Month: kesäkuu 2015

Ardbeg Day 2012 Release 56,7%

Ardbeg Dayn vuoden 2012 julkaisuna oli tällainen kaveri. Vaikea on päällepäin sanoa, mitä tämä on syönyt. Ensivaikutelman perusteella jotain sherrytynnyriäkin on mahtunut mukaan.

Ardbeg Day 2012 Release

(56,7%, OB, NAS, 2012, 70 cl)

Tuoksu: Turpeinen, kevyen sherryinen ja mausteinen. Savua, lihaisuutta, hunajaa. Persikkaa, rusinaa, viinirypäleitä. Maukas ja runsas vaikutelma. Tuhkainen, tervainen ja jossain määrin kuivakkaan oloinen. Tammea, lakritsia. Vesilisällä merellisyys ja suolaisuus tulevat paremmin esiin.

Maku: Öjyinen ja runsas, makean sherryinen ja savuinen. Salmiakkia, tervaa, turpeisuutta, suolaisuutta. Tammi on mausteista, pippurista. Suutuntuma on öljyinen ja aromikas mutta tekstuuri varsin huokoinen. Persikkaa, rusinaa, hunajaa, omenahilloa. Jälkimaku on paahteinen ja tamminen, kevyen sherryinen ja runsas. Luumua, rusinaa, suklaata, lakritsia, tervaa. Maukas, keskipitkä finaali, joka kuivuu varsin reippaasti. Vesilisä tuo suolaisuuden pintaan.

Arvio: Varsin nuorekas mutta silti oikein mehevä oman lajinsa edustaja. 88/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whisky Monitor Database 88/100 (per 5). Smoke On The Water, ”Ihan ok nuorehko Ardbeg”.

Ardbeg Perpetuum 47,4%

No niin, nyt lapaan tarttui tämä Ardbegin 200-vuotisjuhlan kunniaksi pullotettu Perpetuum. Mukana on ilmeisesti hyvin vanhaakin Arttua, mutta pääosa lienee varsin nuorta tavaraa.

Ardbeg Perpetuum

(47,4%, OB, NAS, 2015, 70 cl)

Tuoksu: Savua ja vaniljaa. Lihaisa turpeisuus, suolaa ja kuivalihaa. Märkää köyttä, makeaa hunajaisuutta, hiukan antiseptisia aineita. Omenaa, pehmeää sitruksisuutta. Melko kuiva vaikutelma. Tamminen ja paahteinen. Oikein maukas. Vesilisä tuo maltaisuutta ja jyväisyyttä esiin.

Maku: Savua, tuhkaisuutta, vaniljaa, hiukan kumia. Makeaa omenaa, lihaisuutta, kosteaa turpeisuutta. Suutuntuma on melko kuiva ja öljyinen. Sitruksisuutta ja omenaa, aavistus aprikoosia. Tammi tuntuu voimakkaana ja varsin nuorekkaana. Pieni bensainen vivahde taustalla. Jälkimaku on sitruksinen, tervainen, lihaisa ja inkiväärinen. Turvesavu säilyy mukana, samoin vaniljaisuus. Hunajaisuutta ja suolaa. Huomattava tuhkaisuus ja tupakkaisuus. Keskipitkä finaali, jonka lopuksi suussa maistuu ihan selkeä tupakansavu. Vesilisä korostaa tämän sitruksista ja lääkemäistä luonnetta.

Arvio: Vaniljainen, tupakansavuinen ja ihan maukas, ehkä silti aavistuksen sekava Ardbeg. 86/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 86/100. Whiskynotes 87/100.

Andrew Cameron: The Myth, The Mafia and The Magic

Käsikirjoittaja ja kirjoittamisen ammattireiska Andrew Cameron sai vuonna 2006 toimeksiannon pieneltä Edradourin tislaamolta: pitäisi tehdä kässäri tislaamon esittely-dvd:tä varten. Cameron ei tietysti vanhana viskibloggarina tyytynyt vain käsikirjoitukseen vaan värkkäsi sen kylkeen myös pienen tislaamohistoriikin. Sittemmin Edradour on noussut Andrew Symingtonin käsissä ja viskibuumin siivittämänä uuteen kukoistukseen, joten historiikistakin tarvittiin uusi laitos kevääksi 2015. Cameron on lisännyt siihen uutta tutkimusta ja ihmisten lähettämiä uusia tietoja, mutta ei erittele tarkemmin, mitä ne ovat.

