Kirjoittaja: Lauri

Glenugie 1966/1994, Gordon & MacPhail 40%

Pikkulinnun tiskillä jäi monta harvinaisuutta Uisge 2016 -tohinoissa maistamatta, mutta yhden missauksen kohdalla tuli paikkausmahdollisuus nopeasti.

Glenugie oli yksi vuoden 1983 romahdukseen uponneista tislaamoista. Nyt käsissä on toinen Glenugie-kokemukseni koskaan.

Glenugie 1966/1994, Gordon & MacPhail

(40%, Gordon & MacPhail, Connoisseurs Choice, 1966–1994, 75 cl)

Tuoksu: Kiteisen hunajainen, appelsiininen ja kepeydessäänkin hiukan kitkerä. Hedelmäteetä, minttua, metisyyttä. Kuiva tammi tuntuu mukavasti nenään, mehiläisvahaa löytyy. Ruohoisuus ja apila ovat mukana, metholia, yrttitippoja. Sitruksisuus, hapokas viinirypäle ja inkivääri tuovat terää. Uloitteikas kokonaisuus.

Maku: Makeaa appelsiinimehua, hunajaisuutta ja ruohoisuutta. Kitkeryys nappaa kaikesta metisestä makeudesta huolimatta varsin tiukasti kiinni. Kuiva tammi, menthol ja yrttisyys tekevät erittäin ikääntyneen vaikutelman. Suutuntuma on varsin kevyt mutta mehiläisvahaa silti riittää. Pientä heikkoutta tässä on, tasapaino ei ole täysin kohdallaan. Jälkimaku alkaa korostuneesti kitkerällä appelsiinilla ja kuivattavalla teemäisyydellä. Happamuutta tulee kielelle myös käyneiden rusinoiden sävynä ja inkiväärinä. Tammesta löytyy vielä tanniinejakin. Melko pitkä finaali jää leijumaan mintun, suolan ja tumman suklaan ympärille.

Arvio: Varsin sävykäs vanhan liiton ikäviski, josta kuitenkin se viimeinen ulottuvuus jää hämärän peittoon. 86/100

Uisge 2016

Jälleen koitti se aika vuodesta, kun valtakunnan viski-ihmiset saapuivat Vanhalle ylioppilastalolle Helsinkiin suorittamaan massiiviset mukittelut ja läiskimään porukalla ylävitosia. Tänä vuonna 12.–13. helmikuuta järjestetty Uisge 2016 rajoittui omalta osaltani pelkkään perjantai-iltaan. Yritin kuitenkin ottaa siitä irti sen, mikä otettavissa oli.

Järjestelyt Vanhalla toimivat tänä vuonna mielestäni edellisiä vuosia sutjakammin. Juomakuponkeja sai ostaa monesta myyntipisteestä eikä niille tiskeille suurempia jonoja näkynyt. Kun olin päässyt ovesta kuuden aikoihin sisälle, seisoin jo kymmentä minuuttia myöhemmin muki kourassa väkijoukon keskellä. Kaikkineen yleinen tungos tuntui vähäisemmältä kuin mihin muistan Uisgeissa tottuneeni. Ilmeisesti tilaisuus oli kuitenkin loppuunmyyty, ja narikkakin pullisteli ääriään myöten täytenä.

Olin varannut etukäteen vain yhden tastingin, ja alkurituaaleihin jäi sopivasti tunti ennen sitä. Sen verran olin vilkaissut etukäteen Viskisiepon blogin kautta tuotekatalogia, että tiesin, mitä lähden tuoreella suulla ensimmäisenä maistamaan. Jarkko Nikkanen myi minulle huomattavaa juomalippukasaa vastaan yhden senttilitran nektaria, jota en tule koskaan itselleni pullossa ostamaan. Bowmore Mizunara Cask Finish 53,9% oli kuitenkin viski, jota halusin päästä maistamaan… koska Bowmore.

Nikkasen mukaan tuota Bowmorea on tuotu Suomeen kuusi pullollista, ja niistä viisi on menossa ravintolamyyntiin. Tämä yksi pullo oli tarkoitus tuhota Uisgessa. Osallistuin tähän kunniakkaaseen tuhoamiseen omalla senttilitrallani.

Tuoksultaan Mizunara Cask Finish tuntui 1990-luvulla tislatun Bowmoren hengessä sangen herukkaiselta. Tiettyä kevyttä sitruksisuutta ja anismaisuutta riitti, turpeisuus pysytteli taustalla. Mineraalinen ja mentholinen fiilis toimi kyllä minulle mainiosti. Hiukan pidättyneen tuoksun jälkeen maku avasi oikein kunnolla portit. Intensiivinen paletti toimi omaan makuuni hienosti, viskisiteetti tuntui olevan kohdallaan ja mausteisuus keräsi voimaa hetki hetkeltä. Anista ja limettiä pukkasi pintaan, ja jälkimaussa oltiin hienosti chilin ja inkiväärin äärellä. Savukin pilkisti siinä vaiheessa selvästi esiin, ja herukkainen kirpeys jatkui suussa melkein loputtomiin.

Mizunaran jälkeen pyörin hetken aikaa lasi tyhjänä, tapailin tuttuja ja makustelin herukkaa ikenissä. Tiesin, että Pikkulinnun tiski olisi seuraava pysähdyspaikkani, ja sinne lopulta päädyinkin. Hetken mielijohteesta päädyin lopulta ostamaan sentin verran Port Elleniä, ehkä äskettäin lukemani Holger Dreyerin kirjan takia.

