Kirjoittaja: Lauri

Tomatin 35 yo 1978/2013, Cadenhead Small Batch 44,1%

Cadenhead on julkaissut Small Batch -sarjansa vaatimattomissa, dumpy-mallisissa pulloissa monia todellisia helmiä. Nyt edessä on iäkästä Tomatinia.

Tomatin 35 yo 1978/2013, Cadenhead Small Batch

(44,1%, Cadenhead, Small Batch, 1978–10/2013, Bourbon Hogsheads, 594 bts., 70 cl)

Tuoksu: Runsaan hedelmäinen ja vaniljainen. Bourbonkypsytys todella tuntuu, mausteita ja kookosmaitoa riittää. Ylipäänsä kepeän maitomainen fiilis, vaniljajäätelöä ja kermavaahtoa. Hedelmistä mango, appelsiini ja limetti erottuvat. Minttuakin riittää. Jotain vartalovoidetta, tuoretta heinää. Raikas ja ilmava, melko nuorekas kokonaisuus.

Maku: Tamminen ja hiukan kovapintainen aluksi. Purevat mausteet, kunnon bourbonhyökkäys. Vähitellen limetti ja mango tulevat eesiin, maltaisuus alkaa korostua ja makea yrttisyys vallata alaa. Silti hiukan epäselvä ja hermostunut vaikutelma, toki hienostunut ja tyylikäs kaikesta huolimatta. Suutuntuma on kevyen öljyinen ja tammisen pisteliäs. Jälkimaku alkaa täysin tammen komennossa, alta ei tunnu löytyvän oikein mitään. Vaniljaa, minttua ja limettiä sentään. Pitkä mutta melko tasapaksu finaali.

Arvio: Pieni pettymys. Tynnyri oli ehkä ylittänyt tietyn rajan, vaikka tyylikkyyttä olikin tarjolla. 86/100

Bunnahabhain 11 yo, Douglas Laing OMC bottled for VYS, Round 2, 58,7%

Jos Viskin Ystävien Seuran ensimmäinen Bunnahabhain oli karu kokemus, tämä toinen on ainakin sitä, mitä seura tislaamolta tilasi. Ei muuta kuin maistamaan.

Bunnahabhain 11 yo, Douglas Laing OMC bottled for VYS, Round 2

(58,7%, Douglas Laing, The Old Malt Cask, Bottled for Viskin Ystävien Seura ry, Sherry Butt, Cask No. DL Ref 9434, 180 bts., 70 cl)

Tuoksu: Kermainen ja parfyyminen. Kirsikkaa, kermatoffeeta, siirappia, punaista omenaa, pähkinäisyyttä. Suolaisuutta, reipasta tammisuutta. Kevyt kokonaisuus, mutta roteva maltaisuus. Vesilisä korostaa toffeeta entisestään.

Maku: Hyvin tuoksun kannassa. Öljyinen ja melko kevyt suutuntuma. Omenaa, kirsikkaa, mausteisuutta. Maukas suolaisuus, tyylikäs kokonaisuus. Ikäistään kypsempi jopa. Hiukan hapan ja nahkainen, tanniininen ja paahteinen. Jälkimaku alkaa voimakkaana ja mausteisena, mutta sulaa tammen kautta toffeen ja siirapin makeuteen. Melko pitkä finaali, jossa on hienoa kukkaisuutta ja appelsiinisuutta. Vesilisä irrottaa mausta suolaista voita ja kuivakakun sävyjä.

Arvio: Varsin maukas ja tyylikäs, ikäistään kypsempi yksilö. 86/100

Bunnahabhain 11 yo, Douglas Laing OMC bottled for VYS, 59,3%

Tuli yllättäen mahdollisuus maistaa molemmat Viskin Ystävien Seuralle pullotetut Bunnahabhainit. Ensimmäinen pullote jäi aikakirjoihin siitä syystä, että tislaamolta tuli Alkoon versio, joka oli kypsynyt 10 vuotta ja 11 kuukautta ex-bourbontynnyrissä – eikä ollut muutenkaan yhtään sitä, mitä piti.

Tämä ensimmäinen yritys vedettiin Alkon listoilta pois välittömästi, kun virhe huomattiin. Muutamia pulloja oli kuitenkin ehtinyt livahtaa jo asiakkaiden mukaan ja baarien hyllyille. Tämä yksilö löytyi jälkimmäisestä.