The Myth, The Mafia and The Magic. The History of the Edradour Whisky Distillery (Matador Publishing, 2015) on linjassa tislaamon kokoluokan kanssa – Edradour tuottaa maksimissaan noin 130 000 litraa alkoholia vuodessa ja kilpailee edelleen aktiivisesti Skotlannin pienimmän tislaamon paikasta Kilchomanin ja muutaman uuden tulokkaan kanssa (joskin mikrotislaamoihin verrattuna peli taitaa olla jo menetetty). Olisi ollut täysin yliampuvaa rakennella tislaamohistoriikista nahkakantista magnum opusta a’la Glenfarclas tai yhdistellä siihen laajemmin Andrew Symingtonin tai Signatoryn bisnestarinaa. Lopputuloksena on pieni kirjanen, 90 sivua. Värikuvia on lukujen välissä muutamia, mutta mitään visuaalista ilotulitusta taskukirja ei tarjoile.

Cameron_The_Myth_The_Mafia_And_The_Magic_002Nahkakansia ei tosiaan jää kaipaamaan, mutta hiukan syventämistä olisi ollut hienoa saada mukaan. Nyt tislaamon henkilökuntakin jää täysin mykäksi, muutamaa anonyymiä haastattelua lukuun ottamatta. Vanhoista valokuvistakaan ei ole pystytty tunnistamaan edes keskeisiä hessuja, jotka ovat kuitenkin pyörittäneet koko tislaamoa. Lisäksi Edradourin pullotteiden kelailu jää pariin blendiin, Pernod Ricardin lanseeraamaan ensimmäiseen single maltiin ja Symingtonin tuotekehityksen päälinjoihin. Kuolattavaa olisi voinut heittää tiskiin kosolti enemmän, kertoa vaikka perusvalikoiman taustoista tai tynnyrivalinnoista. Ja ylipäänsä Edradouria, sen luonnetta ja tyyliä olisi voinut vertailla alueen muihin tislaamoihin.

Jos nurinan jättää hetkeksi syrjään, Edradourin tarina on vetävä ja monipolvinen. Otsikkoon ladattu mafia-sana herättää kiinnostuksen välittömästi, koska kunnon gangsteritarinaa ei ole päässyt tislaamohistoriikkiin niputtamaan kovinkaan moni. Edradourilla on mafiatarinoille ihan katettakin, koska melkoiset peliveijarit ovat olleet kieltolain aikana kelkassa mukana.

Cameron itse kävi Edradourilla ensimmäistä kertaa vuonna 2002, juuri kun Andrew Symington oli sen ostanut. Toisella vierailulla 2005 heräsi suurempi kiinnostus ja kolmannella vierailulla, tammikuussa 2006, Cameron ryhtyi uppoutumaan menneisyyteen ja työstämään historiikkia. Tislaamolta hän sai käteensä vain pienen kirjasen, johon oli painettu perusfaktoja tislaamon historiasta. Loput piti kaivaa itse. Cameron kolusi keskeiset arkistot Skotlannissa ja Englannissa ja haastatteli vinon pinon ihmisiä.

Jotain siinä on, että jokaisen viskihistoriikin täytyy lähteä aina vuodesta 1494. Silloin Friar John Corr sai luvan käyttää mallastettua ohraa aquaviten värkkäämiseen ja pannut pantiin laillisesti porisemaan. Sen jälkeen on aina hiukan hiljaisempaa, ja Edradourin kohdalla tislaamon oma historia alkaa vuodesta 1825, jolloin Perthshiren paikalliset farmarit pistivät osuuskunnan pystyyn ja ryhtyivät valmistelemaan viinanpolttoa. Vuonna 1837 löytyy arkistoista ensimmäinen merkintä siitä, että 27-vuotias maanviljelijä Duncan Stewart ja 23-vuotias kauppias James Scott ovat harjoittaneet viskinvalmistusta tislaamossa. Lisenssi on ollut Mungo Stewartin ja Alexander Forbesin. Pian tuon jälkeen toiminta on annettu John McGlashanin käsiin.

