Kirjoittaja: Lauri

Tomatin Cù Bòcan Virgin Oak Edition 46%

Tomatinin kevyesti turpeistettu Cù Bòcan -sarja täydentyi virgin oak -versiolla alkuvuodesta 2015. Sarjan edellinen julkaisu, täysin sherryssä kypsynyt, oli omalle kohdalleni pettymys. En toisaalta pitänyt siitä alkuperäisestäkään. Täytyy toivoa, että tämä olisi vaikka vain pykälänkin parempaa.

Tomatin Cù Bòcan Virgin Oak Edition

(46%, OB, NAS, 2015, First Fill Virgin Oak Casks, 6000 bts., 70 cl)

Tuoksu: Ruohoinen, vaniljainen ja makean tamminen. Turpeisuutta ei tunnu nenässä juuri nimeksikään. Makeaa päärynää, Vihreitä kuulia, viinikumikarkkeja. Pieni savun häivähdys taustalla, muhkea makeus vain peittää kaiken alleen. Maltaisuus tuntuu melko imelänä. Vesilisä vapauttaa saunapalvia ja hiukan savua.

Maku: Päärynäinen ja karkkimainen, huomattavan imelä mutta kääntyy vähitellen kitkeräksi. Ruohoisuus on edelleen pinnassa. Suutuntuma on pehmeän kermainen ja tekstuuri melko jämäkkä. Viinikumikarkkia, vanilliinisokeria, jotain keinotekoista makeutusainetta. Vähitellen esiin tulee appelsiininkuorta, maltaisuutta, happaman oluen kitkerää vaahtoa, tammea ja mausteisuutta. Jälkimaku jyrää päärynällä ja aktiivisella tammella. Erittäin napakka mausteisuus hyökyy päälle, tanniinit purevat oikein kunnolla. Paahtoleipää, appelsiinimarmeladia, Vihreitä kuulia. Savun ailahdus. Keskipitkä finaali pysyy ällistyttävästi balanssissa. Vesilisä tuo pintaan mustaherukkaa – tai tarkalleen ottaen niitä tummia viinikumikarkkeja.

Arvio: Cù Bòcan -sarjan paras esitys. Siitä huolimatta nuoruus paistaa läpi. Aktiivisella tammella peitetään paljon. 81/100

The Dalmore 10 yo 2003, 46%

Dalmorelta on tullut myös tällaisia nuorehkoja vintage-pullotteita. Tämä yksilö on hiukan käänteisesti kypsynyt, ensin ex-sherryssä, sitten viimeistelty ex-bourbonissa.

Jälleen tunnen tiettyä ärtymystä puuteknologiaa kohtaan, mutta Richard Patersonin tekemiset kiinnostavat silti. Joten ei muuta kuin maistamaan.

The Dalmore 10 yo 2003

(46%, OB, 2003–2014*, Oloroso & Ex-Bourbon Cask Finish, 70 cl)

Tuoksu: Yliampuva sherryisyys, tunkkaisuutta ja kosteaa jalkinetta. Rusinasoppaa ja taatelikakkua, piimää ja jogurttia. Pistävää tammisuutta kaiken keskellä. Vaniljaa, kermatoffeeta. Toskaomenaa, kinuskikastiketta. Räikeän makea ja hetkittäin myös pehmeän kanelinen. Sekava kaikkineen. Vesilisä tuo tähän yllättävän paljon ihan silkkaa suolaisuutta.

Maku: Sulaa kermatoffeeta. Aluksi iskee äärettömän kermainen ja paksu suutuntuma. Kinuskikastikkeen alta pistää esiin aktiivista tammea, purevia mausteita ja vaniljaisia sävyjä. Makeuden keskellä kyllä tajuaa, että melko nuoresta viskistä on kyse. Maltaisuutta ja tunkkaisen sherryisiä piirteitä todella riittää. Kaikkineen tässä tuntuu aktiivista tammea enemmän kuin mitä yleensä sherryn kautta irtoaa, ehkä se on sitä ex-bourbonista tullutta viritystä. Jälkimaku ajaa sisään kovaotteiset mausteet ja tietyn kitkeryyden, joka nousee kaiken makeuden alta. Tammea, mausteita, kireää luumuisuutta. Keskipitkä finaali kitkeröityy pahemman kerran. Vesilisä parantaa jälkimakua, tasapainottaa yliohjautuvaa mausteisuutta ja tuo esiin mukavasti mineraalisuutta.

Arvio: Varsin sekava viritelmä. Hetkellisesti homma tuntuu toimivan ihan mielenkiintoisesti, mutta viimeistään jälkimaussa pakka hajoaa käsiin. 80/100

Bruichladdich 23 yo 1990 Black Art Edition 04.1, 49,2%

Jim McEwanin töihin on luotu mustaa mystiikkaa, kun progehemmot Hebrideiltä piirtelevät viskibokseihin tällaisia tähtikuvioitakin. Nyt mennään jo neljännessä erässä tätä Bruichladdichin Black Art -sarjaa.

Kypsytyksestä ei ole pahemmin tietoa, mutta aina näissä on ollut melkoisesti viinitynnyreitä mukana, käytännössä siis ranskalaista tammea. Ei muuta kuin maistamaan ja arvioimaan, mitähän kaikkea tämä voisi sisältää.

Bruichladdich 23 yo 1990 Black Art Edition 04.1

(49,2%, OB, 1990–2013*, 6000 bts., 70 cl)

Tuoksu: Hilloinen ja paksu. Viinimäinen makeus kohtaa salmiakkilakritsin. Viinikumikarkkia, tikkunekkua, Snören-lakunauhaa. Suolainen ja merellinen tuulahdus muistuttaa, mistä ollaan kotoisin. Suklaisuutta, taatelia, imelää rusinaisuutta. Mielenkiintoinen ja raskas nenä. Vesilisä avaa yrttisiä sävyjä upeasti.

Maku: Marjaisa, hilloinen ja viininen kokonaisuus. Lakritsikastiketta ja kakkua. Karamellisuutta, suklaata, rusinaa. Maussa korostuu kuitenkin tietty tunkkaisuus ja vähän ummehtunutkin puoli, josta tuoksussa ei ollut viitteitä. Suutuntuma on varsin runsas ja mausteisuus tulee voimalla läpi. Tammi tuntuu aktiiviselta ja melko raffilta, viinisyys on tanniinista ja jopa väkevää. Balsamicoa, suolaa. Jälkimaku liikkuu edelleen vahvan lakritsisella ja suolaisella puolella, viinisyyttä ja tammea riittää. Tummat viinikumikarkit ovat hyvin edustettuina, samoin rusinat ja tietty pippurisuus. Varsin pitkä finaali. Vesilisä tuo esiin ruohoisia piirteitä.

Arvio: Toisaalta epätasapainoinen ja sekava, toisaalta vahva ja mielenkiintoinen. Tällaiset tunkkaisen viiniset viskit eivät ole varsinaisesti minun juttuni, mutta tämän voimaa ja ulottuvuuksia ei voi kyllä väheksyä. 85/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whisky Monitor Database 86/100 (per 1).

The Glenlivet 16 yo Nàdurra 55,3%

Glenlivet on julkaissut jo jonkin aikaa myös sherryistä Nàdurraa ilman ikämerkintää, mutta tämä yksilö kuitenkin ikämerkinnällä varustettua viskiä ex-bourbontynnyreistä.

The Glenlivet 16 yo Nàdurra

(55,3%, OB, 2014, Batch 0114A, 1st Fill American Oak Casks, 70 cl)

Tuoksu: Omenaa, banaania, raikasta hedelmäsalaattia. Mangososetta, päärynäjäätelöä, mietoa sitruksisuutta. Vaniljaa ja tammista makeutta runsain mitoin, hunajaa ja hiukan vaahterasiirappiakin. Makeutta riittää, mutta hapokas maltaisuus tuo taustalla hyvin särmää tähän., hiukan sahanpurua. Vesilisä avaa minttua ja kukkia.

Maku: Tamminen ja voimakas, paahtunut ja mausteinen. Tuoksun makeus loistaa aluksi poissaolollaan, kunnes kirpeä omena ja raaka kiivi tulevat esiin. Kireää hedelmäteetä, terävää jyväisyyttä. Tammi piiskaa kovalla kädellä. Sitruksisuutta, anista. Vanilja ja hunaja jäävät taka-alalle, vaikka öljyinen suutuntuma tuokin ripauksen makeutta esiin. Jälkimaku alkaa erittäin paahteisena, paahtoleipämäisenä ja raskaan happoisena. Tumma yrttisyys, lakritsi ja raaka hedelmäisyys hallitsevat maisemaa. Kihelmöivät mausteet ja äärimmäisen aktiivinen tammi pieksevät lopulta kaiken. Melko pitkä, iso finaali. Vesilisä avaa kovinta kireyttä ja tekee tälle todella hyvää.