Bunnahabhain 11 yo, Douglas Laing OMC bottled for VYS

(59,3%, Douglas Laing, The Old Malt Cask, Bottled for Viskin Ystävien Seura ry, ”Sherry Butt”, ”Cask DL No. Ref 9434”, 180 bts., 70 cl)

Tuoksu: Erittäin jyväinen ja rasvainen. Tuoretta tammea, epäkypsää maltaisuutta. Aamupuuroa, suolaista voita. Melko häijy tuoksu. Vesilisällä sitruksisuus tulee kunnolla esiin.

Maku: Jyväinen ja yllättävän kepeä. Tammi on tuoretta ja mausteista, maltaisuus varsin kehittymätöntä. Konerasvaa, bensiiniä. Paahtoleipää, puuroa, voita. Sitrusta, vihreää teetä. Öljyinen ja ohut suutuntuma. Jälkimaku on jyväinen, kuivan maltainen, vaatimaton. Öljyä ja rasvaa riittää, mutta pitkälle nekään eivät kanna. Vesilisä tuo vaniljaista makeutta ja anista.

Arvio: Kehno viski. Kuriositeettiarvoa tällä on, mutta eipä paljon muuta. 72/100

Ardbeg 1998/2008 Renaissance 55,9%

Ardbegin Path to Peaty Maturity -sarjan viskit ovat jääneet hiukan heikolle maistamiselle. Olen saanut kirjattua nuotit vasta Still Youngista. Nyt lasissa noin kymmenen vuoden ikäinen Renaissance.

Ardbeg 1998/2008 Renaissance

(55,9%, OB, 1998–2008, 70 cl)

Tuoksu: Savuinen, vaniljainen, yllättävän kuiva. Paahtunut ja rasvainen vaikutelma. Suolaa, tammisuutta, mausteisuutta. Merilevää, hiukan petroolia, tervaa, kosteita köysiä. Melko raaka tapaus. Vesilisä sovittaa makeutta ja turpeisuutta paremmin yhteen.

Maku: Vaniljaa, salmiakkia, raakaa turvesavua, tuoretta tammea. Melko rasvainen suutuntuma. Suolaista merivettä, merilevää. Hiukan ohut kokonaisuus, ei mahda mitään. Voimaa kyllä löytyy. Jälkimaku on makean tamminen, hiukan pippurinen, tervainen, rasvainen, vaniljainen, loppua kohti syvyys katoaa. Vesilisä nostaa esiin hunajaisia sävyjä.

Arvio: Ihan kelvollinen Ardbeg, joka korvaa voimalla sen, minkä syvyydessä menettää. 84/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 86/100. Whisky Monitor Database 85/100 (per 19). Whisky Magazine 90/100 (Dave Broom), 87 (Martine Nouet).

Port Ellen 23 yo 1978/2002, Signatory 59%

Signatoryn suurilukuiset Port Ellen -julkaisut pitävät sisällään monentasoisia pullotteita. Tämä lienee yksi kehutuimpia.

Port Ellen 23 yo 1978/2002, Signatory

(59%, Signatory, 5.9.1978–18.2.2002, Refill Sherry Butt, Cask #5268, 564 bts., 70 cl)

Tuoksu: Savuinen, mineraalinen, ruohoinen. Kuiva ja suolainen ensivaikutelma. Jodia, kalkkia, sitruunankuorta, rieslingiä. Hiilisavua, tuhkaisuutta, juureksia, maanläheisyyttä, tervaa. Silti tietty makeus korostuu hetkellisesti: creme brûlee, vanilja, kolakarkki. Vesilisä tuo kreosoottia ja hiukan kumisaapasta.

Maku: Sitruksinen ja savuinen, melko kevyt aluksi. Myötäilee tuoksua mineraalisuudessaan, mutta on jonkin verran odotuksia makeampi. Uunijuureksia, tervaa, yrttejä, ruohoisuutta. Toki suolaa ja jodiakin. Öljyinen ja varsin tyylikäs suutuntuma, balanssi on kohdallaan. Tammi ottaa hyvin kiinni ja lisää tämän intensiteettiä. Pippurisuuttakin löytyy. Jälkimaku alkaa savulla ja suolaisella voilla, sitruuna ja hapokas valkoviini säestävät. Tietty sokerinen makeus irtoaa, löytyy kolakarkkia ja toffeeta. Pippuria riittää kuin Taliskerissa ikään, ja finaali kestää hienosti. Vesilisä tuo hiukan lisää makeutta, suklaisuutta.