Vuonna 1853 Edradour myytiin James Reidille, mutta McGlashan jatkoi vielä tislaamon arjen pyörittämistä. Viskin tislaaminen oli tuohon aikaan pientä, maataloustoiminnan kyljessä tapahtuvaa oheistoimintaa. Ja kovaa sellaista: John McGlashan kuoli 1877 ilmeisesti juomahommien seurauksena, 66-vuotiaana. Jälkipolville on säilynyt sanonta siitä, että John oli Edradourin paras asiakas. Toisaalta hyvin ei mennyt James Reidillakaan, koska hän kuoli jo kymmenen vuotta ennen McGlashania, vain 52-vuotiaana. Jamesin poika Donald Reid keskittyi pitkälti suvun tiluksien hoitamiseen mutta työllisti kolmea miestä ja kahta naista, jotka auttoivat myös tislaamon pyörittämisessä. Lopulta Donaldin mitta tuli täyteen viskibisnestä, ja hän myi Edradourin tislaamon John McIntoshille 1885.

John McIntosh and Company sai Edradourin kukoistamaan. Sopivasti 1880-luvulla phyloxera pyyhkäisi kartalta Ranskan viinitilat ja vei myös brandyn hetkeksi pois markkinoilta häiritsemästä. John McIntosh Whisky kävi hyvin kaupaksi, vaikka toki tislaamo oli myös tuohon aikaan erittäin pieni. Vuonna 1907 lapseton John McIntosh siirsi Edradourin 25-vuotiaan veljenpoikansa Peter McIntoshin haltuun. Kun tultiin 1920-luvun loppuun, alkoi tislaamon alamäki: 80–90 myydyn tynnyrin vuositahti putosi vuoteen 1932 mennessä 21 tynskään. Ja kun Peterin vaimo Annie kuoli vuonna 1928, mies masentui niin, ettei viskintekemisestä tullut sen jälkeen oikein mitään. Käytännössä tuotanto loppui jo vuonna 1929, ja suuri lama oli viimeinen niitti McIntoshin aikakaudelle.

Vuonna 1933 Edradour siirtyi William Whiteleyn haltuun. Whiteleyn henkilöhistoria oli värikäs jo tuohon aikaan. Hän oli työskennellyt James Munro & Sonsin palveluksessa ja liikkunut sujuvasti viskibisneksen harmailla alueilla ennenkin. Vuonna 1908 hän oli pystyttänyt Lontooseen William Whiteley & Companyn pääkonttorin ja kaksi muuta sivutoimipistettä mutta tehnyt 1912 konkurssin. Muutaman nerokkaan manööverin ansiosta Whiteley oli päässyt kuitenkin jaloilleen ja perustanut uuden, W. Whiteley & Co Ltd -yhtiön. Sillä oli 1930-luvun alussa muhkea tuoteportfolio ja kiiltävä julkisivu.

Cameron_The_Myth_The_Mafia_And_The_Magic_003Whiteleyn viskibisnesten lonkerot ulottuivat kieltolain ajan Yhdysvaltoihin. Vuosina 1920–1933 voimassa ollut Volstead Act oli hyödyttänyt Whiteleyn liiketoimia tuntuvasti, ja hän oli solminut siteet Mario Puzon Kummisedän esikuvaan, itseensä Frank Costelloon. Whiteleyllä oli siis mukavasti verirahoja taskussa, kun hän osti Edradourin Peter McIntoshilta 1 050 punnan hintaan vuonna 1933 ja kunnosti sen tuhannella punnalla – jos summat kääntää nykyrahaksi, puhutaan siis yhteensä noin miljoonasta.

Whiteley omisti Edradourin vain viiden vuoden ajan, mutta siinä ajassa hänen King’s Ransom -viskinsä oli tehnyt siitä haluttua tavaraa. Vuonna 1938 Whiteley jäi eläkkeelle 78-vuotiaana ja kuoli kolme vuotta myöhemmin. Sitä ennen hän oli kuitenkin ehtinyt kaupata bisneksensä amerikkalaiselle Irving Haimille, joka oli Frank Costellon lähipiirin miehiä. Ja Costello taas oli noihin aikoihin Yhdysvaltain mafian huipulla.