Port Ellen 26 yo 1979/2005, Blackadder Raw Cask 56,9% näytti pullossa rajulta kamalta, sedimentit lilluivat pohjalla. Tuoksu oli nokinen ja savuinen, tervainen ja salmiakkinen. Mukava omenaisuus ja kirpeä sitruksisuus toivat siihen sentään hyvin sävyjä. Maussa tuoksun rasvainen ulottuvuus tuntui vielä selvemmin. Suolaista voita, tammisuutta, omenaa, sitruunaa ja tervaa riitti. Jälkimaku liikkui edelleen samoilla aaltopituuksilla ja kesti tervaisena ja pippurisena mukavan pitkään. Viski olisi hyötynyt vesitilkasta, koska tuntui olevan aavistuksen tukossa. Olisi varmaan pitänyt olla oma pipetti mukana, koska vesipisteestä vesilisän annosteleminen viskiin näytti niin mahdottomalta, etten lähtenyt edes yrittämään sitä. Hicks-metodin käyttäminen olisi voinut olla pätevä ratkaisu, jos olisi halunnut kikkailla. En halunnut.

Näiden kahden dream dramin jälkeen pyörin taas tapailemassa ihmisiä ja tutkimassa tiskien tarjontaa. Hörppäsin vielä Teerenpeli 10 yo 43% -lasillisen, ennen kuin suuntasin kohti yläkertaa. Valitettavasti Teerenpelin tyyli ei vieläkään ole ihan omaan makuuni – kymppivuotias tuntui edelleen hyvin samanhenkiseltä kuin millaisena muistan sen kahdeksanvuotiaan. Tynnyrisuhde on toki hiukan toinen, mutta silti tuotteen umpimaltainen ja lenseän heinäinen perusilme on tallella. Luotan silti siihen, että tulevat vuodet tekevät Teerenpelille vielä ihmeitä.

Yläkerrassa oli otettu tänä vuonna myös Musiikkisali tasting-käyttöön. Suuntasin sinne kaverini kanssa ottamaan tyypit Old Pulteney -kattauksesta. Paikalle oli lentänyt Inver Housen markkinointipäällikkö Tim Wade kertomaan tislaamosta ja sen tuotannosta. Eteen oli katettu kuusi viskiä, joista puolet tunsin varsin hyvin. Halusin lähinnä kuulla, mitä Wadella olisi annettavaa.

Musiikkisali ei ehkä ollut kaikkein messevin tila tastingin pitämiseen. Pöytärivit oli asetettu niin, että tunnelma oli varsin luokkahuonemainen. Wade myös käytti settinsä alkupuolen kuuliaiseen luennointiin kalvosettinsä pohjalta. Esityksestä jäi lähinnä viskinörttiosaston nippeleitä mieleen. Tislaamo on siirtynyt ohrassa Opticista Concertoon, hiivassa käytetään pelkkää kuivahiivaa, tynnyreitä on varastoissa 25 000 kappaletta.

Itse maisteluun käytiin ravakasti kiinni, kun johdantoluento saatiin päätökseen. Ensimmäisenä tiskissä oli New Make Spirit, jossa voltteja oli napakat 67,2%. Yllättävän herkullista tavaraa! Öljyinen ja napakka ote toimi hyvin, samoin tisleen vegetaalinen ja suolainen puoli. Ihan parhaita new make -esityksiä, mitä olen koskaan kohdannut.

Seuraavana maistoon pääsi Navigator. First fill bourbon oli vahvasti läsnä, tavara tuntui tuoreelta ja hiukan kypsymättömältä. Wade arvioi viskin iäksi 6–7 vuotta. Tietty saippuaisuus ei oikein itselleni toiminut.

Näiden kahden viskin jälkeen hörpittiin nykyinen ikämerkitty suora: 12 yo, 17 yo ja 21 yo. Päästiin selvästi kypsempien viskien pariin, 12-vuotias oli heti hunajaisempi ja pehmeämpi verrattuna Navigatoriin. Maltaisuus oli kovasti pinnassa. Ex-bourbontynnyreistä 12-vuotiaassa oli käytetty refilliä, josta Wade käytti säännönmukaisesti nimitystä second fill.

Neljäntenä viskinä nautittiin 17-vuotias, jossa ex-oloroson vaikutus tuntui edeltävien viskien ansiosta selvältä. Tuoksussa tuntui mehiläisvahaa, kaakaojauhetta ja kukkaisuutta. Maku oli suolainen, hiukan lihaisa, öljyinen ja runsas. Jälkimaku meni kuitenkin sen verran tanniiniseksi, etten vieläkään täysin syttynyt sille.

Tastingin ylivoimaisesti parhaan viskin tunsin hyvin etukäteen: 21-vuotias oli edelleen tässä joukossa aivan suvereenia tavaraa. Eikä Wade jättänyt Jim Murrayn vaikutusta kyseisen tuotteen menestykselle mainitsematta, kun tuli paikka laukaista. Kun Pultikan 21-vuotias valittiin vuoden viskiksi Whisky Biblessä 2012, varastot myytiin kuulemma nopeasti loppuun.