Arvio: Pippurinen ja maanläheinen Port Ellen, korkeatasoinen esitys. 91/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 88/100. Whisky Monitor Database 90/100 (per 4). Whisky Magazine 82/100 (Martine Nouet), 87/100 (Dave Broom).

Ian Buxton: Glenglassaugh. A Distillery Reborn

Viskikirjailija Ian Buxton myöntää heti aluksi, että käsillä on erilainen teos. Glenglassaugh. A Distillery Reborn (The Angels’ Share, 2010) muistuttaakin jonkinlaista pysäytyskuvaa enemmän kuin täysiveristä tislaamohistoriikkia. Totta kai Glenglassaugh’n vaiheet käydään kuuliaisesti läpi, mutta eipä kirjoittajallakaan näytä olleen aavistusta siitä, että tislaamo myytäisiin eteenpäin jo pari vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen.

Edes tässä Glenglassaugh’n historiikissa ei saada avattua kunnolla, miksi hollantilainen sijoitusyhtiö The Scaent Group halusi ylipäänsä ostaa tislaamon. Vuonna 2003 perustettu yhtiö toimi tuolloin pääasiassa energiabisneksessä, minkä lisäksi sillä oli kiinteistöjä, rakennustoimintaa, kustannusbisneksiä, telekommunikaatiotoimintaa ja kymmeniä pienempiä kuvioita meneillään siellä ja täällä. Pääosa rahasta tuli Venäjältä ja entisistä itäblokin maista. Yhtäkkiä firma vain heräsi ajatukseen, että sen piti saada tislaamo.

Stuart Nickersonin avulla he saivat ostettua Edringtonilta Glenglassaugh’n, joka herätettiin henkiin joulukuussa 2008. Rahaa oli mennyt viitisen miljoonaa puntaa ja, kuten tislaamotoiminnasta tiedetään, sijoitettu pääoma makaisi kypsymässä varastoissa vielä vuosia, ennen kuin kassavirtaa alkaisi syntyä. Jostain syystä se vaikuttaa tulleen Scaentille yllätyksenä.

Entinen Glenmorangien markkinointijohtaja, sittemmin konsultiksi ja kirjoittajaksi siirtynyt Ian Buxton oli värvätty luomaan markkinointisuunnitelma ja kirjoittamaan siinä ohessa myös tislaamon historiikki. Kaiken vaivannäön jälkeen The Scaent Group kuitenkin myi ostoksensa maaliskuussa 2013 The BenRiach Distillery Companylle. Samoihin aikoihin myös Stuart Nickerson jätti tislaamon. Ian Buxtonillakaan ei ole ollut sen kanssa enää mitään tekemistä. Näihin tapahtumiin johtaneita vaiheita kirja ei enää kata; siinä mielessä kokonaisuus on tosiaan vain pysäytyskuva yhdestä vaiheesta tislaamon historiassa.

The Scaent Groupin viisi vuotta kestänyt seikkailu skotlantilaisen viskin maailmassa tuli kaikkineen siis maksamaan sille miljoonia. Mutta täysin hukkaan rahat eivät tietenkään menneet: kunnostetulla tislaamolla sisätilat ja laitteet näyttävät varsin komeilta (olen käynyt sen itsekin toteamassa), ja viskinä Glenglassaugh’n parhaat vuodet saattavat olla vielä tulossa.

Glenglassaugh. A Distillery Reborn on teoksena upean näköinen: graafisesta suunnittelusta vastaa Glenfarclas-historiikissa kyntensä näyttänyt Jules Akel. Vaikka pehmeäkantinen Glenglassaugh-teos on kaikilta osin kevyempi kuin Glenfarclasin historiikki, lopputulosta lukee jälleen enemmän kuin mielikseen. Herkkuna teoksen lopussa on uudelleenjulkaistu Alfred Barnardin tilaustyönä tekemä Glenglassaugh-matkakertomus, joka alun perin ilmestyi harvinaisessa A Run Through Some Famous Scotch Distilleries -vihkosessa vuonna 1898 – kaksitoista vuotta Barnardin magnum opuksen eli The Whisky Distilleries of the United Kingdomin jälkeen.