Haim rakenteli kunnianhimoisesti viskibisneksiään mafian lonkeroiden avulla, ja Edradour oli taas vedossa, kiitos King’s Ransomin ja House of Lordsin. Yhdysvalloissa riitti skottiviskille markkinoita, ja Haim mainosti ahkerasti 1950- ja 1960-luvuilla aikakauslehdissä. Kun Irving Haim kuoli vuonna 1976, hänen viskiyhtiönsä teki voittoa ennen veroja 1,2 miljoonaa puntaa ja kassassa oli ylijäämää kolmisen miljoonaa – nykyrahassa potti oli 14 miljoonan punnan luokkaa.

Haimin jälkeen Edradour päätyi Campbell Distillersin ja sitä kautta Pernod Ricardin käsiin vuonna 1982. Ranskalaisen viinajätin portfoliossa se jäi pahasti paitsioon, ja 1980-luku oli muutenkin viskibisneksessä vaikeaa aikaa. Tislaamossa kuitenkin avattiin vierailukeskus vuonna 1985, ja Pernod Ricard julkaisi Edradourin ensimmäisen single maltin vuonna 1986. Kyseisen kymppivuotias jäi hiukan yksinäiseksi tuotteeksi, ja vaikka tislaamolla oli myös näkyvä paikka brittiläisessä tv-sarjassa King’s Royal, ei Edradourille jäänyt tosielämässä oikein roolia. Vasta vuonna 2002 alkoi tapahtua uudemman kerran, kun Andrew Symington ilmestyi kuvaan ja täräytti 5,6 miljoonaa puntaa pöytään. Ranskalaisille raha kelpasi, ja tislaamo vaihtoi omistajaa.

Symingtonin aikana Edradour on voinut hyvin, varastoissa lepää kiitettävä määrä viskiä ajatuksella valituissa tynnyreissä ja turpeistettu Ballechin on saanut omansa roolinsa kokonaisuudessa, kiitos Laphroaigin Iain Hendersonin oppien. Vuonna 2007 tislaamolle rakennettiin oma pullottamo ja vuonna 2009 uusi varastorakennus. Vuonna 2014 Ballechin kypsyi kymmenvuotiaaksi, ja tarina jatkuu.

Kaikkineen kirjasta jää mieleen ajatus, että historiallisessa perspektiivissä vähäinen omistajien määrä on ollut Edradourin pelastus. Tislaamo ei ole koskaan joutunut varsinaisesti heittopussiksi eikä sen toiminta ole muodostanut omistajilleen samalla tavalla massiivista taloudellista riskiä kuin suuri tuotantolaitos olisi voinut tehdä.

Andrew Cameron on tehnyt pienissä puitteissa kelpo työtä Edradourin historian penkomisessa, mutta henkilöhaastatteluiden avaaminen ja dokumenttien esittely olisivat voineet kohentaa kokonaisuutta selvästi. Tällaisenaan historiikki on mukava pieni kirjanen, pala viskihistoriaa. Toisaalta jos teoksessa kuvailtu Edradourin voittokulku jatkuu, voi käydä niin, ettei se voi enää pitää kiinni Skotlannin pienimmän tislaamon tittelistä, jota se sitkeästi kantaa. Ehkä siinä vaiheessa historiikkikin pitää saada suurempiin raameihin.

Clynelish 17 yo 1995/2012, The Whisky Cask 53,6%

The Whisky Caskin pullottama Clynelish on kypsynyt ex-sherrytynnyrissä, ja väri on yllättävänkin intensiivinen. Edellinen kokemukseni Clynen vuoden 1995 vuosikerrasta ja samasta ikäluokasta oli messevä, joten odotukset ovat varsin korkealla.

Clynelish 17 yo 1995/2012, The Whisky Cask

(53,6%, The Whisky Cask, 1995–2012, Sherry Butt, 4 cl miniature)

Tuoksu: Rusinainen, luumuinen ja ummehtunut. Jopa vähän mädäntynyt vaikutelma, ylikypsä hedelmäisyys on tästä miedosti sanottu. Maltaisuus on paksua ja märän pahvista. Rikkisyyttä, rautaa, muovailuvahaa. Venäläistä suklaata, toffeefudgea, kahvilikööriä. Ei kutsu maistamaan. Vesilisä tuo omenahilloa mukaan, sekin jotenkin käyneen oloista.