Setin viimeisenä viskinä nautittiin WK499 Isabella Fortuna 52%, jota kohtaan Wade nostatti hiukan käsittämättömiäkin odotuksia. Erikoiselta tuntui sekin, että Wade kertoi ottaneensa juuri tämän kyseisen ainutlaatuisen pullon tislaamon kaapista mukaan, koska sitä ei enää myydä missään (alakerrassa oli kuitenkin ständillä ihan samaa tavaraa). Käytännössä Isabella Fortuna on ihan peruskauraa Travel Retail -sektorilta, sen tiesi varmaan yli puolet yleisöstä. Wade kehui, että tynnyrivahvuisen viskin valinta setin viimeiseksi varmistaisi sen, että porukka poistuisi tastingista riittävästi alkoholia veressään.

WK499 Isabella Fortuna ei ollut erityisen vahvasti omaan makuuni. Wade arvioi, että kyseessä on noin 7–8-vuotiasta viskiä. Tuoksu oli päärynäinen ja varsin mineraalinen. Maku on suolainen, varsin tamminen ja mausteinen. Päärynä, omena ja kirpeä hedelmäisyys olivat kehissä. Suutuntuma oli rapsakka, suolaa riitti. Jälkimaku ei ollut kovin paljon Navigatoria kummoisempi.

Wade pärjäsi yleisökysymysten kanssa kohtuullisesti. Markkinointi-ihmisten tastingeissa on toki aina tietty hapattamisen maku, siitä ei pääse mihinkään. Waden mielestä tynnyreissä ex-sherry ottaa ex-bourbonin kiinni vasta 15–20 vuoden jälkeen, kun taas sitä ennen börppä toimii tehokkaammin – nämä ovat sellaisia mielipideasioita, joissa luottaisin ehkä enemmän varastomieheen.

Kaikkineen poistuin Pulteneyn tastingista ihan hyvillä mielin, kun en ollut kovin paljon odottanutkaan. Wade oli sujuvasanainen kaveri, josta varmaan vuosien varrella kehittyy oivallinen esiintyjä, kun omakohtaisia tarinoita ehtii kertyä.

Tastingin jälkeen peli oli jälleen avoin. Päätin työstää omaa rajoittuneisuuttani ja maistella muutamaa erikoisempaakin viskiä. Lisäksi kokeilin Stroma-viskilikööriä, jonka olisi pitänyt olla ennakkotietojen mukaan Tim Waden tastingissa, mutta sitä ei lopulta tarjottu. Ehkä oli viisas valinta jättää se pois, koska kireän viinamainen ja ätläkän sokerinen likööri ei olisi ehkä esittänyt Old Pulteneyn tislaamoa kovinkaan suotuisassa valossa.

Tämän vuoden varsinaisista kokeiluviskeistäni Spirit of Hven Seven Stars No. 2 Merak 45% oli yllättävänkin mukava tuttavuus, kun en ole koskaan oikein päässyt ruotsalaisiin mallasviskeihin sisälle. Karamellimaisuus, hedelmäisyys ja mausteisuus olivat tuoksusta aina jälkimakuun saakka mukavasti tasapainossa.

Illan loppua kohti maistelussa on aina tietyt rajoitukset, kun makunystyrät alkavat turtua. Vedin toki litratolkulla vettä pitkin iltaa, mutta silti aisteja on vaikea pitää skarppeina, kun maistetut viskit siirtyvät toiselle kymmenluvulle. Tulinkin tänä vuonna nauttineeksi melko monta sellaista viskiä, jotka olivat tuttuja jo aiemmilta ajoilta.

Toki loppuiltaankin mahtui vielä yksi Bowmore, joka tuntui olennaiselta maistaa. Bowmore The Devil’s Casks III, 56,7% oli kuitenkin melkoinen pettymys. Tietty kovapintainen marjaisuus, ärhäkkä turpeisuus ja ilmiselvä kerroksellisuus eivät enää muistuttaneet juuri ollenkaan sitä, mistä nämä Devil’s Casks -viskit alkoivat. Ja nythän ikämerkintäkin on tästä kolmosversiosta poistunut kokonaan.

Illan viimeisiin viskeihin kuului vielä Longrow 11 yo 2001/2013, Rundlets & Kilderkins 51,7%, joka oli minulta tähän mennessä jäänyt monta kertaa maistamatta. Kannatti kokeilla, pidin. Maanläheinen ja farmimainen tunnelma toimi hyvin. Toffeemaisuus ja turpeisuus loivat mukavan kokonaisuuden.

Loppuillasta sali tuntui tyhjentyneen merkittävästi, tiskeillä sai kuljeskella melko vapaasti. Monet olivat tietysti vielä tastingeissa, ja jos olisin iltaan toisenkin tastingin ottanut, olisin varmasti ollut mukana John Cashmanin Laphroaig Cask Strength -setissä. Nyt se jäi kokematta, mutta CS-sarja oli sentään entuudestaan varsin tuttu ja Cashmania kuulin viimeksi Laphroaigin juhlatastingissa Kulosaaressa.

Poistuin Vanhalta hyvillä mielin puoli kahdentoista jälkeen. Tuli taas maisteltua mielenkiintoisia viskejä, tavattua tuttuja ja kuultua monenmoisia tarinoita viskin ympäriltä. Uisge alkaa olla jo jokatalvinen traditio, joka ei petä. Kyllähän viskin parissa viihtyy.