Glenglassaugh’n vaiheet alkoivat Portsoyn rannikolta vuonna 1875. Luutnantti James Moirin uhkarohkea hanke materialisoitui ja tislaamoyhtiö perustettiin. Pian perustamisen jälkeen tislaamon johtajaksi tuli Campbeltownista Dugald Mathieson, joka rakensi varhaisen menestyksen. Siitä myös Alfred Barnard kirjoitti aikanaan: ”Glenglassaugh (- -) too well know to need any praise.”

Kun aika jätti James Moirista 1887, tislaamon omistus siirtyi perimysjärjestyksen mukaan lapsettoman Moirin veljentyttärelle Margaretille. Hänen miehensä Alexander Morrison otti komennon, mutta päätyi jostain syystä myymään tislaamon rajusti alihintaan Robertson & Baxterille. R&B:n ovelat bisnesmiehet niistivät itselleen mehevän voiton myymällä osuutensa mahtavalle Highland Distillerisille marraskuussa 1898. Alkujaan 10 000 punnan kauppasumma muuttui seuraavassa vaiheessa 15 000 punnaksi, joten myyntivoittoa kotiutettiin nykyrahassa siis 400 000 puntaa tekemättä mitään.

Buxton ei ole saanut selville, miksi Alexander Morrison myi Glenglassaugh’n niin naurettavalla hinnalla ja niin kovalla kiireellä, koska edes Pattisonien aiheuttama viskibisneksen romahdus ei ollut niin suurelle tislaamolle kohtalokas. Toisaalta Glenglassaugh alkoi kärsiä muun viskiteollisuuden tapaan 1900-luvun alkupuolella. Vuosina 1907–1960 tislaamossa oli hyvin vähän toimintaa, korkeintaan 1930-luvulla tislattiin pari vähän pidempää yhtäjaksoista aikaa. Toisen maailmansodan aikoihin tislaamossa oli joukkoja sijoitettuna ja leipomo toiminnassa. ”But, after 1945 and the withdrawal of the troops, Glenglassaugh went back to sleep.”

Highland Distilleriesin insinöörit saapuivat tislaamoon, kun 1960-luku alkoi. Swinging Sixties oli hyvää aikaa Glenglassaugh’lle, joka pantiin uuteen uskoon. Seuraavalla vuosikymmenellä tislaamon käyttämä vesi aiheutti ongelmia eikä sen viski kelvannut myydyimpiin blendeihin. Toisaalta Glenglassaugh tuotti 1970-luvun alussa kunnioitettavat 1,5 miljoonaa litraa alkoholia vuodessa, kun Jim Cryle oli puikoissa. Cryle tuli myöhemmin tunnetuksi The Glenlivetin master distillerinä.

Viskimarkkinat alkoivat täyttyä 1980-luvun alussa, ja whisky loch koitui myös Glenglassaugh’n kohtaloksi. Highland Distillers oli juuri tehnyt suuren investoinnin Glenrothesiin, ja Glenglassaugh suljettiin marraskuussa 1986. Viimeinen tynnyri täytettiin 3.12.1986.

Erikoisena jälkikirjoituksena sulkemiseen liittyvässä tarinassa on kauppa, jossa Robertson & Baxter osti Highland Distilleriesin 601 miljoonalla punnalla omistamansa Edrington Groupin kautta. Edrington ei kuitenkaan tuottanut Glenglassaugh’ssa pisaraakaan viskiä, ennen kuin tislaamo myytiin The Scaent Groupille 2008.

Glenglassaugh’n renessanssi on kieltämättä juhlallista luettavaa. Torstai 4.12.2008 oli ikimuistoinen päivä Stuart Nickersonille, Ian Buxtonille ja monille muille – vaikka The Scaent Groupin omistajia tislaamotoiminta ei paljon kiinnostanutkaan. Ensimmäinen erä new makea saatiin tehtyä tuona päivänä. Edellisestä ajosta oli aikaa tasan 22 vuotta.

Tislaamon renessanssin lisäksi Buxton kertoo teoksessa Glenglassaugh’n pullotteista, sekä virallisista että itsenäisten pullottajien julkaisuista. Niitä ei todella ole ehtinyt kovinkaan montaa vuoden 1960 jälkeen, joten tehtävä on nopeasti täytetty.