Maku: Parantaa roimasti tuoksusta, mutta maussa on silti rikkinen ja pahvinen ulottuvuus. Rusinakeittoa, luumuhilloa, kinuskikastiketta, toffeefudgea, puuroista maltaisuutta. Siirappia, voimakasta vaniljaa, joulukakkua, taatelia. Suutuntuma on tekstuuriltaan yllättävän kevyt ja silti pisteliäs. Jälkimaussa tämä on kotonaan, hedelmäinen runsaus löytyy ja häiritsevät sivuäänet hälvenevät lopulta täysin. Tumman olutmainen paahteisuus, reipas tammisuus ja makea rusinaisuus hallitsevat finaalia. Kanervainen, mausteinen ote. Yrttisyyttä, suklaata. Jälkimaku on kaikkineen varsin pitkä. Vesilisä korostaa toffeeta selvästi.

Arvio: Nyt ei sattunut tynnyri ihan kohdalleen. Jälkimaku pelastaa sen, mitä pelastettavissa on. 80/100

Glen Ord 30 yo 58,7%

Vuonna 2005 Diageo julkaisi tällaisen 30-vuotiaan Glen Ordin, vanhimman siihen mennessä. Moni on tätä sittemmin kehunut, ja jos tyyli on vähänkään Rare Malts -julkaisun tapainen, voi olla hyväkin tuote. Maistetaan.

Glen Ord 30 yo

(58,7%, OB, 2005, 6000 bts., 70 cl)

Tuoksu: Tiiviin hedelmäinen ja muhkean mausteinen, öljyinen ja intensiivinen. Huikea syvyys ja kompleksisuus. Makeaa persikkaisuutta, aprikoosia, omenaa, hilloisuutta. Miellyttävä kukkaisuus, hiukan heinäinen ja havuinen vivahde. Vahamainen, antiikkinen tammisuus. Eucalyptusta. Maltaisuus löytyy tyylikkäästi joukosta. Tasapainoinen ja loistelias. Vesilisällä vaniljaisuus herää.

Maku: Öljyinen ja hedelmäinen, äärimmilleen tiivistynyt. Tästä saa kylmät väreet, kun maut aukeavat. Miellyttävä, vahamainen tammisuus, jossa on runsaasti mausteisuutta. Hiukan havuja, eucalyptusta, yrttisyyttä enemmänkin. Persikankiveä, aprikoosia, punaista omenaa, siirappisuutta, silti pientä kitkeryyttä, sitruunankuorta vastapainona. Suutuntuma on vahamainen ja komeasti balanssissa – toisaalta kyseessä on todella voimakas viski, joka menee läpi kaikesta. Jälkimaku on äärimmäisen runsas, mausteinen, tamminen ja hedelmäinen. Omenaa, päärynää, hedelmäteetä, yrttisyyttä, havuja, eucalyptusta, mantelia. Erittäin pitkä. Vesilisällä omena ja vaniljaisuus nousevat ja mausteisuus rauhoittuu.

Arvio: Huima yllätys, todella voimakas ja kompleksinen viski. 92/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 93/100. Whisky Monitor Database 90/100 (per 11). Whisky Magazine 82/100 (Dave Broom), 87/100 (Arthur Motley).

Glendronach 21 yo 1991/2013 Cask #5405, 49,9%

Glendronachin Batch 9:ssä vuonna 2013 pullotettu PX-hirmu on jakanut mielipiteitä. Täytyy ilmeisesti päättää itse.

Glendronach 21 yo 1991/2013

(49,9%, OB, 20.11.1991–10/2013, Batch No. 9, Cask No. 5405, Pedro Ximénez Sherry Puncheon, 702 bts., 70 cl)

Tuoksu: Makean suklainen ja rusinainen. Siirappinen sherryisyys tuntuu voimakkaana. Roppakaupalla demeraraa ja fariinisokeria, ihan silkkaa rommisuuttakin. Näin julmettu makeus demppaa joitain tuoksun hienouksia. Nahkaa, tammea, mausteita ja taatelia voi silti löytää. Erittäin täyteläinen. Vesilisä tuo mentholia ja yrttejä.