Glencadam 10 yo 46%

Glencadam on jäänyt itselleni varsin etäiseksi tislaamoksi, vaikka yksittäiseen helmeen törmäsinkin taannoin. Ja oli aikanaan Glencadam 15 yo ihan miellyttävä kokemus. Nyt lasissa viisi vuotta nuorempi kaveri.

Glencadam 10 yo

(46%, OB, +/- 2015, 70 cl)

Tuoksu: Päärynää ja piimää. Hapankermaiseen yleisilmeeseen liittyy hedelmäsalaattia ja voimakasta, tuoretta tammisuutta. Runsaasti banaania, varsin kireää sitruksisuutta. Tietty liimamainen sävy tässä tuntuu, sitä ei pääse pakoon. Valkoviiniä, jyväisyyttä. Todella nuoren oloinen. Vesilisä avaa maltaisuutta ja tiettyjä väkiviinamaisia piirteitä.

Maku: Päärynäinen ja lujaotteinen. Yllättävän kovapintainen, aktiivinen tammi ajaa päälle ja liimatuubit on avattu. Luonnonjogurttimainen happamuus on edelleen vahvasti mukana. Viinirypäleitä ja banaania on, mutta makeus jää hyvin kapeaksi. Suutuntumassa on öljyisyyttä, mutta iäkkäämpien ikätovereiden rinnalla tätä kymppiä ei voi mitenkään kehua erityisen kermaiseksi. Jälkimaku on alkuun todella kitkerä, hapan ja sitruunainen. Tammi tuntuu ilkeältä ja liimamaiselta. Neilikkaa, valkopippuria. Hapanmaitotuotteet ovat loppuun asti mukana, mutta onneksi finaali on varsin lyhyt. Vesilisä saa tämän tuntumaan entistä rujommalta.

Arvio: Ei toimi oikein millään tasolla. Selvä pettymys. Viisi vuotta lisää ikää, ja käsissä on jo aivan eri viskiä. 77/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 84/100. Whisky Monitor Database 84/100 (per 1). Dramming 84/100.

Caol Ila 20 yo 1980/2001, Silver Seal 50%

Silver Sealin First Bottlingin ohessa tuli aikoinaan myyntiin toinenkin Caol Ila samalta pullottajalta. Täysin ex-sherryssä kypsynyt. Tämä ei voi kai olla ihan huonoa.

Caol Ila 20 yo 1980/2001, Silver Seal

(50%, Silver Seal, Single Barrel, 6/1980–3/2001, Sherry Cask, 360 bts., 70 cl)

Tuoksu: Paksun savuinen ja huomattavan tunkkainen. Ummehtunut sherryisyys löyhähtää lasista. Kumisaapasta ja hikeä. Salmiakkia ja tervaleijonaa, suolaa ja kreosoottia. Erittäin likainen ja härö. Luumukiisseliä, tummaa öljyisyyttä, tanakkaa mausteisuutta. Huh. Vesilisä tuo sisupastillia pintaan.

Maku: Salmiakkinen, hiilisavuinen ja roteva. Tunkkaisuus on mukana, mutta ei dominoi makua samalla tavalla kuin tuoksua. Runsaasti tummaa suklaata, taatelikakkua, rusinaisuutta. Uunijuureksia ja kosteaa turpeisuutta, nuorekkaan ärhäkkää tammisuutta. Suutuntuma on öljyinen ja kihelmöivä, mustapippuri on voimakasta ja kokonaisuus likainen. Jälkimaku rouhii lisää mustapippuria ja tuo mukaan nokisuutta, kunnes olorosomainen, tallista ja nahkasatulasta muistuttava sherryisyys alkaa korostua. Tumma suklaa, salmiakkijauhe, tammi ja taateli ovat matkassa mukana pitkään loppuun asti. Vesilisä tuo erikoisen viinimäisyyden esiin, tanniineja ja napakkuutta.

Arvio: Ikäistään nuoremman oloinen, ummehtuneen sherryinen ja samalla erittäin räyheä Caol Ila. Hetkellisesti huippua, mutta härskiintynyt vaikutelma rokottaa tasapainoa. 87/100

Laphroaig 16 yo 43%

Laphroaigin 16-vuotias oli juhlavuoden 2015 viimeinen lisäys tax free -myyntiin, jälleen tällaisessa hassussa hobittikoon pullossa.

Laphroaigin heikkoutena ovat viime vuosina olleet nämä Travel Retail -pullotteet, joten odotukset eivät ole ihan mahdottoman korkealla tämän kohdalla.

Laphroaig 16 yo

(43%, OB, 2015, 200th Anniversary, Travel Retail Exclusive, 35 cl)

Tuoksu: Kevyt, turpeinen ja varsin hapan. Tervaisuutta, jodia, hiukan tunkkaista savua. Kosolti lyijykynää. Viinirypäleitä, happoisuutta, toisaalla taas makeaa mangomaisuutta. Ruohoisia sävyjä. Lääkemäisyys tuntuu kuivana. Suolaakin löytyy. Hiukan sekava kokonaisuus.