Buxtonin kirjoittama osuus päättyy toiveikkaisiin tunnelmiin sekä Glenglassaugh’n julkaisemien spirit drinkien ja iäkkäiden viskien esittelyyn. Teos vaatii ehdottomasti jatko-osan, kun Scaentin tislaamat viskit ovat kypsyneet ja Billy Walkerin porukat ovat saaneet tislaamon uuden kurssin kohdalleen. Siitä huolimatta Glenglassaugh-teos on mielenkiintoinen kertomus siitä, millainen tislaamo on herätetty henkiin.

Ardmore 1991/2013, Malts of Scotland 53,8%

Nyt on edessä mielenkiintoisin viski pitkään aikaan: ex-rommitynnyrissä kypsynyt savuviski. Ylämaan tislaamona Ardmore ei tuota valtavan turpeista viskiä, mutta tähän asti maistamistani Ardmoreista savuaromin on voinut tunnistaa välittömästi.

Ardmore 1991/2013, Malts of Scotland

(53,8%, Malts of Scotland, 3/1991–3/2013, Rum Barrel, Cask #MoS 13018, 234 bts., 5 cl miniature, 1 of 96)

Tuoksu: Turpeinen, hiilisavuinen ja rasvainen. Vahva suolaisuus. Ruohoisuutta. Hiukan tunkkainen ilme. Karamellisoituja hedelmiä, sitruunaa ja omenaa. Tammi uhkuu voimaa taustalla. Lihaisuus on kuivaa, suolalihaa. Mineraalisuutta, hiukan lyijyä. Vesilisä herkistää palettia, tulee ruusuja ja heinäisyyttä.

Maku: Suutuntuma on erittäin pehmeä ja täyteläinen. Vahamaisuus ja vaniljaisuus tuovat mukanaan turpeisuuden ja kuivan hiilisavun. Lyijykynää, sitruunamehua, punaista omenaa. Palasokeria. Hapokasta valkoviiniä, mineraalisuutta. Tammi puree hyvin kiinni ja tuo mausteisuutta. Hiukan minttuakin löytyy. Jälkimaku alkaa savuisena ja lihaisan turpeisena, sitruksiksisena ja tammisena. Suolainen vyöry jatkuu pitkään. Vesilisä korostaa tämän suolavetistä ja sitruksista luonnetta. Balanssia hapokkuuden, suolaisuuden ja sokerisuuden välillä ei löydy oikein mitenkään, siksi tämä tuntuu jotenkin hermostuneelta.

Arvio: Ihan kelvollinen esitys, mutta hiukan tasapaino-ongelmia. Rommitynnyrin vaikutusta ei huomaa mistään. 86/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 90/100. Whiskynotes 89/100.

Longmorn 19 yo 1992/2012, Cooper’s Choice 58,2%

Longmorn nauttii arvostusta viskipiireissä ainakin muutamien hyvien vuosikertojen ansiosta. Vuoden 1992 tuotanto taitaa olla viimeisintä sellaista, jota on paljon julkaistu ja josta on paljon myös pidetty.

Tämä Cooper’s Choice -sarjassa pullotettu yksilö on kypsynyt 19 vuotta hogshead-kokoisessa ex-bourbontynnyrissä.

Longmorn 19 yo 1992/2012, Cooper’s Choice

(58,2%, Cooper’s Choice, 1992–2012, Hogshead, Cask No. 71779, 270 bts., 70 cl)

Tuoksu: Maltainen, sokerinen, kukkainen ja runsas. Todella muhkea ja tumma bourbonvaikutus. Hunajaa, vaniljaa, valkoista suklaata, rommirusinaa, toffeefudgea. Komea tammisuus, tuntuu vahvana ja täyteläisenä. Samalla löytyy sitruksista herkkyyttä, limettiä ja vihreää omenaa. Kaiken rasvaisuuden keskellä kukkaisuus on raikasta. Nam. Vesilisä saa hedelmäisyyden aukeamaan, alkaa löytyä persikkaa ja aprikoosia.

Maku: Öljyinen ja raskas. Paksun maltainen, sokerinen ja makea. Rommirusina ja toffeefudge ovat mukana, mutta silti maku jää aavistuksen jälkeen loisteliaasta tuoksusta. Mehiläisvahaa, uuniomenaa, Key Lime Pie’ta. Suutuntuma on täyteläinen. Jälkimaku alkaa tammen komennossa, jopa puisevasti, mutta vähitellen alkaa tulla esiin rommisia sävyjä. Finaali on sokerinen, paahtunut, öljyinen, kanervainen ja mukavan pitkä. Vesilisä leikkaa tammesta kovimman kärjen ja tuo pehmeää yrttisyyttä ja hedelmäteetä mukaan.

