Kirjoittaja: Lauri

Ardbeg 1998/2008 Renaissance 55,9%

Ardbegin Path to Peaty Maturity -sarjan viskit ovat jääneet hiukan heikolle maistamiselle. Olen saanut kirjattua nuotit vasta Still Youngista. Nyt lasissa noin kymmenen vuoden ikäinen Renaissance.

Ardbeg 1998/2008 Renaissance

(55,9%, OB, 1998–2008, 70 cl)

Tuoksu: Savuinen, vaniljainen, yllättävän kuiva. Paahtunut ja rasvainen vaikutelma. Suolaa, tammisuutta, mausteisuutta. Merilevää, hiukan petroolia, tervaa, kosteita köysiä. Melko raaka tapaus. Vesilisä sovittaa makeutta ja turpeisuutta paremmin yhteen.

Maku: Vaniljaa, salmiakkia, raakaa turvesavua, tuoretta tammea. Melko rasvainen suutuntuma. Suolaista merivettä, merilevää. Hiukan ohut kokonaisuus, ei mahda mitään. Voimaa kyllä löytyy. Jälkimaku on makean tamminen, hiukan pippurinen, tervainen, rasvainen, vaniljainen, loppua kohti syvyys katoaa. Vesilisä nostaa esiin hunajaisia sävyjä.

Arvio: Ihan kelvollinen Ardbeg, joka korvaa voimalla sen, minkä syvyydessä menettää. 84/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 86/100. Whisky Monitor Database 85/100 (per 19). Whisky Magazine 90/100 (Dave Broom), 87 (Martine Nouet).

Port Ellen 23 yo 1978/2002, Signatory 59%

Signatoryn suurilukuiset Port Ellen -julkaisut pitävät sisällään monentasoisia pullotteita. Tämä lienee yksi kehutuimpia.

Port Ellen 23 yo 1978/2002, Signatory

(59%, Signatory, 5.9.1978–18.2.2002, Refill Sherry Butt, Cask #5268, 564 bts., 70 cl)

Tuoksu: Savuinen, mineraalinen, ruohoinen. Kuiva ja suolainen ensivaikutelma. Jodia, kalkkia, sitruunankuorta, rieslingiä. Hiilisavua, tuhkaisuutta, juureksia, maanläheisyyttä, tervaa. Silti tietty makeus korostuu hetkellisesti: creme brûlee, vanilja, kolakarkki. Vesilisä tuo kreosoottia ja hiukan kumisaapasta.

Maku: Sitruksinen ja savuinen, melko kevyt aluksi. Myötäilee tuoksua mineraalisuudessaan, mutta on jonkin verran odotuksia makeampi. Uunijuureksia, tervaa, yrttejä, ruohoisuutta. Toki suolaa ja jodiakin. Öljyinen ja varsin tyylikäs suutuntuma, balanssi on kohdallaan. Tammi ottaa hyvin kiinni ja lisää tämän intensiteettiä. Pippurisuuttakin löytyy. Jälkimaku alkaa savulla ja suolaisella voilla, sitruuna ja hapokas valkoviini säestävät. Tietty sokerinen makeus irtoaa, löytyy kolakarkkia ja toffeeta. Pippuria riittää kuin Taliskerissa ikään, ja finaali kestää hienosti. Vesilisä tuo hiukan lisää makeutta, suklaisuutta.

Arvio: Pippurinen ja maanläheinen Port Ellen, korkeatasoinen esitys. 91/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 88/100. Whisky Monitor Database 90/100 (per 4). Whisky Magazine 82/100 (Martine Nouet), 87/100 (Dave Broom).

Ian Buxton: Glenglassaugh. A Distillery Reborn

Viskikirjailija Ian Buxton myöntää heti aluksi, että käsillä on erilainen teos. Glenglassaugh. A Distillery Reborn (The Angels’ Share, 2010) muistuttaakin jonkinlaista pysäytyskuvaa enemmän kuin täysiveristä tislaamohistoriikkia. Totta kai Glenglassaugh’n vaiheet käydään kuuliaisesti läpi, mutta eipä kirjoittajallakaan näytä olleen aavistusta siitä, että tislaamo myytäisiin eteenpäin jo pari vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen.