Maku: Savuisuus tuntuu tuoksuun verrattuna yllättävän vahvana mutta hiukan päälleliimattuna. Tervaa, salmiakkia, hedelmäsosemaista makeutta ja imelää sitruksisuutta. Body on huomattavan kevyt eikä oikein kanna näitä makuja. Lääkemäisyys, jodi ja suola ovat mukana, mutta suutuntuma väsyy nopeasti. Jälkimaussa korostuvat alkuun aktiivinen tammi ja tunkkainen savu. Hedelmäisyys menee melkein jo liiankin imeläksi, passionhedelmää ja mangoa riittää. Hunajaa ja tervaa, hiukan pippuria ja lääkettä. Makean mehumainen finaali yltää korkeintaan keskipitkäksi.

Arvio: Aavistuksen sekava ja rungoltaan ohut, vaikka viskinä edelleen ihan siedettävää Laphroaig-laatua. Jää tosin selvästi tasoltaan muiden juhlapullotteiden taakse. Jos Laphroaig 21 yo for FoL -hobittipullo oli Meriadoc Rankkibuk, tämä on korkeintaan Bruno Piukkapaula tai Hob Aitovahti. 84/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 82/100. Smoke On The Water, ”Täyteläisyyttä ja sen myötä tasapainoa kaipaisi rutkasti enemmän”.

Holger Dreyer: The Legend of Port Ellen Distillery

Saksalaisen viskiharrastajan Holger Dreyerin teos The Legend of Port Ellen Distillery (Unibuch, 2016) saapui markkinoille otolliseen aikaan. Jos joku ei olisi vielä hillittömän Port Ellen -kiiman vallassa kyttäämässä pulloja huutokaupoissa, tämän kirjan lukemisen jälkeen varmasti on. Surullista tietysti on, että pullojen tarjonta hupenee ja hinnat karkaavat. Onneksi Dreyer on ehtinyt tallentaa pullojen kuvia tähän teokseen kuolattavaksi melkoiset määrät.

Dreyer on tehnyt antaumuksellista työtä Port Ellenin ääressä. Mies on innostunut tislaamon tuotannosta Islayn-matkallaan kesällä 1996 ja suhtautunut siihen sen jälkeen suurella intohimolla. Dreyerin historioitsijan koulutus näkyy teoksessa eksakteina lähdeviitteinä ja täsmällisenä ilmaisuna. Tosin muutamaan kertaan toistuva vertaus 1 000 palan palapelistä, josta osa paloista puuttuu, mietityttää. Miksi juuri 1 000 palaa? Miksi näin tarkka vertaus, kun kyse on kuitenkin historiallisesta kokonaisuudesta eikä mistään teknisestä rakennelmasta?

Port Ellenin tarina on siis tässäkin teoksessa epätäydellinen, ja sellaisena se on hyväksyttävä. Suurimpina auktoriteetteinaan Dreyer käyttää Walter Schobertia, Grant Carmichaelia sekä Fred ja Stewart Laingia. Paljon hän on sitä paitsi saanut kerättyä kasaan.

Port Ellenin perusti Alexander Kerr MacKay, ja se aloitti toimintansa vuonna 1825. Ensimmäinen distillery manager oli Alloasta kotoisin ollut John Morrison, joka oli tislaamon myöhemmän omistajan John Ramsayn serkku. Morrisonin johdolla tislaamo ei lähtenyt lentoon, joten Ramsayn suku alkoi katsoa toimintaa entistä epäilevämmin. John Ramsay lähetettiin Alloaan tislaamo-oppiin John Morrisonin veljen Jamesin luokse. Sieltä John Ramsay palasi Islayn saarelle ja otti Port Ellenin distillery managerin työn vastaan 150 punnan vuosipalkalla.

John Ramsay sai Port Ellenin toimimaan tehokkaasti. Kun tislaamon maat omistanut majuri James Adair kuoli vuonna 1840, tislaamon maat ja itse tislaamo tulivat myyntiin. Walter Frederick Campbellin ansiosta John Ramsayn oli mahdollista ostaa Port Ellen. Näin 25-vuotias John Ramsay sai haltuunsa ensimmäisen kaikkiaan neljästä Kildaltonin tislaamosta, jotka hän tulisi myöhemmin omistamaan (muut olivat siis Ardbeg, Laphroaig ja Lagavulin). John Ramsay kuoli 77-vuotiaaana 24. tammikuuta 1892. Varhainen viskikirjailija Alfred Barnard oli ehtinyt käydä tislaamossa runsaat viisi vuotta aiemmin.

John Ramsayn leski Lucy palkkasi miehensä kuoleman jälkeen tislaamolle väliaikaisen pomomiehen, kunnes Lucyn kuoleman jälkeen 1905 valta siirtyi hänen pojalleen Ian Ramsaylle ja tislaamokiinteistön omistus Ianin siskolle, joka oli myös nimeltään Lucy. Nuori Lucy myi osuutensa vuonna 1912 ja muutti mantereen puolelle. Osuuden ostamiseksi Ian otti tislaamoyhtiöön osakkaaksi Malcolm Macintyren, mutta pian he olivat kumpikin ensimmäisen maailmansodan taistelukentillä. Malcolm kaatui, Ian selvisi hengissä.

Heikko terveys ja pääoman puute pakottivat Ian Ramsayn myymään tislaamon vuonna 1920. Ostajaksi löytyi James Buchanan & Company, joka oli yhdistynyt Dewarin kanssa jo viisi vuotta aiemmin. Nämä yhtiöt muodostivat Port Ellen Distillery Company Limitedin.

