Kun viskikirjan kirjoittajan sukunimi on Peat, kirjan sisällön on vastattava huutoon. Neville Peatin teos Shackleton’s Whisky (Preface/Random House, 2013) kertoo Ernest Shackletonin matkasta Etelämantereelle, mukana kulkeneista viskilaatikoista ja lopulta noiden laatikoiden löytymisestä vuosikymmeniä myöhemmin umpijäässä retkikunnan majan alta.

Tarina on kokonaisuudessaan erittäin herkullinen. Ernest Shackletonin retkikunta kuljetti Nimrod-laivallaan vuonna 1907 yhteensä 25 laatikkoa eli rapeat 300 pulloa MacKinlay’s Rare Old Higland Malt Whiskyä Etelämantereelle, joi kahden vuoden aikana siitä huomattavan osan ja lähtiessään hautasi jäljelle jääneen viskisaaliin. Kolme laatikkoa löydettiin sata vuotta myöhemmin, ja kun viski oli huolellisesti sulatettu, kolmen pullon verran nestettä päätyi Whyte & Mackayn käsiin ja mestarisekoittajan Richard Patersonin nenän alle.

Paterson teki viskistä mahdollisimman tarkan kopion oman nenänsä ja kemiallisen analyysin perusteella. Peat hehkuttaa tapahtumaa oikein kunnolla:

The cameras are rolling but you sense he is not merely playing to an audience when he declares: ’To my mind this is the most exciting part of my life. Seeing a whisky from the 19th century that’s been preserved for well over a hundred years – that’s an honour, that’s a privilege. Excellent! Bloody marvellous. Sir Ernest Shackleton, I salute you!’

Peat jakaa tarinan kolmeen osaan. The Order kertoo retkikunnan jäsenten värväämisestä, viskin hankinnasta, sen alkuperästä ja matkasta Uuteen Seelantiin. The Expedition kertaa retkikunnan Etelämantereen-matkan päätapahtumat, joista tietysti hyytävä seikkailu etelänapaa kohti oli se kaikkein kovin juttu – vaikka toki sitä viskiäkin juotiin retkikunnan majapaikassa, esimerkiksi jouluna. The Match tuo lukijan takaisin tähän päivään, kun viski löydetään. Ja siitä, kun se päätyy Patersonin käsiin ja lopulta replicana markettien hyllyihin.

Peat ei malta olla joka käänteessä hehkuttamatta tuota herooista aikaa, jota 1900-luvun alussa elettiin tutkimusmatkailussa. Roald Amundsen, Rober Falcon Scott ja Ernest Shackleton olivat ne miehet, jotka naamakarvat jäässä veivät retkikuntiaan kohti etelänapaa. Shackleton oli heistä kaikkein suurin johtaja, ”The Boss”, joka johti joukkojaan edestä eikä säikähtänyt vastoinkäymisiä – koska niitähän riitti. Shackleton ei kuitenkaan koskaan päässyt etelänavalle saakka, vaan tällä matkalla heidän oli käännyttävä 9. tammikuuta 1909 takaisin kohti Ross Islandia, jossa majapaikka sijaitsi. Shackletonin joukko pääsi siis 156 kilometrin päähän etelänavasta, kun oli yksinkertaisesti pakko kääntyä takaisin. Niin lähellä, mutta niin kaukana.

Tämän kirjan kertaamalle British Antartic Expeditionille viskiä oli varattu yhteensä 20 pulloa jokaista miestä kohti, ja kun seurueeseen kuului viisitoista herraa, viskin määrä oli sinänsä jo hyvin huomattava. Sen lisäksi tulivat tietysti myös konjakit, samppanjat ja muut normaalit ruokajuomat. Englannista lähti mukaan siis melkoinen lataus. Kaikki hankinnat oli kaiken lisäksi tehnyt herrasmies, joka oli kasvanut täysraittiissa perheessä. Sinänsä Shackleton täytti kyllä kaikki miehisen miehen tunnusmerkit, kokoa ja partaa myöten.

Lopuksi tarinassa edetään sata vuotta ajassa eteenpäin. Tammikuussa 2007 Antarctic Heritage Trust on kunnostamassa Shackletonin käyttämää majaa, kun uusiseelantilaiset Al Fastier ja James Blake törmäävät johonkin majan alla. Robert Clendonin johtamat konservoijat kaivavat esiin kolme viskilaatikkoa, ja tutkimukset voivat alkaa. Tyhjä viskipullo oli toki löydetty Nimrodin nimeä kantavasta majasta jo vuonna 1956, mutta silloin kukaan ei olisi voinut uskoa, että niitä löytyisi myös täysinä. MacKinlayn suvun jäsen, eläkkeelle jäänyt viskinsekoittaja Donald Mackinlay esitteleekin kirjassa tuota 50-luvun tyhjää pulloa.

MacKinlayn tuotemerkki oli päätynyt vuosien saatossa Whyte & Mackayn haltuun, joten yhtiön master blender Richard Paterson oli yksinoikeutettu mies ottamaan selvää, millaisesta viskistä oli kyse. Mutta ensin viskiä oli saatava imettyä pullosta korkin läpi sen verran, että sitä voitiin tutkia. Ja se piti myös kuljettaa Etelämantereelta ensin Uuteen Seelantiin, sen jälkeen Skotlantiin:

New Zealand officials have stipulated that the containers are not to fly by ordinary commercial aircraft (which do not allow liquids and gels exceeding 100 ml as hand-carry in the cabin) and shall not be placed in the aircraft’s baggage hold. The must go first-class, beside the posh leather seats. They must be in the constant care of an appropriate courier, who will handcuff himself to the bins if need be. They reach Scotland in about the time it took the Nimrod to escape the tides of the English Channel a century earlier on her long voyage south.