Maku: Suklaata ja kinuskikastiketta, siirappia ja sokeria. Imelä sherryisyys, mukana hiukan rikkistäkin vivahdetta. Tammi leikkaa kuitenkin makeuteen kiinni ja kuivattaa suutuntumaa. Nahkainen ja tammisen mausteinen puoli on kiinnostavampi kuin romminen makeus. Luumua, viikunaa, pähkinäisyyttä, kanelia, maustepippuria, hiukan lihaisuutta, lakritsia. Tallin tuntua. Jälkimaku on tumman suklainen, sikarinen, tiiviin hedelmäinen ja pitkällisesti kuivuva. Luumua, pähkinäisyyttä, joulukakun mausteita. Lopussa nousevat esille vielä hapan kahvisuus ja tamminen rosoisuus. Komea lopetus. Vesilisä tuo makuun pehmeää yrttisyyttä.

Arvio: Hulppeassa makeudessaan ja äkillisessä kuivumisessaan hiukan levoton yksilö. On tässä kyllä niin paljon hyvääkin, ettei voi valittaa. 88/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 80/100.

Littlemill 24 yo 1989/2014, Liquid Library 48,7%

Littlemill on tehnyt viime vuosina todella ison uuden tulemisen indie-julkaisuiden voimin. Tislaamohan lopetti toimintansa vuonna 1996 ja tuhoutui tulipalossa lopullisesti jo 2000-luvun alussa.

Nyt käsissä on The Whisky Agencyn sarjoihin kuuluvan Liquid Libraryn pullote, joka on peräisin uudelleentäytetystä ex-bourbontynskästä.

Littlemill 24 yo 1989/2014, Liquid Library

(48,7%, The Whisky Agency, Liquid Library, 1989–2014, Refill Hogshead, 199 bts., 70 cl)

Tuoksu: Todellinen hedelmäpommi. Ananasta, banaania, viinirypäleitä, hunajamelonia, kiiviä, persikkaa. Tiiviin öljyinen vaikutelma. Tammisuus tulee hienosti esiin hedelmien seasta, vaniljaisena ja tuoreena. Ruohoisuutta ja tuoretta heinää löytyy myös. Herkullinen vaikutelma. Vesilisä avaa kukkaisuutta ja apilaa.

Maku: Hedelmien vyöry ottaa heti yhteen tammen kanssa. Tölkkiananasta, omenaa, vesimelonia, kaikkea hiukan kapeammalla kattauksella kuin tuoksussa. Tammi on tuoretta ja aavistuksen päällekäyvää, mausteista ja tiukkaa. Suutuntuma on öljyinen ja hiukan kireä. Ruohoisuutta, saksanpähkinää, mantelia, pientä karheaa karvautta. Jälkimaussa tulvahtaa urheilujuomaa ja banaania oikein reippaalla kädellä. Tanniinit purevat kunnolla kiinni, vanilja ja pähkinät maistuvat. Pitkän finaalin lopussa tulee vielä mojova kahvisuus ja tumma suklaa esille. Vesilisä on paikallaan, hedelmäisyys saa tilaa tammelta. Päärynä tulee nätisti esiin.

Arvio: Erittäin herkullinen lajissaan. Vain pieni maun epätasapaino jättää mietteliäälle mielelle. 88/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskynotes 90/100.

Laphroaig Cairdeas 2013 Port Wood Edition 51,3%

Laphroaig on julkaissut Feis Ilen yhteydessä Cairdeas-pullotteen vuodesta 2008 lähtien. Nimi tarkoittaa ystävyyttä ja viittaa tietysti Friends of Laphroaigiin. Nyt maistossa vuoden 2013 julkaisu, joka nojaa tukevasti ex-portviinitynnyreihin.

Laphroaig Cairdeas 2013 Port Wood Edition

(51,3%, OB, NAS, 2013, Friends of Laphroaig, 70 cl)

Tuoksu: Savuinen, viininen ja erittäin lääkemäinen. Kuivan savuinen lääkemäisyys ja makea portviini nivoutuvat yllättävän hienosti yhteen. Antiseptisia aineita, tervaa, salmiakkia. Pekonia. Yleisilmeessä on villaista kuivuutta, kalkkisuutta ja tuhkaa. Luumuja, viikunaa. Nam. Vesilisä kuivattaa tätä todella paljon, toisaalla taas polka-karamellit ja vadelmaveneet nousevat pintaan.