Arvio: Omassa genressään julma viski, edelleen. Lupaa makeaa herkuttelua, mutta iskee maussa täysillä vastaan. Näin aktiivinen tammi vaatii maistajaltakin todella paljon. 84/100

Ailsa Bay 48,9%

William Grant & Sons pystytti Girvanin tontille Ailsa Bay -nimisen tislaamon vuonna 2007. Kuudentoista tislauspannun kompleksista on odotettu viskiä kuluttajamyyntiin kuin kuuta nousevaa.

Nyt lesti vihdoin saavutti hyllyt Suomessakin. Tuote on turpeistettua, pullon kylki lupailee fenolipitoisuudeksi 21 ppm:n lukemia.

Ilmeisesti kyse on peräti tisleen fenoleista, ei maltaan. Sen lisäksi tislaamo on lanseerannut oman tapansa ilmoittaa tisleen makeusaste ppm-lukemilla. Tässä viskissä makeus on tasoa 11 sppm (sweet parts per million).

Tämä kaikki on kaunis tapa ilmoittaa, että tietokone on tehnyt tämän. ”Precision Distilling” on Ailsa Bayn missio, joka on painettu etikettiinkin.

Tässä tapauksessa itse viski lienee noin kahdeksanvuotiasta. Erinäisten lähteiden mukaan lopputuote on vattaus neljänlaisista tynnyreistä.

Tynskät ovat amerikkalaista tammea (refill), bourbonia (first fill), uutta tammea ja Baby Bourbon -tynnyreitä, viimeksi mainitut Hudsonin tislaamolta New Yorkista. Ei muuta kuin maistamaan.

Ailsa Bay

(48,9%, OB, NAS, 2015, 21 ppm, 70 cl)

Tuoksu: Erittäin savuinen ja imelä. Hunajaa, kermatoffeeta, ananasmehua tölkistä, tuoretta ananasta paloina. Kostean turpeinen ja muhkea savu hallitsee. Makeuden ja savun alle ei tahdo päästä aluksi oikein millään. Vähitellen löytyy paahtoleipää, ketjurasvaa, sulatettua voita. Vesilisällä löytyy mukava kanervaisuus.

Maku: Savuinen ja imelä profiili jatkuu myös maussa. Kihelmöivä mausteisuus tuo kuitenkin suutuntumaan mukavasti särmää. Makeat ananaspalat ja ylikypsä persikka maistuvat selvästi. Savu on edelleen hallitseva, nyt siinä on pistävyyttä ja hiukan nokeakin mukana. Voita ja rasvaa, kermatoffeeta ja tammisuutta. Mausteet ovat chilin ja inkiväärin tontilla. Jälkimaussa tammi on vihdoin oikein reteästi mukana, vanilliinisena ja rapsakkana. Hunajainen, uunijuuresmainen imelyys saa edelleen piiskaa turvesavulta. Finaali yltää korkeintaan keskipitkäksi, ja se käy loppua kohti hyvin yksipuoliseksi. Vesilisä avaa vaniljaisuutta mutta paljastaa herkästi, miten ohut tämä vielä on.

Arvio: Nuori, imelä savuviski, josta puuttuu vielä tarttumapintaa. Kääntäen: jos makeudesta ei häiriinny, suuria vikojakaan ei löydy. 81/100

The Balvenie 14 yo Caribbean Cask 43%

Balvenie julkaisi ensin 17-vuotiaan rommiviimeistellyn viskin ja sitten tämän 14-vuotiaan version samasta aiheesta.

The Balvenie 14 yo Caribbean Cask

(43%, OB, +/- 2013, Rum Cask Finish, 70 cl)

Tuoksu: Hunajainen, sokerinen ja maltainen. Aprikoosia, tammisuutta. Tammi ja mausteet ovat pinnassa. Sokerisuudessa on hitunen rommisia sävyjä, mutta muuten tämä ei tunnu erityisen rommiselta. Ruohoisuutta, heinää. Tammisuudessa on jonkin verran viiniseltäkin tuntuvia piirteitä. Tunkkaista sitruksisuutta ja napakkaa hapokkuutta.

Maku: Sitruksisuutta ja hunajaa, melkoisesti tammea ja tiettyä kireyttäkin. Yllättävän suolainen kokonaisuus. Mausteisuutta, hedelmäteetä. Aprikoosia, nektariinia, hapanta appelsiinia. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja varsin hyvin balanssissa. Jälkimaku alkaa makean hedelmäisenä, monihedelmänektaria pukkaa. Hedelmäteetä ja aprikoosia riittää. Vähitellen tammi ja mausteet tulevat selvemmin pintaan, samoin suolaisuus nousee jälleen kunnolla esiin. Hapanta appelsiinisuutta, hiukan karvasmantelilikööriä, ripaus fariinisokeria. Kuivuu keskipitkän finaalin loppua kohti oikein huolella.

Arvio: Rommifinistely pysyy balanssissa, mutta ei tämä oikein muuten sykähdytä. 82/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 84/100. Whisky Monitor Database 85/100 (per 2).

Highland Park Sigurd 43%

Jokohan flunssataudit olisi selätetty niin, että nenä toimisi taas… Henkisestä irlantilaisuudestani huolimatta skippaan silti suosiolla St Patrick’s Dayn ja siirryn pieneksi hetkeksi Orkneyn taikajuoman äärelle.

Highland Parkin kolmen ensimmäisen Warrior-pullon jälkeen saatiin kolme uutta – ja samalla kalliimpaa. Sigurd on niistä kolmesta uudesta se edukkain, ei tosin mikään ihan ilmainen tämäkään. Olisikohan sentään hyvä?

Highland Park Sigurd

(43%, OB, NAS, 2013, Travel Retail Exclusive, Warrior Series, 70 cl)

Tuoksu: Heinää ja turvetta. Rasvainen, hiukan likainenkin ensivaikutelma. Maltaisuus on paksuna pinnassa, melko tunkkaisena ja puuroisena. Hunajainen makeus ja imelä hedelmäisyys tekevät tästä varsin nuoren tuntuisen. Aprikoosi on voimakasta, omenaa on myös. Turve tuntuu kosteana. Ei erityisen mojova nenä.

Maku: Hedelmäinen, heinäinen, melko turpeinen ja huomattavan suolainen kokonaisuus. Raikasta omenaa ja vesimelonia on runsaasti, mutta sitä vastaan nousee aimo annos tunkkaista maltaisuutta, kosteaa turpeisuutta ja kireää lakritsia. Suutuntuma on melko öljyinen mutta tekstuuri silti jää jotenkin huokoiseksi. Hunajaa, kovia toffeekarkkeja, hiukan vaniljaakin. Metallinen sivumaku, reippaasti tammea ja mausteisuutta. Jälkimaku menee nopeasti hedelmäteen puolelle. Sieltä puskee tanniineja ja lisää mausteita. Hedelmäisyys säilyy kepeänä, vaikka turve ja suola piiskaavatkin hetken. Keskipitkä, reippaasti kuivuva finaali.

Arvio: Jäi jonkin verran odotuksista, vaikka tässä on toki myös paljon hyvää. Hedelmäisyyden äärellä tapahtuu mielenkiintoisia asioita. 85/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 85/100. Whiskynotes 87/100. Whisky Magazine 85/100 (Gavin D. Smith Smith), 81/100 (Joe Bates).

Rory Mhor Nicoll & Peter Columbia: C.Ask Whisky

Flunssa ja tukkoisuus jatkuvat, joten täytyy jatkaa viskikirjallisuudella maisteluiden sijaan. Tällä kertaa kirjahyllystä löytyi hiukan epätavanomaisempi opus, Rory Mhor Nicollin ja Peter Columbian kirjoittama C.Ask Whisky (CreateSpace Independent Publishing Platform, 2014).