Paterson ottaa kaiken irti ikivanhasta viskistä, ja Peat jaksaa hehkuttaa sen ainutlaatuista todistusvoimaa. Kirjan loppuosa on yhtä ilotulitusta, kun viskistä saadaan hiukan selkoa ja Paterson pääsee sitä kopioimaan. Sittemmin Shackletonin nimi aletaan yhdistää viskiin, vaikka mies itse ei olisi varmasti voinut sellaista koskaan uskoa. Hänhän ei tiettävästi harjoittanut mainittavaa ryyppäämistä koskaan elämänsä aikana.

Ernest Shackletonin – myöhemmin aateloidun Sir Ernestin – kansainvälinen maine perustuu varsinaisesti vuosina 1914–1917 tehtyyn epäonniseen transatlanttiseen matkaan, jossa retkikunnan Endurance-laiva juuttui ahtojäihin ja upposi. Sillä reissulla miehet jäivät jäiden armoille. Koko 28-päinen retkikunta onnistui kuitenkin pelastautumaan Norsusaarelle kolmen pelastusveneensä avulla. Pienen iskuryhmänsä kanssa Shackletonin onnistui purjehtia 6,6-metrisellä James Cairdilla Norsusaarelta maailman vaarallisimman meritien Draken väylän halki Etelä-Georgian saarelle hakemaan apua. Apua saatiin, ja koko joukko pelastui.

Tuo matka oli vielä tätä varhaisempaa British Antarctic Expeditionia hurjempi, ja pakko sanoa, että Alfred Lansingin kirjoittama, vuonna 1959 julkaistu Endurance-teos (suom. Kestävyys, uusi painos Tammi, 2002) on myös aivan omaa luokkaansa tosiperäisenä seikkailukertomuksena. Siinäkin kirjassa mainitaan väkevät alkoholijuomat, joita matkalla nautittiin, mutta viskistä ei erikseen kerrota mitään. Ehkä Norsusaaren luolasta voisi vielä muutama pullo jotain viskiä löytyä, jos joku kävisi vähän tutkimassa… Tai sitten pingviinit ovat jo juoneet ne.

Jos Shackleton’s Whiskystä kritiikin sanan lausuu, Neville Peat ei yllä Alfred Lansingin tasolle kertojana. Tarina poukkoilee, ja välillä punainen lanka katoaa – ei oikein tiedä, haluaako kirjoittaja kertoa miehistä, viskistä, Etelämantereesta, ihmisluonteesta vai jostain ihan muusta. Jännitteen kanssa olisi ollut tekemistä. Nyt viskistä ei muodostu kertomuksessa sellaista hehkuvaa ydintä, joka sen olisi pitänyt olla. Nuo pullot ovat vain kulkeneet retkikunnan mukana, niitä on nautittu, sitten ne löydettiin. Asian ympärille olisi voinut rakentaa selvästi lisää draamaa, koska aineksia olisi ollut. Nyt Peat tyytyy kirjaamaan tunnetut tosiseikat. Sekin on kunniallinen ratkaisu, totta kai, mutta vielä vetävämminkin tämän tarinan olisi voinut kertoa.

Kritiikistä huolimatta Shackleton’s Whisky tarjoaa mielenkiintoisen palan viskihistoriaa, hienon perspektiivin yhden aikakauden viskiin, yhden aikakauden tapaan nauttia sitä ja tietysti tuon viskin heräämiseen uudelleen henkiin. MacKinlay’s Rare Old Highland Malt Whisky kasvaa niin suunnattoman arvokkaan ja hienon oloiseksi tuotteeksi, että lukijana on pakko muistaa sen olleen kuitenkin vain aikakautensa melko tyypillistä alkoholijuomaa. Ei ainakaan huippuviskiksi tehtyä, vaikka Richard Paterson ja sulatettua viskiä myös maistanut Dave Broom sen ylistävätkin korkeuksiin. Shackletonilla ei olisi ollut varaa ostaa mitään suunnattoman hienoa ja kallista, koska matkakulut uhkasivat muutenkin karata täysin käsistä.

Richard Patersonin sekoittama ja MacKinlayn tuotemerkin nykyisen omistajan Whyte & Mackayn tuottama replica-viski tuli markkinoille 2011. Ensimmäistä erää (”The Discovery”) tehtiin 50 000 pulloa, ja sen ytimen muodosti vuonna 1983 tislattu Glen Mhor. Viski myytiin rivakasti loppuun. Vuotta myöhemmin tuli hyllyihin 100 000 pulloa Second Editionia (”The Journey”), jossa runkoviski Glen Mhor on vuodelta 1980.

Kai tuota viskiä pitäisi joskus maistaa, jos kohdalle sattuu, sen verran kiinnostava tarina sillä on. Harva viski tulee markkinoille niin, että siitä julkaistaan ensin kokonainen kirja. Kiinnostava tarina, tyylikäs teos. Tämän parissa kyllä viihtyy.