Arvio: Oivallinen iso viski. Loistava tuoksu, raskas ja öljyinen makumaailma. 87/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 86/100.

The Macallan 18 yo Fine Oak 43%

The Macallan 18 yo Fine Oak on viski, jonka hintaa voi pitää ilmapuntarina viskibuumin tilasta. Sitä sai maailmalta vielä keväällä 2012 halvimmillaan alle 90 eurolla, mutta kevääseen 2014 mennessä pullon hinta oli noussut jo yli 160 euroon.

Fine Oak -sarjan tyylille uskollisena myös tämä 18-vuotias on sekoitus, joka yhdistelee kolmea tynnyrityyppiä: eurooppalaisia ex-sherrytynnyreitä, amerikkalaisia ex-sherrytynnyreitä ja amerikkalaisia ex-bourbontynnyreitä.

Oman kokemukseni mukaan Macallan on parhaimmillaan sherrytynnyreissä kypsytettynä. Tällaiset tynnyrikikkailut peittävät vain sen tosiasian, ettei Macallanilla ole ollut hyviä ex-sherrytynskiä riittävästi jemmassa (syynä on tietysti niiden bourbontynnyreitä reippaasti korkeampi hinta).

Ja kun kaikki tuotanto menee kaupaksi kovalla rahalla, mitäs väliä sillä on, missä se viski on maannut.

The Macallan 18 yo Fine Oak

(43%, OB, +/- 2014, 70 cl)

Tuoksu: Maltainen, ruohoa ja tuoretta heinää. Apilankukkaa, metisyyttä, parfyymisyyttä. Kevyt ja makea, yllättävän tamminenkin – tietty puisevuus paistaa läpi. Hiukan öljyinen vaikutelma, puhdistusainetta ja huonekaluvahaa. Mukava vaniljaisuus, aavistus minttua, mietoa sitrusta. Toffeeta. Melko särmätön kokonaisuus.

Maku: Maltainen ja melko öljyinen. Tuore ruoho korostuu, samoin tietty saippuaisuus. Tuoksusta tuttu metisyys ja toffeemaisuus ovat ilmeisiä, samoin ärhäkkä tammisuus ja vanilja. Kookosta ja omenaakin löytyy. Makeus on sokerista. Mausteitakin voi poimia, ainakin minttua ja salviaa. Suutuntuma on pehmeä, mutta tanniineista huolimatta ei kovin intensiivinen. Jälkimaku on jo purevan tamminen. Se on myös kirpeän appelsiininen, heinäinen, maltainen ja korkeintaan keskipitkä. Teetä muistuttava karvaus jää suuhun lopuksi.

Arvio: Selvästi vaatimattomampi tapaus kuin muistin. 83/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 80/100. Whisky Monitor Database 81/100 (per 1).

Gavin D. Smith & Graeme Wallace: Ardbeg. A Peaty Provenance

Ardbegin vaiheista kertova kirja ilmestyi jo kuusi vuotta sitten, mutta kun en napannut teosta ajoissa itselleni, hankinnan kanssa piti nähdä vähän enemmän vaivaa. Lopulta Ardbeg. A Peaty Provenance (GW Publishing, 2008) kuitenkin löytyi – ja tuli myös luettua.

Ardbegin vaiheet ovat mielenkiintoiset, ja tarinan vaikeuksien kautta voittoon -rakenne on tietysti kirjan muodolle otollinen: dramaturgia toimii kuin itsestään. Lisäksi Ardbegin matkan varrelle on sattunut melkoinen määrä erikoislaatuisia persoonallisuuksia, joista Gavin D. Smith ammentaa kiitettävän määrän anekdootteja.