En tiedä, sanovatko kirjoittajien nimet kenellekään mitään, mutta itse en tiennyt herroista etukäteen tuon taivaallista. Kirjan sisältämän esittelyn mukaan Rory Nicoll on folk-laulajien lapsi, tehnyt uran musiikkiteollisuudessa ja kirjoittanut Hit Click -nimisen teoksen. Vastaavasti Peter Columbia on komediakirjoittaja, jolla ei oman selostuksensa mukaan ole ollut mitään tekemistä viskin kanssa ennen tämän kirjan kirjoittamista.

Kirjan lähtökohdat eivät siis todellakaan ole lupaavat, ainakaan näin harrastajan näkökulmasta. Valtavan kirjan miehet ovat kuitenkin paiskoneet kasaan, yli 600 sivua, ja ilmeisesti tähän kuuluisi myös jonkinlainen dvd mukaan. Onneksi tuota dvd:tä ei tässä laitoksessa ole, mustavalkoinen painotuote riittää nimittäin ihan hyvin tätä lajia.

Nicoll ja Columbia ovat ottaneet erikoisen asennon, josta he kirjoittavat. Tekstit tuntuvat jonkinlaiselta yritelmältä miesten aikakauslehden pitkiksi artikkeleiksi, mutta Gentleman’s Quarterlyyn ja vastaaviin laatujulkaisuihin jää valitettavasti melkoisen paljon matkaa. Jutusta on välillä todella vaikea saada kiinni, kun punainen lanka hukkuu sanaleikkien tulvaan.

Tällainen pun intended -tyyli voisi sopia vaikkapa lyhyeen Esquiren juttuun, jossa aiheelle pitää saada maksimaalinen huomioarvo, mutta kirjan muodossa se tuntuu lähinnä häiritsevältä. Annan vain yhden esimerkin, väliotsikosta: Bladnochin on Heaven’s Door. QED.

Oikeastaan kirjan nimikin on linjassa tämän puujalkavitsejä ja kömpelöitä sanaleikkejä sisältävän kokonaisuuden kanssa. Tarkoitus on siis nähdä ympärilleen ja kysyä ammattilaisilta, mistä viskissä on kyse. C.Ask eli See & Ask, you know. Sinänsä kirjan johtoajatus on ihan pätevä, kun kirjoittajien pätevyys on näin kyseenlaista – parempi kysyä näistä asioista ammattilaisilta.

Teos alkaa täysin käsittämättömällä esipuheella, jonka kirjoittajaksi on merkitty Big Peat. Kyllä, Big Peat. Se karvanaamainen hahmo samannimisten viskipullojen kyljestä. On vaikea sanoa, ovatko kirjoittajat kehitelleet tällaisen esipuheen ihan itse – kenties. Joka tapauksessa esipuheessa ei ole järjen hiventäkään. Lähinnä se on yritelmä pastissiksi, luonnosmainen hahmotelma siitä, millaisen ”esipuheen” Islayn kuvitteellinen turvenuija kirjoittaisi:

Wi this wee bookie in yir possession ye will become gie near as knowledgeable as me an he lassies will fair fancy ye as their man fa’ unner the spell o’ yir wisdom, so here’s tae ye ma worthie freen(.)

Nyt kun asetelma on selvillä, ryhdyn kaivamaan tästä kirjasta esiin myös muita puolia. Ensimmäisessä luvussa käsitellään viskin historiaa, ja luvun nokkela otsikko on – tietenkin – Whisk-tory. Erittäin lyhyessä kappaleessa tulee ilmi, että tislaus kehitettiin ennen kaikkea parfyymiteollisuutta varten, ja sitä ajoi eteenpäin ihmisen seksuaalivietti. Sitten skotlantilaiset ja irlantilaiset tappelivatkin jo siitä, kuka viskin oikeastaan keksi.

Toisessa luvussa tutustutaan Skotlannin kuuteen viskialueeseen, jotka ovat tässä kirjassa Islay, Islands, Campbeltown, Lowlands, Highland ja Speyside. Jokainen alue esitellään ensin viskiensä yleisten piirteiden mukaan, esimerkiksi Speysiden viskit makeina, keskitäyteläisinä, kukkaisina tai suurina, runsaan hedelmäisinä ja sherryisinä. On sanomattakin selvää, että näin karkeat määrittelyt menevät osittain täysin metsään.

Kirjoittajat poimivat jokaiselta alueelta muutaman tislaamon esimerkiksi. Islaylta mukana on Bruichladdich, Kilchoman, Ardbeg ja Laphroaig. Saarilta tutustutaan Highland Parkiin, Abhainn Deargiin ja Juraan. Campbeltownista mukana ovat Springbank ja Glen Scotia, Alamaalta Bladnoch, Ylämaalta Ben Nevis, Tullibardine, Edradour ja Glenmorangie. Speysidelta mukana on vielä viisi tislaamoa.

Kaikki nämä käydään melko ylimalkaisesti läpi, anekdoottipohjalta. Mukaan mahtuu kuitenkin yksi haastattelu, joka on kirjan arvokkaimpien materiaalien joukossa: Jim McEwan kertoo Bowmore-vuosistaan ja Bruichladdichin uudesta aloituksesta. Haastattelu nostaa kirjan arvoa silmissä, vaikka se jää silti selvästi jälkeen esimerkiksi Jarkko Nikkasen Viskien maailmaan tekemästä vastaavasta tarinasta.

Nicoll-Columbia-CAsk-Whisky-003Kolmannessa luvussa tutustutaan tislaamoihin ympäri maailmaa, ja kai senkin otsikko pitää mainita: Whisked Around the World. Jälleen ammattilaishaastattelut ovat luvun parasta antia, ja niitä on mahtunut mukaan useita: Moonshinen omistaja Chuck Miller Virginiasta, Wild Turkeyn master distiller Eddie Russell, Balconesin Chip Tate, Jack Daniel’sin Jeff Arnett, Canadian Clubin Dan Tullio, Kavalanin Ian Chang, New Zealand Whiskyn Greg Ramsay ja Stauningin Lasse Vesterby Tanskasta.

Meksikosta on saatu haastatteluun itselleni täysin tuntemattoman Los 2 Compadres -tislaamon vetäjä Larry Dorwart. Saksasta on poimittu G-Spiritsin vetäjä Max Goldbach, joka tulee mustana hevosena näiden haastateltavien joukkoon. Kuka vielä muistaa G-Spiritsin? Se oli se firma, joka muutama vuosi sitten keksi pullottaa skottiviskiä niin, että sitä kaadettiin ensin aikuisviihdetähden rinnoille ja valutettiin siitä pulloon. Jos kiinnostaa lisää, KVG. Sivusto on NSFW.

Kolmosluvun haastattelut ovat itse asiassa varsin asiallista luettavaa, jos kokonaisuutta katsoo. Haastateltavat ovat ihan oikeita asiantuntijoita, jotka puhuvat ihan viisaita. Harmi vain, ettei missään aiheessa päästä näissä mitoissa vielä kovinkaan syvälle.

Nicoll-Columbia-CAsk-Whisky-002Neljännessä luvussa tarkastellaan viskin aromeita ja ominaisuuksia. Luku sisältää Richard Patersonin haastattelun, joka jatkaa kirjan hyvien haastatteluiden sarjaa. Viidennessä luvussa tutkitaan viskin hulluja tiedemiehiä – luku päättyy Compass Boxin John Glaseriin. Kuudes luku sisältää vinkkejä viskin hankkimiseen ja yleispätevän esittelyn itsenäisistä pullottajista. Haastateltavana on Gordon & MacPhailin Michael Urquhart.

Seitsemännessä luvussa esitellään viskiturismia ja muutamia tislaamokierroksia. Haastateltavana on Brown-Formanin master distiller Chris Morris, joka kertoo erityisesti Woodford Reservestä. Toisena haastateltavana on Macallanin Brian Cox, joka kertoo oppaan työstä viskitislaamossa, hyvän oppaan valitsemisesta ja oppaan merkityksestä tislaamokokemukseen. Ja kun kirjan kirjoittajat ovat miehiä viihdeteollisuudesta, tislaamokierrosten elämyksellisyyttä korostetaan luvussa kovasti. The Famous Grouse Experience on kierros heidän makuunsa.

Ja kun oikein viihteelle päästiin, kahdeksas luku käsittelee viskiä viihteessä ja kulttuurissa. Shakespearesta ja Burnsista edetään nopeasti James Bondiin ja Charlie Chapliniin. Tintti ja Loch Lomondiin mieltynyt kapteeni Haddock ovat myös esillä. Viskiä käsitellään myös populaarimusiikin aiheena, mutta paljon Whisky in the Jaria syvemmälle ei siinäkään päästä. Kovasti moni rokkari on toki Jack Daniel’sia urallaan juonut.