Maku: Pehmeä ja makea viinisyys dominoi, kunnes savu ja lääkkeet iskevät. Sairaalamainen lääkemäisyys. Tiukka luumuisuus, suklaa, salmiakki. Suutuntuma on erittäin pehmeä ja pyöreän öljyinen. Maukas mausteisuus. Portviini todella maistuu, marjaisena ja tammisena. Jälkimaku on kuivuvan tamminen, portviininen, salmiakkinen, tervainen ja hedelmäinen. Omenahilloa, punaherukkaa, karpaloa. Varsin pitkä ja maukas finaali. Vesilisä tarjoilee lisää marjaisuutta ja keventää yleisilmettä.

Arvio: Odottamattoman maukas portviiniherkku. Todella hyvää. 90/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 74/100.

BenRiach 17 yo 1995/2012 Peated, Tawny Port Finish 55,7%

Oluthuone William K. valitsi BenRiachin valtavista tynnyrivalikoimista pari vuotta sitten tällaisen turpeisen, portviinissä jälkikypsytetyn yksilön. Maistoin tämän lanseerauksen aikoihin pariinkin kertaan, mutta en koskaan kirjannut nuotteja ylös. Nyt siihen aukesi tilaisuus. Mielenkiintoista palata tähän pitkän tauon jälkeen.

BenRiach 17 yo 1995/2012 Peated, Tawny Port Finish

(55,7%, OB, 1995–9/2012, Peated, Tawny Port Finish, Selected and bottled exclusively for Oluthuone William K, Cask No. 3115, 286 bts., 70 cl)

Tuoksu: Turpeinen ja runsas, viininen ja melko makea. Paksua savua, luumua, hehkuviiniä, mausteisuutta. Ylikypsiä sekahedelmiä, luumukiisseliä. Piparkakkua, kosteaa kakkupohjaa. Salmiakkia, tervaa, tammisuutta. Herkullinen. Vesilisä tuo marjaisuutta kosolti, herukat nousevat pintaan.

Maku: Makean viininen ja muhkean savuinen. Portviini hallitsee kokonaisuutta, maukkaana ja makeana mutta myös kuivattavan tammisena. Joulukakkua, mausteisuutta, piparkakkua, luumua, rusinoita. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja rapsakka, tekstuurissa on kepeyttä kaiken öljyn ja soijan keskellä. Jälkimaku on edelleen viininen ja savuinen, mutta lihaisuus tulee esiin. Sekahedelmät ovat erittäin kypsiä. Paahteisuutta. Tanniinit tulevat vyöryllä, kuivuu loppua kohti tiukasti. Maukas ja melko pitkä finaali kaikkineen. Vesilisällä marjaisuus pääsee valloilleen, löytyy jopa vadelmaa.

Arvio: Herkullinen, portviininen ja makean savuinen BenRiach. 89/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Smoke On The Water, ”Hyvä ja tasapainoinen makuprofiili”.

Gavin D. Smith: Whisky. A Brief History

Gavin D. Smithin tuotantoon mahtuu monenlaista, ja aina minua huvittaa hänen kirjojensa kansiliepeeseen painettu tieto siitä, että kyseinen herra on erikoistunut elämässään nimenomaan viskiin ja hevosurheiluun. Kuinka hienoa!

Facts, Figures & Fun kuulostaa köykäiseltä kirjasarjalta, mutta Smith on kuitenkin tehnyt siihen osan, joka kantaa nimeä Whisky. A Brief History (AAPPL Artists’ and Photographers’ Press Ltd, 2007). Missään Ardbeg. A Peaty Provenancen painoluokassa tämä Smithin teos ei tosiaan pyöri, mutta kokonaisuutena paketti sisältää silti muutamia ihan hauskoja juttuja viskistä ja sen ympäriltä.

Whisky. A Brief History on selvästi tarkoitettu pubikirjaksi, viskibaarin takahyllyyn, josta toveriaan odottava sieppo voi napata sen pikalukuun. Keskittyneemmissä olosuhteissa kirja jää varsin ohueksi, jos hyllyssä on vähänkään painavampaa viskikirjallisuutta tarjolla.

Smith_Whisky_A_Brief_History_003Sinänsä Whisky. A Brief History lähtee ihan asianmukaisesti viskin historiasta liikkeelle, käydään läpi laillisen tislauksen ja laittoman tislauksen vaiheet ja esitellään maailman viskejä pääpiirteissään. Viskin juomista käsittelevä osuus jää varsin kepeäksi ja loppuu viskicocktailien listaan. ”Have fun!” -lausahdus tiivistää sanoman.