Kun Ian Ramsay oli kerran päässyt tislaamoiden myymisen makuun, hän myi pois myös Ardbegin, Laphroaigin ja Lagavulinin. Suoraselkäisenä miehenä Ramsay myi ne tislaamoiden toiminnasta vastanneille henkilöille eikä etsinyt niille suurempia rahoja tarjoavia ostajaehdokkaita. Ensin lähti Lagavulin, sitten Ardbeg ja viimeisenä Laphroaig vuonna 1924. Etenkin Peter Mackien tappio Laphroaigin omistajuudesta jäi historiaan. Ian Ramsay ryhtyi tislaamokauppojen jälkeen intohimoiseksi lintubongariksi ja kuoli vuonna 1959.

Teoksen ensimmäinen luku päättyy vuoteen 1929, kun ensin Buchanan-Dewar ja Johnnie Walker on saatu yhteen vuonna 1925 ja Port Ellenistä on tullut osa Distillery Company Limied -ryhmää. Port Ellenin tislaamoyhtiö siirtyi vielä vuonna 1930 osaksi DCL:n tytäryhtiötä Scottish Malt Distillersiä, kunnes tislaamo suljettiin 37 vuodeksi.

Port Ellen heräsi jälleen henkiin kultaisella kuusikymmenluvulla. Keväällä 1966 se varustettiin uudella kalustolla ja saatiin toimintakuntoon 1. huhtikuuta 1967. Distillery manageriksi tuli Angus MacTaggert, joka toimi siinä roolissa lopulta pitkään. Lattiamallastukset lopetettiin 1974. Noihin aikoihin tislaamon maksimikapasiteetti oli 2,5 miljoonaa litraa alkoholia, mutta Grant Carmichael on arvioinut, että tislaamo tuotti noin 1,7 miljoonaa litraa vuositasolla. Tosin pitää muistaa, että kuivana kesänä 1968 myös Port Elleniltä loppui vesi (ja sen seurauksena Brora alkoi tuottaa voimakkaasti turpeistettua viskiä muutaman vuoden ajaksi).

Sulkunsa aikana Port Ellen oli jo menettänyt asemansa osana blendiviskejä, ja kun Lagavulin modernisoitiin 1969 ja suuri Caol Ila 1972–1973, Port Ellen alkoi olla vaaran vyöhykkeellä, kun ajat kääntyivät viskimarkkinoilla huonoksi 1980-luvun alussa. Port Ellenin tislaamolisenssi oli Low Robertson & Co:lla, vaikka SMD sen omistikin. Ja kun kumpikaan ei pullottanut Port Elleniä single maltina, tislaamon tuotanto päätettiin keskeyttää maaliskuussa 1983.

DCL:n/United Distillersin general managerina Islaylla 1978–1983 toiminut Grant Carmichael harmittelee tässä teoksessa, että sulkemisensa aikoihin Port Ellen oli saanut kypsytettyä vasta 16-vuotiasta viskiä eikä voinut tuoda täyttä vertailukohtaa laadussa Caol Ilalle ja Lagavulinille, jonka tuotannossa oli paljon pidempään varastoitua viskiä. Port Ellenin työntekijöistä osa lähti varhaiseläkkeelle, osa taas pääsi Caol Ilalle tai Lagavulinille töihin. Yksi onnekkaista oli sittemmin legendaarisen maineen Lagavulinin tislaamossa saanut Iain ”Pinky” MacArthur.

Dreyer kertoo lyhyessä ja surullisessa luvussa Port Ellenin romahduksesta. Hän on hankkinut tietoa etenkin saksalaisten harrastajien vierailuista tislaamoalueelle. Etenkin itäsaksalaisten viskikaverusten vierailu Port Ellenin hylättyyn rakennukseen loppuvuodesta 1989 kuulostaa melko tyypillisestä viskimatkalta villiin länteen: kun miehet eivät saaneet irtonaisia tislauspannuja mahtumaan pienen autonsa kyytiin, matkamuistoksi sai kelvata vanha SMD:n kumileimasin.

Toukokuussa Port Ellenin kiinteistön luokse saapui Mastertonin kauhakuormaaja, joka alkoi pistää rakennuksia palasiksi. Jäljelle jäivät varastorakennus ja mallastamo. Kaksoispagoda muistuttaa vielä vanhoista ajoista.

Dreyer käy läpi Cask Analysis -luvussa Port Ellenin tuotantoa ja tynnyridataa. Diageon virallisten pullotteiden määrä on noin kaksikymmentä, ja niistä pääosa on vuonna 2001 aloitetun Annual Releases -sarjan tuotteita refill-tynnyreistä. Vaikka Dreyer on muilta osin hyvinkin tarkka analyysissään, hieman ihmettelen, ettei hän huomioi juuri ollenkaan eri vuosien tisleiden välisiä eroavaisuuksia. Etenkin Annual Releases -sarjassa vuosikertoina pääosin vaihdelleet 1978 ja 1979 poikkeavat selvästi toisistaan, mutta Dreyer ei tarjoa siitä mitään näkemystä.

Mielenkiintoiseksi Dreyerin osin hiukan kuivakka analyysi käy, kun arvioidaan jäljellä olevaa tynnyrivarastoa. Muuten niin hillitty historioitsija päätyy lopulta esittämään siitä myös oman hypoteesinsa:

Regarding the number of bottlings that actually have been produced at Diageo’s until the end of 2013, the estimated figure of 40 casks, predominantly from 1978 and 1979, had definitely proven to be too low. My own hypothesis is that Diageo still has a stock in excess of 300 casks. These are supposedly composed of 1978, 1979, 1980, 1981, 1982 and 1983 vintage.