Kirjan puolenvälin tienoilla homma muuttuu, kun varsinaiset listat alkavat. Ensin listataan tislaamokierrokset, sen jälkeen blendiviskit, sitten tislaamot ja tuotteet maailmasta Skotlannin ulkopuolelta. Näiden jälkeen listataan vielä skotlantilaisen viskin historian tärkeät vuodet ja tislaamojen perustamisvuodet.

Nicoll-Columbia-CAsk-Whisky-004Kirjan jälkipuolisko, lähes 300 sivua, sisältää valtavan määrän viskejä ja niiden lyhyitä kuvauksia. ”We have tried to list everything that was available in 2013”, kirjoittajat kertovat. Valitettavasti ihan kaikkea ei mukana ole, sen tajuaa heti – senhän moni muukin samaa 2010-luvulla yrittänyt on joutunut jossain vaiheessa toteamaan. Mutta hämmästyttävän kuuliaisesti tekijät esittelevät esimerkiksi Laphroaigin 10-vuotiaan useilta eri vuosikymmeniltä, jopa Cinzanon Italiaan maahantuoman pullotteen 1980-luvulta.

Tällaisessa viskilistassa ei ole mitään järkeä, mutta jostain syystä päätin kuitenkin lukea sen alusta loppuun läpi. Yleisenä referenssinä jonkin tietyn viskin paremmuudesta kirjoittajat käyttävät Serge Valentinin antamia pisteitä, satunnaisesti myös Malt Maniacsin kokonaisarviota. Välillä yksittäisen viskin esittely voi saavuttaa rusahtelevan kainalopierun vaikuttavuustason:

Laphroaig 18 YO
70 cl / 48% – Distillery Bottling – Laphroaig 18 YO was introduced in 2009 as a replacement for the old 15 year-old (Prince Chuck’s sorely missed favourite Whisky, lest we forget). This is a stronger, altogether gutsier affair at 48%.

Sen verran puuduttavaksi listaus on käynyt taittajallekin, että esimerkiksi osa Glenrothesin viskien esittelyistä on painettu sivuille kahteen kertaan peräkkäin. Muutenkin on vaikea käsittää, miksi listauksissa ei ole käytetty minkäänlaisia muotoiluja tai sisennyksiä tai palstoitusta helpottamaan lukukokemusta. Raakateksti on vain painettu sellaisenaan sivuille. Karu ratkaisu.

Kirjan lopussa tekijät antavat vielä C.Ask Awards 2013 -palkinnot, jotka voi todella jättää omaan arvoonsa.

C.Ask Whisky on teoksena kuriositeetti, jonka tarkoitusperästä ei oikein ota selvää. Kirjan ammattilaishaastatteluihin on saatu huomattava määrä huipputyyppejä, mitä on toki pakko arvostaa. Mutta kokonaisuutena 600 sivun tiiliskivi jää kyllä niin höttöiseksi, että se saattaisi kellua, jos sen heittäisi järveen. Laitan sen kuitenkin takaisin hyllyyn. Tuskin tulee tarvetta lukea uudelleen.

Jarkko Nikkanen: Suuri viskikirja

Jarkko Nikkasen Viskien maailma (Readme.fi, 2014) käänsi uuden lehden kotimaisessa viskikirjallisuudessa. Sen sisarteokseksi ilmestyi vuotta myöhemmin Suuri viskikirja. Intohimona viski (Readme.fi, 2015).

Teokset muistuttavat todella paljon toisiaan, joten en ryhdy kertaamaan kaikkea, mitä jo Viskien maailmasta kirjoitin. Keskityn lähinnä nostamaan esiin sen, mikä on uutta ja erityistä tässä Suuressa viskikirjassa.

Kaikkineen lähtökohta on jossain määrin erikoinen. Miksi kaksi näin suurta viskikirjaa peräkkäisinä vuosina, eri nimillä mutta niin samankaltaisella sisällöllä? Onko kyseessä jatko-osa vai päivitetty laitos aiemmasta teoksesta? Onko nämä teokset suunniteltu pariksi vai vaihtoehdoiksi toisilleen? Musta ja valkoinen?

Kieltämättä odotin ennakolta, että Suuri viskikirja olisi sisältänyt laajan artikkelin viskinvalmistuksesta, kun Viskien maailmassa hoidettiin jo niin ansiokkaasti tynnyripuoli ja pullotusvahvuudet. Mutta ei – mukana on nyt sama artikkeli tynnyreistä, mutta pullotusvahvuuksia käsittelevä osuus on jätetty pois.

Odotin vähän erilaista lähestymistä makukuvausten lähtökohtien esittelyyn, mutta tässä onkin suurin piirtein se sama sisältö, mutta tiivistettynä kolmeen tekstisivuun. Nyt vastaavasti Hicks-metodille on tilaa kokonainen aukeama, kun Viskien maailmassa sille oli vain sivu.

Nikkanen-Suuri-viskikirja-008Ja kun viskien esittelyitä ryhtyy selaamaan, tajuaan nopeasti, että huomattava osa niistä on ihan sanasta sanaan samoja arvioita kuin Viskien maailmassa. Tislaamojen perusvalikoimat etenkin. Vastaavasti monta Viskien maailmassa pulssia nostattanutta pullotetta – kuten vanhat Bowmoret ja Laphroaigit – loistavat tästä kirjasta poissaolollaan.

Mistä on siis kyse?

Itse luin Suurta viskikirjaa erillisenä teoksena, joka on rakennettu Viskien maailman tekstien pohjalle. Osa sisällöstä on vaihdettu uuteen, painotuksia on hiukan vaihdettu, intohimoa on nostettu vielä enemmän pintaan. Oikeastaan tuota intohimopotentiometriä hamuillaan jatkuvasti, ja aina jos on mahdollista, se käännetään yhdelletoista. Intohimosta on jopa oma miniesseensä kirjan alussa.

Nikkanen-Suuri-viskikirja-002Kirjan alun artikkelit tuntuvat pikakelaukselta vanhasta. Viskien nauttimista käsittelevä osuus on uusi, mutta Kotitasting ja Viskien säilyttäminen ovat kumpikin yhteen sivuun tiivistettyjä esityksiä vanhastaan tutulla tekstillä. IB- ja OB-pullotteita pohditaan uudessa artikkelissa, samoina ikämerkintöjä. Teoreettista ”viskimatematiikkaa” pureskellaan uudessa jutussa kemistin avustuksella, mutta tynnyreitä käsittelevä pitkä artikkeli on taas sitä aiempaa sisältöä. Viskien maailmassa paljon tilaa saaneet Makukuvaukset on tiivistetty pariin sivuun.

Suomalaisia viskitislaamoita käsittelevä luku on päivitetty vuoden 2015 tilanteeseen, ja mukaan mahtuu myös liuta uusia viskejä. Mutta tässä vaiheessa viimeistään tajuaa, että Viskien maailman ja Suuren viskikirjan sisältöjen keskinäinen vertaileminen on todella vaikeaa. Niitä pitäisi lukea sana sanalta vierekkäin, jotta oikeasti näkisi, mikä on muuttunut.

Tosin Spirit of Sahtia käsittelevän artikkelin puuttumisen tästä kyllä huomaa heti, sitä ei enää ole mukana. Kiitettävästi Nikkanen on kyllä päässyt maistelemaan uusia viskejä ja koe-eriä kotimaisista tislaamoista. Eipä tällaisia kuvauksia ole mistään muualta päässyt lukemaan.

Henkilökuvassa-artikkelisarja jatkuu Suuressa viskikirjassa kokonaan uusilla haastatteluilla. Määrää on lisätty verrattuna Viskien maailmaan. Nyt mukana on peräti neljätoista haastateltavaa, kun edellisessä oli yhdeksän. Toisaalta määrällä on vaikea pistää paremmaksi, kun edellinen teos putsasi pöydän jo Jim McEwanin kaltaisilla legendoilla – vaikka on tässä sentään David Stewart ja monta muuta mukana. Turha näitä on kai lähteä vertailemaan toisiinsa.