Graeme Wallacen valokuvat herkuttelevat tislaamon yksityiskohdilla, tynnyreillä ja pulloilla. Myös tislaamossa kirjan julkaisun aikaan työskennellyt henkilökunta esiintyy koko sivun valokuvissa. Mikä muu toimiala käyttää jokaisen rividuunarin esittelemiseen koko sivun potretin ja kirjoitetun elämäntarinan, jossa selitetään kaikki lempinimen taustoja myöten? Tavallaan ymmärrän myös niitä ihmisiä, joita Ardbegin kultinrakennus avoimesti ärsyttää. Fetissiesineiden, niiden tuottamisen ja tekijöiden ympärillä leijuu niin paljon tähtipölyä, ettei kaikki tunnu aina ihan todelliselta.

Itse kyllä arvostan suuresti Ardbegin viskejä, tislaamon tarinaa ja huolella rakennettua brändiä. Niin kuin Smith kirjoittaa, markkinoinnin ytimessä on ollut sitouttaminen, lupauksista on pidetty kiinni ja yksittäistä kuluttajaa – siis Ardbeg-komitean jäsentä – on kuultu. Lisäksi Ardbeg on hyödyntänyt nokkelasti itseironiaa ja suoranaista hauskuutta. Oma suosikkini telkkariin tehdyistä viskimainoksista on nimenomaan Ardbeg Alligatorin tv-spotti.

Ardbeg. A Peaty Provenance alkaa selvittää tislaamon turpeista alkuperää aina historian alkuhämäristä saakka. Smith esittää ohimennen jopa järkeenkäyvän arvion siitä, miten 1700-luvun lopussa laittomasti tislatut viskit olivat todennäköisesti laadukkaampia kuin lailliset. Miksi muuten kellään olisi ollut kiire hankkia tislauslupa? Luvattomasti tislatut kävivät kaupaksi muutenkin.

Ardbegin tarina yhtiönä alkoi John MacDougallin vuonna 1815 saamasta tislausluvasta. Ardbegiä pyörittävä Alexander MacDougall & Co kehittyi muun muassa epäkelvon Colin Elliott Hayn johdolla niin, että omistajayhtiö muutettiin Ardbeg Distillery Ltd:ksi 5.1.1959. Samalla The Distillers Company Ltd (DCL) ja Hiram Walker lisäsivät omistustaan yhtiöstä.

Lopulta koko Ardbeg siirtyi Hiram Walkerille 22.12.1976. Alkoi kokeilujen aika, joka kuitenkin päättyi 25.3.1981 tislaamon sulkemiseen. Viskijärvi oli kasvanut niin suureksi, etteivät markkinat enää vetäneet. Ardbegin 80-luku oli surumielinen, kun Hiram Walker joutui vihamielisen valtauksen kohteeksi ja lopulta luopumaan myös Ardbegistä. Tislaamo siirtyi vuonna 1987 Allied Lyonsille noin miljoonan punnan hinnalla. Tuotanto alkoi uudelleen lokakuussa 1989.

Ardbegin 1990-luvun ensimmäinen puolikas oli erikoinen, koska Allied Distillers Ltd osti heti tammikuussa 1990 Whitbread & Co Ltd:n, joka omisti Laphroaigin. Iain Henderson oli juuri nimitetty Laphroaigin johtoon, ja hän korvasi pian Don Raittin myös Ardbegin tislaamon vetäjänä. Tilanne oli kuitenkin Ardbegille vaikea, koska sille ei löytynyt yhtiöstä luontevaa paikkaa. Vuosina 1991–1995 tislaamo toimi vain noin kolmanneksella kapasiteetistaan. Heinäkuussa 1996 Allied sulki Ardbegin.

Ardbegin myyntiprosessi oli omanlaisensa ooppera. Mark Reynier tuntuu kirjassa edelleen hiukan katkeralta siitä, ettei saanut Ardbegiä. Myöhemmin Reynier otti menetyksestä osan takaisin Bruichladdichin johdossa, mutta Ardbeg meni Glenmorangielle helmikuussa 1997 seitsemällä miljoonalla punnalla.

Tuotanto alkoi uudestaan 20.6.1997, mutta käytännössä suuri osa ensimmäisestä toimintavuodesta meni korjaus- ja kunnostustöissä. Ed Dodson tuli Glen Morayn tislaamolta laittamaan homman liikkeelle. Kun Ed oli työnsä tehnyt, remmiin tuli Stuart Thomson. Vaimonsa Jackien kanssa he tekivät huiman työn Ardbegin nostamisessa uuteen kukoistukseen. Kuuluisa Old Kiln Café avattiin 1998. Stuart Thomson lähti yhtiöstä elokuussa 2006, ja tilalle tuli Juran tislaamosta Mickey Heads, joka johtaa Ardbegin operatiivista toimintaa edelleen. Bill Lumsdenin roolia ei kuvata kirjassa kovin tarkasti, mutta selväksi käy, että kaikki suuret päätökset menevät hänen kauttaan.