Kuumottavasti Dreyer päättää tynnyriosuutensa pakolliseen hintapohdintaan. Suurin osa Port Ellenin viskeistä kiinnostuneista saa todennäköisesti jonkinlaisia sydänoireita tai muita kipukohtauksia, kun eteen tulee The Whisky Exchangen hinnasto vuodelta 2001. Siitä ei ole kuin 15 vuotta, kun näistä pullotteista sai valita mieleisensä alle sadan punnan hintaan. Karmeaa katsottavaa.

Kaiken lisäksi teoksen loppupuoli sisältää vielä kuvamateriaalia, joka todennäköisesti aiheuttaa Anti-Maltoporn-prikaatilla huomattavan paljon hälytyksiä. Harmittelin taannoin 200 Years of Laphroaig -teoksesta puuttuvia kattavia pullogalleriakuvia – tässä teoksessa Dreyer vastaa huutoon marssittamalla Port Elleniä aukeamatolkulla kuolattavaksi.

Tietysti jos olisi saanut esittää toiveita, olisin halunnut jokaisen pullon yhteyteen pienen yhteenvedon siitä, mistä julkaisusta on kyse ja minkä takia se on niin erikoislaatuinen, että juuri sen kuva on valittu mukaan kirjaan. Annual Release- ja Rare Malts -pullot eivät selittelyitä kaipaa, mutta indie-pullojen yhteyteen olisi ollut hyvä saada hiukan taustaa.

Jonkin verran kokonaisuudessa näkyy se, että alkuteksti on ollut saksankielistä, ennen kuin se on käännetty englanniksi (esimerkiksi toukokuu on toistuvasti Mai). Samaan hengenvetoon pitää myös harmitella tiettyä huolimattomuutta taitossa: väliotsikoita on vajonnut osaksi leipätekstien aloituksia ja kappalejaoissa on loogisia epäselvyyksiä. Myös lyöntivirheitä löytyy runsaasti. Onneksi nämä ovat pelkkiä kauneusvirheitä kokonaisuuden kannalta.

Holger Dreyer on tehnyt miehen työn Port Ellenin historian parissa, vaikka palapelistä nyt niitä paloja puuttuukin. Kyllä tämä teos ainakin tunteita herättää.

Highland Park 27 yo 1974/2001, Silver Seal First Bottling 50%

Iäkäs, harvinainen Highland Park, tislattu vuonna 1974. Julkaistu Silver Sealin himoitussa First Bottlings -sarjassa vuonna 2001. Odotukset ovat todella kovat. Maistetaan.

Highland Park 27 yo 1974/2001, Silver Seal

(50%, Silver Seal, First Bottling, 1974–9/2001, 192 bts., 70 cl)

Tuoksu: Havuinen, yrttinen, kevyen turpeinen ja pirun tyylikäs. Suolaista voita, mineraalisuutta, kovia toffeekarkkeja, hunajaa. Suolapähkinöitä ja kinuskia, vaniljaisuutta ja kuivaa tammisuutta. Tammi on kaunista ja kuivaa. Ohut savu leijuu vetten päällä. Hienostunut kaikin puolin. Vesilisä tuo ruohoisuutta pintaan.

Maku: Hunajainen ja havuinen, tuoksuun verrattuna yllättävänkin luumuinen ja rusinainen. Suklaisuutta, toffeeta, kinuskia, hiukan pihkaisuutta. Tammi on suussa aktiivisemman oloista kuin nenässä, mutta tasapaino on huippuluokkaa. Suolaisuus nousee komeasti, samoin minttu. Suutuntuma on varsin silkkinen ja body roteva. Jälkimaku saapuu paikalle savuverhon takaa, turpeisuus ja tammisuus avaavat vahvasti, sen jälkeen kanervainen ja havuinen puoli tuovat särmää. Mausteisuutta, minttua, ruohoisuutta, vaniljaa, hunajaa, toffeemaisuutta, rusinaa. Suolaisuus ja savu vahvistuvat loppua kohti. Pitkä, hieno finaali. Vesilisällä nousee esiin mentholia ja tiettyä raikkautta.

Arvio: Melko vaativa ja alkuun hiukan sulkeutunut yksilö, mutta aukeaa ajan kanssa upeasti. 91/100

Oban Little Bay 43%

Obanin NAS-ulostulosta ei ole suurensuurta tietoa tynnyreiden tai ikärakenteen osalta. Tiedossa toki on, että tynnyrit ovat olleet kooltaan pieniä. Ilmeisesti siis puhutaan quarter caskeista, octaveista tai vastaavista.

Lopputulos voi siis sisältää sekoituksen hyvinkin nuoria viskejä.

Oban Little Bay

(43%, OB, NAS, 2015, Travel Retail, Small Casks, 70 cl)

Tuoksu: Rasvainen ja lihaisa, hetkellisesti suorastaan Port Charlottea muistuttava ensivaikutelma. Turpeisuutta, likaista rasvaisuutta, ruohoa, jotain tallimaista. Sahanpurua, silkkaa tammea. Suolaisuutta, märkiä köysiä, paksua koneöljyä. Samalla imelää hedelmäistä makeutta, siirappia ja tölkkihedelmiä.