Nikkanen-Suuri-viskikirja-003Sitä paitsi ruotsalaisten Hasse Nilssonin ja Henric Molinin kaltaisia persoonia ei ole suomalaisille aiemmin esitelty. Ja onpa mukaan päässyt suuresti ihailemani Smoke On The Water -blogin pitäjä Hannu Juutilainenkin. Hannuhan jo aiemmin mainitsi, että Suuri viskikirja taitaa olla maailman ensimmäinen viskikirja, jossa on mukana sekä Ronnie James Dio että Doro Pesch. Melkoinen saavutus sekin!

Muutamaan Viskien maailmassa kritisoimaani seikkaan on tässä teoksessa puututtu. Nyt esimerkiksi Pohjoismaat-osio alkaa aukeamalla, jossa näytetään kartalla kaikki Pohjoismaissa toimivat tislaamot. Se helpottaa kummasti hahmottamaan kokonaisuutta ja ottamaan vastaan kaiken sen tiedon, jota seuraavat aukeamat ovat pullollaan. Tosin tislaamot vaihtuvat edelleen lennossa eikä yksiriviselle tuotenimen paikalle ole aina saatu mahtumaan ihan kaikkea, mitä siinä olisi ollut syytä olla. Mutta ainakin kartta mielessä on mahdollista suunnistaa tässä sokkelossa.

Toinen pieni rakenteellinen muutos suhteessa Viskien maailmaan on se, että viskiesittelyiden sekaan on upotettu jonkin verran pieniä artikkeleita, joissa esitellään kyseisen aukeaman viskit tuottanutta tislaamoa tai kerrotaan kyseisestä viskialueesta. Tislaamotarinoita on edelleen myös kuvateksteissä, mutta niitäkin on osin otsikoitu. Informaatioarvo on hiukan parantunut sen ansiosta.

Nikkanen-Suuri-viskikirja-004Näitä kaikkia ratkaisuja voi totta kai edelleen kritisoida siitä, että valinnat eivät lukijalle täysin aukea – miksi joistain tislaamosta kerrotaan mutta toisista ei. Miksi lukijan pitää tietää Wild Turkeysta pitkällisesti mutta Jim Beamista ei tarjota mitään taustaa? Miksi Intiasta viskialueena on oma selostuksensa mutta Australiasta ei? Miksi nimenomaan espanjalaisia viskejä esitellään niin yksityiskohtaisesti?

Viskien tuoksu- ja makukuvaukset ovat Viskien maailman tapaan Suuren viskikirjan pääasiallista sisältöä. Nikkanen on maistellut huomattavan määrän uusia viskejä tähän kirjaan, ja vaikka Viskien maailmassa oli erityistä painoarvoa harvinaisilla ja halutuilla Islay-pullotteilla, ei tämä teos jää lopulta paljonkaan jälkeen. Nyt mukana on muun muassa katsaus Ardbeg 1977 -julkaisuihin, Ardbegin single caskeihin, Port Ellenin Rare Malts -pullotteet, Highland Parkin 50-vuotias, Ledaig 42 yo Dúsgadh, Brora 35 yo 2014 Release, Bunnahabhain 40 yo… Nikkanen-Suuri-viskikirja-006Kaikkineen tuntuu, että Viskien maailmassa fokus oli silti enemmän aiempien aikakausien pullotteissa ja tässä teoksessa hiukan uudemmissa julkaisuissa.

Kokonaisuutta värittävät jaksot, jotka selvästi perustuvat Nikkasen viimeisimpiin viskimatkoihin. Tobermorylta on tarttunut paljon mukaan, tislaamopäällikkö Graham Brownin haastattelun lisäksi tislaamon tuotantoa on maistelukuvauksissa huomattavat määrät. Bunnahabhain on esillä huomattavan laajalla paketilla, johon liittyy myös tislaamopäällikkö Andrew Brownin haastattelu.

Juran viskejä on mukana selvästi enemmän kuin Viskien maailmassa, ja nyt niitä värittävät myös Nikkasen henkilökohtaiset valokuvat tislaamolta. Irlanti-osuudessakin on Tullamore Dew -viskejä esitelty laajalti, ja sen perään on haastateltu tislaamon avainhenkilöitä. Mutta selväähän se on, että viskikirjan sisältöjä kerätään näin – jalkatyöllä.

Nikkanen-Suuri-viskikirja-009Viskin Ystävien Seuran tastingit ovat tässä vielä näkyvämmin esillä kuin Viskien maailmassa, jalkatyötä nekin. Nyt nuorille Ardbegeille 1960–1970-luvuilta löytyy aukeama tilaa, yhden aikakauden Springbankit ovat mukana, tusinan Bowmoren maistelusessio löytyy. Myös Bob Barleyn järjestämästä David Stewartin Balvenie-masterclassista on irronnut kirjaan paljon sisältöä. Vielä kun Nikkanen on ystävineen esillä monissa kuvissa, tietty sisäänpäin lämpiävyyden vaara on olemassa. Kuittaan sen silti tällä henkilökohtaiseen intohimoon liittyvällä eetoksella, mitä Nikkanen jo esipuheessaan korostaa.

Ja itse asiassa intohimo näkyy tässä kirjassa myös hiukan rajuotteisempana tiettyjen tuotteiden kritisointina kuin mitä Viskien maailmassa nähtiin. Tällä kertaa joukosta löytyy myös näin rujoja kommentteja kuin Michter’s Bourbonin kohdalla: ”Ei pudonnut, varsin tylsä viski. Hukuta tämä ahtojäillä tai kaada kyytiin aimo loraus Fentimansin kirsikkakolaa.”

Nikkanen-Suuri-viskikirja-007Viskien maailmaan verrattuna sekoiteviskien osuus on tässä teoksessa merkittävästi laajempi. Nikkanen on kuuliaisesti maistellut kaikki Alkon myydyimmät blendiviskit ja yrittänyt löytää niistä kaikista jotain hyvää. Todella monesta tuo hyvä puoli löytyy. Oikeastaan vain Alkon halvimmat, noin 20 euroa 70 senttilitran pulloissa maksavat The Claymore ja Highland Reserve saavat oikein kunnon tyrmäykset. ”Säästä hyvä kokis toiseen lasiin…”

Merkillepantavaa sekoiteviskiosuudessa on, että muun muassa Famous Grousen ja Johnnie Walkerin tuotantoon mennään todella syvälle. Nikkanen tuntuu maistaneen kaiken mahdollisen, mitä on käsiinsä saanut. Erityisen huimana juttuna pidän Johnnie Walkeriin liittyvää osuutta, johon liittyy myös Suomen Mr. Johnnie Walkerin Heikki Virtasen henkilökuva. En ole koskaan ollut Johnnie Walkerin ystävä, mutta tajusin ensimmäistä kertaa, miksi siihenkin on mahdollista kehittää intohimoinen suhde.

Nikkanen-Suuri-viskikirja-013Ylipäänsä Suuri viskikirja aiheutti minussa jonkinlaisen liikahduksen sekoiteviskien suhteen. En ole koskaan blendeistä pitänyt, ja jos olisin jatkanut niiden parissa, kaapissani olisi edelleen ainoana viskinä Grant’s, jota nauttisin yhtä harvoin kuin nautin nykyään Bombay Sapphirea – eli en koskaan. Kuitenkin mielessäni takoo se tosiasia, että blendiviskien myynti sukeltaa ja tislaamot ovat ajautumassa sen takia vaikeuksiin.

Blendien myynnin sakkaaminen aiheuttaa erittäin epämiellyttäviä seurauksia rakastamieni single malt -viskien kategorialle: ikämerkitsemättömien viskien määrää on valikoimissa pakko kasvattaa, koska nuoria viskejä on saatava liikkeelle ajoissa; hyvien mallasviskien saatavuus heikkenee; hinnat nousevat.

Nikkanen-Suuri-viskikirja-012Aiemmin olen ajatellut, miten hienoa on, että hyvät mallasviskit ovat olemassa surkeista sekoiteviskeistä huolimatta. Nykyään ajattelen, että hyvät mallasviskit ovat olemassa erityisesti noiden sekoiteviskien ansiosta. Blendien myynnillä on hoidettu kassavirtaa sisään, ja nimenomaan tuon pääoman ansiosta on ollut varaa pitää parhaat tynnyrit kypsymässä ja pullottaa ne juuri oikeaan aikaan. Simple as that.

Suuressa viskikirjassa sekoiteviskit saavat tosiaan enemmän tilaa kuin Viskien maailmassa. Lisäksi nyt mukana on sekä Oseania-osuus että Afrikka-osuus, kummatkin täysin uutta sisältöä viskeineen – olkoonkin, että Afrikkaa esitellään vain kolmen melko satunnaiselta vaikuttavan viskin voimalla.