Ardbegin henkilökuntaa esitelläänkin sitten yli kahdenkymmenen sivun verran. Ja sen jälkeen käydään läpi tislausprosessi, sen muutokset ja erityispiirteet. Turpeistus on tietysti keskeistä, sen tasot ja muutokset. Huomiota saa myös tislauspannun kuuluisa suodatin (purifier), joka tiettävästi tuo tisleeseen lisää makeutta, hedelmäisyyttä, kukkaisuutta ja kompleksisuutta – eli kaikkea hyvää, mitä kuvitella saattaa.

Vuonna 2008 saatavana ollutta tuotantoa tarkastellaan kirjassa erityisellä tarkkuudella. Tislaamon vierailukokemusta ja markkinointia käydään myös läpi antaumuksella – Jackie Thomsonin rooli on ollut valtava, mitä tarinoihin tulee. Mukaan mahtuu myös suomalaisen Jarkko Nikkasen omakohtainen kertomus ensikäynnistä Ardbegin tislaamolla. Nikkanen on tullut sen jälkeen tunnetuksi Ardbegin brand ambassadorina, Viskin Ystävien Seuran puheenjohtajana, viskikirjoittajana ja monien viskikirjojen suomennosten tarkistajana.

Nikkanen on Ardbeg-kirjassa hyvässä seurassa. Hänen lisäkseen Ardbeg-suhdettaan avaavat muun muassa The Whisky Exchangen omistaja Sukhinder Singh, hollantilainen pullottajaguru Han Van Wees sekä maailman tunnetuin Ardbeg-keräilijä, belgialainen Geert Bero.

Beron näkemykset ja maistelunuotit ovat esillä myös pullote-esittelyissä Bill Lumsdenin rinnalla. Kirjassa on siltä osin myös hienoa suoraselkäisyyttä: Bero saa myös haukkua pullotteita, joista ei ole pitänyt. ”Disappointing. I get quite a strong rum flavour from it – almost as though it has been in a rum cask at some point?” Bero kommentoi vuonna 2005 julkaistua ja huiman arvokasta Ardbeg 1965 -pullotetta. Hauska kontrasti syntyy, kun kommenttia ennen voi lukea Bill Lumsdenin paneutuneen arvion viskiharvinaisuudesta.

Ardbeg. A Peaty Provenance dokumentoi mahtavan palan viskihistoriaa. Jos kritiikkiä kehtaa esittää, olisin toivonut teokselle tasokkaampaa graafista suunnittelua – etenkin, kun Ardbegin graafinen ilme on muuten niin tyylikäs. Osa kirjan heikkolaatuisista kuvista olisi ollut järkevää jättää kokonaan pois tai laittaa pienemmässä koossa, ehkä toonattuna tai muuten korostetusti käsiteltynä. Monet mustavalkoisetkin kuvat ovat vailla kunnon kontrastia. Toisaalta mukaan on otettu auki taiteltavia panoraamakuvia, jotka ovat erittäin näyttäviä. Kuvien keskinäiset laatuerot ovat joka tapauksessa kohtuuttoman suuria.

Pahinta ovat kuitenkin tekstiaukeamat – ne ovat sanalla sanoen kammottavia. Liian suuri kirjasinkoko, liian pienet marginaalit, kelvottomat nostot ja perusteeton kaksipalstaisuus tekevät lukemisen työlääksi. Miksei tekstiä ja kuvia ole saatu toimimaan yhteen? Mikäli on kyse siitä, että osalle painoarkeista ei ole haluttu maksaa kallista neliväripainatusta, tällainenkaan ei ole mikään moderni ratkaisu. Että on jätetty kaikki kuvat omiin, yltiöpäisiin kuvaliitteisiinsä.

Jos lopputulosta vertaa upeasti taitettuun Glenfarclas-historiikkiin, Ardbeg-teos jää visuaalisesti todella kauas. Mutta ei se sinänsä tarinaa himmennä. Ulkoisilta mitoiltaan ja kansiltaan Ardbeg-teos on toki jykevä ja komea.