Maku: Maltaisuus, makea hedelmäisyys ja hiukan kireä suolaisuus ottavat heti yhteen. Tölkkipäärynöitä siirapissa, kaikkineen paljon ylikypsiä hedelmiä. Turpeisuus tuntuu hiukan tunkkaisena. Suolaisuuden pariksi nousee nopeasti pippurisuutta ja mausteista purevuutta. Suutuntuma on kuivempi kuin mitä rasvainen fiilis antaisi odottaa. Jälkimaku menee savuiseksi ja ruohoiseksi, varsin suolaiseksi ja kuivuvaksi. Tammi tuntuu kuitenkin makeana ja sahanpurumaisena. Tunkkaisuus, ruohoisuus ja tietty sekavuus vaivaa etenkin loppua kohti. Mustapippurin ja pienen tervaisuuden varassa finaali jatkuu kuitenkin melko pitkään.

Arvio: Osittain suorastaan odottamattoman hyvä viski. Sekavuutta on vain vähän liikaa, kaikki palaset eivät täysin sovi yhteen. 83/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 85/100. Whiskynotes 82/100.

Redbreast 12 yo 40%

Aloitin Redbreastin kanssa hiukan väärästä päästä, kun maistelin ajatuksella ensiksi 21-vuotiaan ja sitten vasta ryhdyn perehtymään tähän nuorempaan.

Olen tätä kyllä muutamaan kertaan ennenkin maistanut, joten ihan kylmiltäni en hommaan sentään ryhdy. Mutta irkkujen kanssa on ollut vaikeaa, yritän edelleen ymmärtää näitä.

Redbreast 12 yo

(40%, OB, +/- 2015, 5 cl miniature)

Tuoksu: Hedelmäteetä, maltaisuutta, hunajaa. Rutkasti makeaa tammisuutta. Hiukan likainen öljyisyys peittää alleen enimmän vaniljan. Mangoa, banaania ja makeaa hedelmää löytyy kuitenkin kiitettävästi. Kokonaisuus on aavistuksen sekava, osin jopa hikinen.

Maku: Parempi kuin tuoksu antaa odottaa. Hedelmäisyys on paksua ja runsasta, siirappisuudessaankin miellyttävän raikasta. Banaani ja mango ovat hyvin esillä. Rapeaa maltaisuutta ja hiukan kitkerää hedelmäteetä riittää, samoin makeaa tammisuutta. Suutuntuma on kermainen, itse asiassa näillä volteilla vetisyys ei tule pätkääkään mieleen. Jälkimaku on aluksi suorastaan erinomainen, hedelmäisyys pistää uuden vaihteen silmään ja vaniljaisuus tukee sitä hienosti. Nopeasti suutuntuma kuitenkin kuivuu ja raikkaan hedelmän tilalle parkkeeraa pirun kitkerä tammi, joka purkaa vielä kireät mausteensakin samaan läjään. Hapokkuutta, inkivääriä, kanelia, kaakaojauhetta. Keskipitkä finaali.

Arvio: Tässä on hetkensä, mutta silti siihen on vielä paljon matkaa, että pystyisin tällaisista viskeistä oikeasti innostumaan. 82/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 84/100. Whisky Monitor Database 85/100 (per 4).

Braes of Glenlivet 20 yo 1994/2015, Kintra 50,8%

Braevalin viskiä kulkee markkinoilla myös aiemmalla Braes of Glenlivet -nimellä, vaikka The Glenlivet ei siitä kaiketi erityisesti riemuitsekaan.

Nyt maistelussa Kintran pullottama parikymppinen Braeval, joka on kypsynyt ex-bourbonissa ja kerännyt jopa jonkin verran kehuja.

Braes of Glenlivet 20 yo 1994/2015, Kintra

(50,8%, 20.12.1994–2015, Kintra, Single Cask Collection, Cask No. 165672, Bourbon Cask, 212 bts., 70 cl)

Tuoksu: Totaalinen vanilja, intensiivinen ja paksu. Alta löytyy etsimällä jonkin verran makeaa päärynää ja tammista purevuutta. Hunajamelonia, kookoskermaa, mantelimassaa, kypsää banaania. Hyvin pyöreä ja makea kokonaisuus, jonka voiman kyllä aistii tuoksusta. Vesilisä tekee tälle hyvää, ruohoisuus ja minttu aukeavat.

Maku: Vanilja hallitsee myös makupalettia, vaikka tammi ampuukin täydeltä laidalta. Erittäin purevat mausteet ja pisteliäs, miltei liimamainen sahanpuru korostuvat. Sitruksessa on kirpeä ja osin kitkeräkin sävy. Mantelia ja banaania löytyy, samoin hiukan kookosta. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja varsin öljyinen. Jälkimaku on alkuun erittäin päärynäinen ja sitruksinen, kunnes tanniinit alkavat piiskata ja karvas pähkinäisyys rupeaa valtaamaan alaa. Vaniljaa riittää myös jälkimakuun, vaikka mausteisuus ja tietty sitruksinen kitkeryys ovatkin pääosassa. Melko pitkä finaali. Vesilisällä löytyy kurkkupastillimainen viileys, eucamenthol.

Arvio: Aivan liikaa vaniljaa ja tammea omaan makuuni. Äärimmäisyydessään toki asiallinen. 82/100