Nikkanen-Suuri-viskikirja-010Kirja päättyy jaksoon, joka oikeastaan naulaa oivallukseni sekoiteviskien merkityksestä. Pari vuotta sitten ilmestyneiden englanninkielisten viskikirjojen (erityisesti mainitsen Dave Broomin Whisky: The Manualin sekä Neil Ridleyn ja Gavin D. Smithin Let Me Tell You About Whiskyn) vanavedessä viskidrinkkipuolikin on nyt mukana. Nuoret suomalaiset baarimikot esittelevät viskireseptejään ja filosofiaansa. Aiemmin olisin pitänyt kaikkea tätä lähinnä epämiellyttävänä, mutta nyt ymmärrän. En halua juoda yhtään Single Malt Old Fashioned -drinkkiä, mutta jos saamme kaikki muut juomaan niitä, ehkä viskille käy lopulta hyvin.

Suuressa viskikirjassa oikoluku on selvästi paremmin hoidettu kuin Viskien maailmassa, jonka kieliasusta nurisin aiemmin. Muutamia lapsuksia toki löytyy, mutta ei enää niin toistuvasti kuin edellisessä teoksessa. Tässä on tosin edelleen se sama tekijätietoihin liittyvä pulma kuin Viskien maailmassa oli: Nikkanen kertoo vasta jälkisanoissa tulevissa Kiitoksissa, että Petteri Hakkarainen on kirjoittanut teoksen viskimatematiikkaluvun ja että aineistoa teokseen ovat tuottaneet myös Mikael Karttunen ja Jari Tuominen.

Oletan, että Tuominen on jälleen Kysy kemistiltä -osuuksien takana, mutta huomaan olevani jonkinlainen puristi, koska pidän siitä, että kirjoittajan nimi on tekstissä näkyvissä. Minusta tuntuu vahvasti siltä, että kirjan viimeisen artikkelin Drinkin valmistuksen sietämätön helppous kohdalle olisi ollut hyvä laittaa tekijätieto näkyvästi mukaan. Kirjoittajatiedon löytää vain, jos tajuaa katsoa kirjan alkulehdille – se on laitettu sinne painatustietojen ja muiden yhteyteen. Osuus on siis Mikael Karttusen käsialaa.

Aivan lopuksi Nikkasen tuleviin kirjaprojekteihinkin löytyy Suuresta viskikirjasta viittaus. Japanilaisten viskin kohdalla Chichibun kuvatekstissä lukee näin:

Chichibun ja Hanyun jäännösvaraston omistaja Ichiro Akuto on sekoittanut keskenään kevyitä Hanyun ja nuorempia Chichibun viskejä. Nämä viskit on viimeistelty erityylisissä tynnyreissä. Onko osassa pullotteita havaittavissa oleva savuinen tervaisuus peräisin Hanyusta vai Chichibun turvesavuisesta tisleestä? Tähän pyrin vastaamaan tulevissa kirjaprojekteissani.

Ehkä sieltä on siis vielä yksi kirja tulossa. Jos ensimmäinen teos oli Black ja nyt saatiin White, onko kolmas siis Gold? Mene ja tiedä. Joka tapauksessa tämä nykyinen formaatti tuntuu loppukäsitellyltä jo Viskien maailman ja Suuren viskikirjan jälkeen.

Jos pitäisi valita näistä teoksista vain toinen, kumman valitsisin? En tiedä. Todennäköisesti poimisin Viskien maailman, onhan sillä kuitenkin pioneeriasema näistä kirjoista. Lisäksi sen viskipornopitoisuus oli sen verran korkeampi kuin Suuren viskikirjan, että sekin saattaa painaa vaakakupissa, kun oikein marginaaleilla pelataan.

Kaikkineen Suuri viskikirja jatkaa Viskien maailman aloittamalla kunniakkaalla tiellä. Monumentaalinen teos, jolla on paikkansa suomalaisen viskifanaatikon kirjahyllyssä.

Jarkko Nikkanen: Viskien maailma

Olen havahtunut tilanteeseen, että olen lukenut viime vuosina läjäpäin viskikirjoja ja kirjoittanut niistä paljon myös tänne blogiin, mutta yhtään suomenkielistä ei ole ollut listoilla mukana. Päätin ryhtyä korjaaviin toimenpiteisiin.

Olen lukenut Jarkko Nikkasen monumentaaliset Viskien maailma– ja Suuri viskikirja -teokset heti niiden ilmestymisen jälkeen, ensin mainitun siis syksyllä 2014 ja viimeksi mainitun syksyllä 2015, mutta jokin on rajoittanut minua kirjoittamasta niistä sen tarkemmin. Puran tuon rajoituksen. Aloitan Viskien maailmasta (Readme.fi, 2014).

Normaalien viskikirjojen keskellä Viskien maailmassa on silmiinpistävää sen koko. Kirja on mieletön järkäle, 500 sivua laadukkaalla paperilla ja kovissa kansissa. Painokuluissa ei ole lähdetty säästelemään, neliväriä on pistetty kehiin kansien sisuksia myöten ja aukeaman kokoisia kuvia on levitetty surutta eri puolille teosta.

Nikkanen-Viskien-maailma-007Yleisvaikutelma on todella laadukas. Kirjasinvalinnat ovat moderneja ja taittotyyli erittäin luettava. Kuvia on käytetty runsaasti ja marginaaleihin on jätetty reippaasti tilaa. Harrastajaa tietysti ilahduttaa erityisesti tämä… viskiporno, kiinnostavien pullojen näyttäminen kunnollisessa kokoluokassa.

Kokonaisuutena teos muistuttaa osin artikkelikokoelmaa, osin tuoksu- ja makukuvausmatrikkelia. Alkupuolella laajat artikkelit ovat hallitsevia, mutta pääosa teoksesta keskittyy viskien esittelyyn ja niihin liittyviin aistihavaintoihin. Teos etenee suomalaisen viskin varhaishistoriasta Suomen nykyisiin tislaamoihin, sen jälkeen muualle Pohjoismaihin ja muuhun Eurooppaan, sitten Skotlantiin, Irlantiin, Yhdysvaltoihin ja Kanadaan sekä lopuksi Aasiaan.

Nikkanen-Viskien-maailma-005Teoksen tekstien sekaan mahtuu myös liuta melko laajoja ammattilaishaastatteluita. Olkoonkin, että tiedonhankinta perustuu varmasti haastatteluihin, teknisesti ne ovat oikeastaan artikkeleita, joissa ammattilaiset kertovat minämuodossa itsestään ja omasta viskipolustaan. Henkilöinä ovat muun muassa Pikkulinnun omistaja Markku Ristevirta, Vinoblen Philippe Hakulin, Ardbegin tislaamopäällikkö Mickey Heads, Bowmoren tislaamopäällikkö Eddie MacAffer, Islay-legenda Jim McEwan, Glenfiddichin Ian Millar ja Highland Parkin Martin Markvardsen.

Haastatteluissa on tiettyä rouheutta, minkä lisäksi huumoria ja hauskoja anekdootteja riittää. Erityisen mieliinpainuva on Martin Markvardsenin lausunto ruotsalaisista viskiharrastajista, jotka alkavat olla jo ”lähes kaheleita viskiensä kanssa”. Häneltä oli kysytty Tukholman olut- ja viskimessuilla, montako lankkua on Highland Parkin washback-astioissa. Vastaus täysin järjettömään kysymykseen oli kuulemma tullut sepitettyä täysin hatusta, ja nyt Markvardsen on varma, että kysyjä laskee seuraavalla tislaamovierailullaan ne lankut!

Henkilökuvissa moni myös sanoo asiat yllättävän suoraan. Erityisen hätkähdyttävänä pidin Glenfiddichin global brand ambassador Ian Millarin rehellistä lausuntoa Macallanin tilanteesta:

On anteeksiantamatonta, mitä Macallanille on tapahtunut. He olivat alun perin yksityisomisteinen yritys, mutta hakeutuivat pörssiin. Sen seurauksena on pystyttävä hankkimaan omistajille voittoa. Macallan päätyi myymään varastoa, mitä he eivät olisi tuossa vaiheessa saaneet missään nimessä myydä. Parhaat tuotteet pullotettiin, ja se oli siinä. Mitä jäi jäljelle, oli varasto, jossa parhaat oli kuorittu päältä, mutta silti omistajat odottivat vastaavanlaista menestystä jatkossakin. Aiempina vuosina ei ollut tehty riittävästi investointeja sherrytynnyreihin, vastaavaan laatuun ei voitu päästä. Saimme nähdä uuden tuotesarjan, Fine Oakin esittelyn. Tämä oli todellisuudessa pelastusyritys.