Whisky Tales -luku on kirjan parasta antia, olkoonkin, että tarinat ovat viskistä vähänkään lukeneelle pääosin jo muualta tuttuja. Towserin lisäksi kaikki muutkin kuuluisat tislaamokissat esitellään, Guinnessin ennätysten kirjaan päässeet tastingit käydään läpi, Irish Coffeen syntyhistoria kerrataan jälleen kerran.

Smithin tarinoiden joukosta nousee taas esiin, miten Eriskayn saarelle vuonna 1941 haaksirikkoutunut SS Politician jaksaa edelleen kiehtoa ihmismieltä – se oli siis se laiva, johon Whisky Galoren tarina perustuu. Saarelaiset vapauttivat laivasta 24 000 pulloa viskiä, ja vaikka pullonryöstäjiä jahdattiin ja sakotettiin ja vangittiinkin, muutama pullo tuota viskiä on silti liikkunut jälkimarkkinoilla. Smith kertoo, että Edinburghissa myytiin marraskuussa 1987 huutokaupassa kahdeksan pulloa yhteensä 4 000 punnan hintaan. Lisäksi Bonham’sin huutokaupassa Lontoossa myytiin kyseisen viskin laatikonkansi 1 500 punnalla. Aikamoista.

Smithin tarinoissa myös haamuilla on oma osuutensa. Glenrothesin haamun lisäksi Glen Scotian entisen omistajan tarina tulee kerrottua:

The former Scotch whisky ’capital’ of Campbeltown in Argyllshire also had its share of ghosts, including one resident in Glen Scotia distillery. Glen Scotia was owned by one Duncan MacCallum from 1924 to 1928, when it fell silent, and the story goes that MacCallum was defrauded of the enormous sum of £40,000 by a group of con men. In his distress he drowned himself in Cross Hill Loch, from which the distillery takes its process water. However, another version of the story says that he hanged himself in the distillery mill room. Apparently, one stillman hated going up to the mill room alone at night because he regularly sensed an eerie presence there.

Whisky Characters -luvussa Smith nostaa esiin muutamia tunnettuja henkilöitä viskin historiasta: Johnnie Walkerin, Aeneas Coffeyn, William Grantin, Jack Danielin, Sam Bronfmanin, Masataka Taketsurun, John Jamesonin, George Smithin ja Malcolm Gillespien. Kaikki muut ovatkin tuttuja paitsi tuo viimeinen nimi: Gillespie oli lainvalvoja, joka jahtasi laittoman viinan polttajia 1800-luvun alussa, kunnes tuli syyllistyneeksi väärennökseen ja menetti henkensä hirttotuomion seurauksena Edinburghissa 1827.

Kirjan lopussa on vielä aakkosellinen luettelo keskeisestä viskiterminologiasta selityksineen sekä muutamia (vanhentuneita) tilastoja ja yhteystietoja. Myös maailman viskifestivaalit tulevat mainituiksi, vaikka niidenkin tilanne on toki muuttunut kirjan julkaisuvuodesta 2007 jossain määrin.

Smith_Whisky_A_Brief_History_002Jostain syystä nämä pienten tarinoiden ympärille rakennetut teokset sisältävät aina runsain määrin kuuluisien henkilöiden sitaatteja viskistä (siinä suhteessa saman tekijän Whisky Wit and Wisdom on hyvin samankaltainen kuin tämä teos). En tiedä, olenko muuttunut viskiharrastuksessani ihan täydeksi puunaamaksi, mutta suurin osa noista sitaateista ei oikein jaksa hymyilyttää. ”You’re not drunk if you can lie on the floor without holding on”, Dean Martin on lausunut, eikä sillä ole mielestäni erityisemmin tekemistä viskistä nauttimisen kanssa.

Whisky. A Brief History on tosian nimensä mukaisesti pieni selonteko viskistä. Visuaalisestikaan kirja ei ole varsinainen ilotulitus, pari persikanväriseksi toonattua mustavalkoista kuvaa ja muutama graafinen elementti. Enempää siltä ei kannata odottaa kuin leppoisaa ajankulua perinteisten viskijuttujen ääressä.