasti edes ylistetä viskejä, koska… katsokaas, kun kirjailija ei erityisemmin pidä näistä turpeisista viskeistä. Mutta hauskaa luettavaa Whiskies Galore silti on, jos siihen ei suhtaudu erityisen tavoitteellisena teoksena tai tietokirjamaisena totuusvarastona. Anekdootit ovat hyviä ja juttu kulkee, siitä ei pääse mihinkään.