Näinhän se on, tästä on ollut Macallanin luisussa kyse – mutta harva sitä on kehdannut ääneen sanoa. Onkohan Millar tietoinen, että tämä kilpailijaa raskaasti kritisoiva lausunto on painettu Suomessa ihan kirjoihin ja kansiin? Toivottavasti.

Näiden keskimäärin aivan mahtavien henkilötarinoiden kohdalla harmittaa oikeastaan vain se pikkuseikka, että niitä ei ole merkitty sisällysluetteloon. Niiden löytäminen kirjaa selaamalla on hiukan hankalaa, vaikka ne erottuvat sentään harmaan sivupohjansa ansiosta, kun tarpeeksi tarkasti katsoo. Nämä tarinat ovat Viskien maailman arvokkainta antia, joten niitä olisi voinut nostaa selvemminkin esille.

Nikkanen-Viskien-maailma-011Nikkanen kertoo esipuheessa pyrkineensä vastaamaan aiheisiin, joita häneltä on usein kysytty. Onneksi esipuheessa kerrotaan myös, että Jari Tuominen on tuonut kemistin näkökulman kirjan moniin viskikysymyksiin ja että Mikael Karttunen on kirjoittanut kirjan artikkelin visimetriasta. Näiden herrojen nimiä ei nimittäin mainita Kysy kemistiltä -laatikoissa eikä Visimetria – visuaalinen viskihetki -artikkelin yhteydessä. Mielestäni siihen olisi ollut aihetta, niin Jarkko Nikkasen kirjasta kuin onkin kyse.

Teoksen alkupuolen artikkelit ovat mielenkiintoisia ja vetävästi kirjoitettuja. Kirjan aloittava Tammi ja tynnyrit on heti sellaista tavaraa, josta löytyy uusia knoppeja vähän pidempäänkin harrastaneelle. Viimeistään viskitynnyreistä tehdyt lattialankut ja kaiuttimet tulevat puskista. Muistan toki hyvin Fenderin viskitynnyreistä tekemät kitaravahvistimet, mutta Pioneerin kotikaiuttimia en muista nähneeni aiemmin kuvissa. Tynnyrien jälkeen pohditaan vielä viskin pullotusvahvuutta ja kylmäsuodatusta erittäin asiantuntevalla tarkkuudella.

Nikkanen-Viskien-maailma-012Lähemmäs viskin nauttimista päästään artikkelissa Mikä lasi millekin viskille, jossa nimettömäksi jäävä asiantuntijaraati on kokeillut erilaisia viskilaseja erilaisille viskeille. Itsekin näitä lasitestejä vuosikaudet tehneenä allekirjoitan havainnot, olkoonkin, että olen jo melko vannoutunut Royal Leerdamin Tasting-lasin käyttäjä. Glencairnia ja master blender’s copitaa käytän vain yli neljän senttilitran annoksiin, ja sellaisia määriä ei tule kovin usein kerralla yhtä viskiä juotua. (Viskinörttiosaston mittarit siis värähtävät tässä kohdassa.)

Viskien säilyttämisestä Nikkasella on hyviä neuvoja ja huomioita. Sinänsä pahvilieriöiden säilyttämiselle ei tosin ole erityistä syytä, mikäli viskin suojaa muuten valolta, mutta tämä on tietysti vain tällaista nippeliä. Mikael Karttusen Visimetria-artikkeli on mukava piristys joukkoon ja tuo hauskasti esiin viskin visuaalista puolta. Kotitastingiin Nikkanen antaa pätevää perusohjeistusta ja pistää lukijan pohtimaan erilaista kattausten hyviä ja huonoja puolia.

Nikkanen-Viskien-maailma-002Makukuvaukset-osioon on käytetty runsaasti sivuja, ja siitä onkin saatu poikkeuksellisen näyttävä kokonaisuus. Hetkellisesti Viskien maailma muistuttaa ihan ruokakirjaa, sen verran houkuttelevilta värikkäät hedelmät näyttävät tummaa puutaustaa vasten.

Kovin jäsentynyttä kuvaa kattaus ei kuitenkaan anna viskin mahdollisista aromeista – tai ainakin itse jäin kaipailemaan etenkin sitä tallimaista, multaista, rasvaista, moottoriöljyistä ja likaista puolta. Myös musteiset ja viiniset ulottuvuudet jäävät esittelemättä. Kokonaisuutta olisi ollut melkeinpä helpompi hahmottaa jonkin makuympyrän kautta kuin esittelemällä, miltä veriappelsiini, appelsiini, greippi ja verigreippi näyttävät lohkottuina. No, makuasioita!

Laphroaigin suurmestarin Robert Hicksin mukaan nimetty Hicks-metodi esitellään makukuvausten yhteydessä. Nikkanen on ottanut siitä yhden teoksensa avainteemoista, koska jokainen viski on maistettu normaalivahvuisena että tällä persoonallisella vesilisämenetelmällä. Ja yleensä Hicks tulee ja pelastaa viskin kuin viskin.

Nikkanen-Viskien-maailma-003Teoksen kovinta kamaa on oikeastaan tämän jälkeen tuleva Suomalaisen viskinvalmistuksen historiaa. Nikkanen on saanut mahtavan kasan dokumentaatiota Alkolta ja pureskellut sen hienoksi esitykseksi suomalaisen viskin varhaishistoriasta.

Erilaiset kokeilut ja suunnitelmat tosiaan johtivat lopulta siihen, että Alkolta tuli Alko Whisky myyntiin 1.10.1981. Menestys oli heikkoa, joten uutta tuotetta alettiin pian suunnitella. Hauskana kuriositeettina mukana ovat kaikki 589 nimiehdotusta, jota uudelle viskille kilpailulla ehdotettiin. Myös kilpailu meni lopulta kiville, ainakin lopputuloksen suhteen:

Kaikista ehdotuksista kenties innovatiivisimmat olivat Ruunankusi ja Orjatar. Näillä ei kuitenkaan menty eteenpäin. Pientä hymyilyä aiheuttaa miete tarjoilijasta kysymässä ravintolassa: ”Maistuisiko kenties uusi kotimainen Ruunankusi?” Uuden viskin nimeksi ei kelvannut yksikään ehdotetuista, vaan nimeksi tuli Viski 88.

Nikkanen-Viskien-maailma-004Viski 88:n, Alko Whiskyn, Lion Blendin ja Double Eight 88:n poistumisen jälkeen suomalaisen viskin rintamalla oli hiljaista, kunnes vuosituhannen vaihteen jälkeen alkoi tapahtua. Mukaan saadut kuvat Alkon hinnastoistakin kertovat viskikulttuurin suuresta murrosvaiheesta Suomessa. Kaiken kaikkiaan koko Nikkasen kirjan luku on hieno dokumentti suomalaisesta viskihistoriasta.

Historia-artikkelin jälkeen Nikkanen esittelee suomalaiset viskitislaamot käytännössä, ja myös tuoksu- ja makukuvauksissa päästään vauhtiin. Beer Hunter’sin Old Buckin kohdalla tosin mietityttää, että viskiguru Jim Murray on yleensä lähinnä irvailun kohteena, mutta kun mies antaa suomiviskille huippupisteitä, silloin nimi kyllä nousee esiin…

Teerenpelin viskeistäkin Nikkanen löytää runsaasti hyviä puolia, jopa niistä kaikkein nuorimmista tuotteista. Tämä on oikeastaan koko teoksen läpäisevä eetos: ei ole sellaista viskiä, josta ei jotain vähintään ”mielenkiintoista” voisi nostaa esiin. Sgoilin, Kyrön, HDC:n ja Valamon jälkeen Nikkanen nostaa esille vielä Lammin Sahdin Spirit of Sahti -hankkeen. Ja siitäkin löytyy myönteistä kerrottavaa.

Pohjoismaat-osuus alkaa Suomi-osuutta muistuttavalla selonteolla Ruotsin ensimmäisestä viskistä Skeppetsistä. Sen jälkeen huomaan lukijana kohtaavani kirjan ensimmäisen varsinaisen ongelman. Rakenteellisesti on hankalaa pysyä mukana, kun tislaamot vaihtuvat mutta tuotteet esitellään vain osalla nimestään.

Nikkanen-Viskien-maailma-006Grythyttanin viskien aukeaman kohdalla maistetut viskit ovat First Editions Whisky ja Tynnyrinäyte 1, mutta tislaamon nimi pitää hoksata kuvatekstistä tai sivun vinjetistä. Ja kun ruotsalaisia tislaamoita on runsaasti ja tuotteita valtava määrä, lukijana on hankala pysyä kärryillä, kun paikka vaihtuu. Sinänsä joukkoon mahtuu vino pino kiinnostavia viskejä, ja pienellä vaivannäöllä kokonaisuuden kyllä hahmottaa, mutta jonkinlaista yläotsikointia tai muuta apukeinoa olisi toivonut. Tislaamoesittelytkin jäävät useimmiten kuvatekstien tasolle.

Muun Euroopan viskit olisivat kenties sopineet painoarvoltaan myös teoksen loppupuolelle, mutta niitä kuitenkin käydään läpi Pohjoismaiden jälkeen. Tässäkin jaksossa on pulmana kokonaisnäkemyksen hahmottaminen. Viskejä on poimittu eri puolilta Eurooppaa, mutta valintojen perusteita ja ylipäänsä mannereurooppalaisen viskinvalmistuksen tilaa ei käydä läpi.

Pakko on kyllä poimia yksi sivu muun Euroopan kohdalta erityisesti esiin: Prahan legendaarisessa Whiskeriassa Nikkanen näyttää maistaneen niin kammottavan kattauksen paikallisia viskejä, että myönteinen perusasennekin jo rakoilee. ”Kuin joisi äidin kynsilakanpoistoainetta (…) Jäljelle jää villi polte, joka kirpistää kieltä (…) häpeällisen heikko esitys (…).” Ei se viskiharrastuskaan ole aina yhtä juhlaa!

Nikkanen-Viskien-maailma-010Muun Euroopan jälkeen päästään vihdoin Skotlantiin. Nikkanen on poiminut valtavat määrät viskejä eri tislaamoista ja kirjoittanut niistä paneutuneet kuvaukset. Yleispätevyyden tai tasapuolisen kattavuuden sijaan mennään enemmän tunne edellä, suomalaisia sykähdyttävät Ardbegit ja Laphroaigit saavat selvästi enemmän tilaa kuin vaikkapa Glen Moray ja Old Pulteney. Ja esimerkiksi Glenburgieta, Glendullania tai Inchgoweria ei ole maisteluissa mukana ollenkaan. Satunnaiset tislaamoesittelytkin löytyvät jälleen kerran vain muutamista kuvateksteistä. Perustietoja on siis syytä hakea muualta kuin tästä kirjasta.

Muutamalla aukeamalla on käyty läpi myös Viskien Ystävien Seuran Iäkkäät harvinaisuudet -tastingien satoa. Highland Parkin historiallinen kattaus on mukana, samoin The Mighty Lagavulin -tastingin valikoima. Ensimmäisestä sota-ajan tastingistä on viskejä mukana erillisissä makukuvauksissa. Nikkanen-Viskien-maailma-008En tiedä, tuleeko näistä sisäänpäin lämpiävä fiilis, mutta pientä VYS-hehkuttelua kirjassa tosiaan on. Vastapainoksi Suomen Mallaswhiskyseuran BenRiach-pullote on myös mukana ja saa melko myönteisen arvion.

Skotlantilaisten mallasviskien jälkeen siirrytään lopuksi vielä sekoiteviskien pariin, ennen kuin vaihdetaan viskimaita. Sekoitteista mukana on jopa Kolme leijonaa, josta Nikkanen lausuu arvoitukselliset sanat: ”Toisille varmasti hyvin helppo viski, aromit ovat yksinkertaisia ja makeita. Mutta voin hyvin kuvitella, että toisille tämä on erittäin vaikea viski, juurikin tuosta samasta syystä. Riippuu miltä taustalta maistaja ponnistaa.”

Kirjan loppupuolella liikutaan tosiaan vielä Irlannin kautta Yhdysvaltoihin ja Kanadaan, lopuksi Aasiaan saakka. Jenkkien kohdalla juomasekoituksetkin saavat oman aukeamansa, käsityöläistislaamot peräti kaksi. Texasilaisen erikoisuuden Balcones Brimstonen (53,2%) kohdalla tuoksukuvaus ammutaan suoraan stratosfääriin:

Moottoriöljyistä lihalientä, Johanneksen kirkon kentän laidalla sijaitsevan skrinnarikopin (paikka jossa luistimet laitetaan jalkaan ennen jäälle menoa) kumimaatoa. Nokian saappaat palavassa vajassa, rubber fetish ball -elostelujuhlat Berliinissä. Jauhelihamaustetta ja hunajaisen grillattua porsasta. Miten miehekäs tuoksu voikaan olla! Tätä lisää kiitos!

Nikkanen-Viskien-maailma-009Aasia-jakson aloittaa kiinnostava Kavalan-artikkeli, jossa tutustutaan tislaajamestari Ian Changin näkemyksiin ja Kavalanin nykytuotantoon. Tynnyrinäytteineen kaikkineen Kavalan saa kyllä melkoista hehkutusta osakseen. Kun sitä vasten peilaa, ei ollut varsinaisesti suuri yllätys, että VYSin 3-vuotispullotteeksi valikoitui juuri Kavalanin viski.

Teos on jo päättymässä arvokkaasti japanilaisiin viskeihin, kunnes lopussa Nikkanen kaivaa vielä jostain peräkaapista intialaiset ja nepalilaiset tuotteet esille. Koko teoksen viimeisen viskin Antiquity Bluen viimeinen kommentti jää soimaan päähän: ”Ei tätä kovinkaan paljoa voi kehua.” Pahus.

Kaikkineen viskikuvaukset ovat mehevää luettavaa. Viskivalinnat ovat tietysti värittyneet tekijänsä mukaan, joukossa on paljon lähinnä kateutta herättäviä harvinaisuuksia eikä ihan jokaiseen kehuun voi yhtyä, mutta ainakin tunnetta on paljon mukana. Kirja ei todellakaan jätä kylmäksi. Ennen kaikkea Nikkasen lyyristä kynää on pakko arvostaa. Tässä esimerkki tuoksukuvauksesta Mackmyra Moment Rimfrost 53,2% -viskille:

Maltainen hedelmäisyys tervehtii iloisen pirteänä. Veistoluokan aromit ovat myös erittäin kirkkaita ja rytmikkäitä, kuin yliaktiivinen ryhmä nelosluokkalaisia oppilaita siivoamassa mieluisan veistotunnin jälkeen. Vain pari hulttioraggaria innostuu sotimaan puuliimapurkkien sisällön kanssa. Herkän aamukasteinen ja metsäinen sävy miellyttää.

Näin niitä muistijälkiä luodaan: make strong connections! Jos haluaa, että viski jää mieleen, se pitää pukea sanoiksi niin, että se jää mieleen. Nikkasella on tuo taito.

Rakenteellisesti Viskien maailmaa olisi voinut ehkä hioa vielä, mutta toisaalta tietty rosoisuus kuuluu asiaan. Tosin hiukan tässä ulkoisesti erittäin viimeistellyssä teoksessa harmittavat kieliasun pienet huolimattomuudet. Väliotsikossa lukee tyunnyrit, Pedro Ximénez on monta kertaa muodossa perdo ximenez, pisteitä puuttuu kappaleiden viimeisten virkkeiden lopusta… Pieniä lapsuksia siellä täällä. Kunpa ne olisi saatu kuntoon, teos olisi ansainnut sen.

Mitä Viskien maailmasta voi sanoa ilman, että se kuulostaa liian juhlalliselta? Kyseessä on varmasti yhden aikakauden huipentuma suomalaisessa viskikulttuurissa – täysin suomalainen viskikirja, joka ei häviä käytännössä miltään osin kansainvälisille verrokeilleen. Persoonallinen ja vahvasti emotionaalinen ote on tässä jopa poikkeuksellista.

Näin jykevä viskikirja ansaitsee paikkansa jokaisen suomalaisen viskiharrastajan hyllyssä. Harmi vain, että painos on lopussa… Siis ensimmäinen painos.

Ellei Suurta viskikirjaa ajattele uutena laitoksena tästä. No, siihen syvennytään sitten seuraavassa postauksessa.