Edes tässä Glenglassaugh’n historiikissa ei saada avattua kunnolla, miksi hollantilainen sijoitusyhtiö The Scaent Group halusi ylipäänsä ostaa tislaamon. Vuonna 2003 perustettu yhtiö toimi tuolloin pääasiassa energiabisneksessä, minkä lisäksi sillä oli kiinteistöjä, rakennustoimintaa, kustannusbisneksiä, telekommunikaatiotoimintaa ja kymmeniä pienempiä kuvioita meneillään siellä ja täällä. Pääosa rahasta tuli Venäjältä ja entisistä itäblokin maista. Yhtäkkiä firma vain heräsi ajatukseen, että sen piti saada tislaamo.

Stuart Nickersonin avulla he saivat ostettua Edringtonilta Glenglassaugh’n, joka herätettiin henkiin joulukuussa 2008. Rahaa oli mennyt viitisen miljoonaa puntaa ja, kuten tislaamotoiminnasta tiedetään, sijoitettu pääoma makaisi kypsymässä varastoissa vielä vuosia, ennen kuin kassavirtaa alkaisi syntyä. Jostain syystä se vaikuttaa tulleen Scaentille yllätyksenä.

Entinen Glenmorangien markkinointijohtaja, sittemmin konsultiksi ja kirjoittajaksi siirtynyt Ian Buxton oli värvätty luomaan markkinointisuunnitelma ja kirjoittamaan siinä ohessa myös tislaamon historiikki. Kaiken vaivannäön jälkeen The Scaent Group kuitenkin myi ostoksensa maaliskuussa 2013 The BenRiach Distillery Companylle. Samoihin aikoihin myös Stuart Nickerson jätti tislaamon. Ian Buxtonillakaan ei ole ollut sen kanssa enää mitään tekemistä. Näihin tapahtumiin johtaneita vaiheita kirja ei enää kata; siinä mielessä kokonaisuus on tosiaan vain pysäytyskuva yhdestä vaiheesta tislaamon historiassa.

The Scaent Groupin viisi vuotta kestänyt seikkailu skotlantilaisen viskin maailmassa tuli kaikkineen siis maksamaan sille miljoonia. Mutta täysin hukkaan rahat eivät tietenkään menneet: kunnostetulla tislaamolla sisätilat ja laitteet näyttävät varsin komeilta (olen käynyt sen itsekin toteamassa), ja viskinä Glenglassaugh’n parhaat vuodet saattavat olla vielä tulossa.

Buxton_Glenglassaugh_002Glenglassaugh. A Distillery Reborn on teoksena upean näköinen: graafisesta suunnittelusta vastaa Glenfarclas-historiikissa kyntensä näyttänyt Jules Akel. Vaikka pehmeäkantinen Glenglassaugh-teos on kaikilta osin kevyempi kuin Glenfarclasin historiikki, lopputulosta lukee jälleen enemmän kuin mielikseen. Herkkuna teoksen lopussa on uudelleenjulkaistu Alfred Barnardin tilaustyönä tekemä Glenglassaugh-matkakertomus, joka alun perin ilmestyi harvinaisessa A Run Through Some Famous Scotch Distilleries -vihkosessa vuonna 1898 – kaksitoista vuotta Barnardin magnum opuksen eli The Whisky Distilleries of the United Kingdomin jälkeen.

Glenglassaugh’n vaiheet alkoivat Portsoyn rannikolta vuonna 1875. Luutnantti James Moirin uhkarohkea hanke materialisoitui ja tislaamoyhtiö perustettiin. Pian perustamisen jälkeen tislaamon johtajaksi tuli Campbeltownista Dugald Mathieson, joka rakensi varhaisen menestyksen. Siitä myös Alfred Barnard kirjoitti aikanaan: ”Glenglassaugh (- -) too well know to need any praise.”

Kun aika jätti James Moirista 1887, tislaamon omistus siirtyi perimysjärjestyksen mukaan lapsettoman Moirin veljentyttärelle Margaretille. Hänen miehensä Alexander Morrison otti komennon, mutta päätyi jostain syystä myymään tislaamon rajusti alihintaan Robertson & Baxterille. R&B:n ovelat bisnesmiehet niistivät itselleen mehevän voiton myymällä osuutensa mahtavalle Highland Distillerisille marraskuussa 1898. Alkujaan 10 000 punnan kauppasumma muuttui seuraavassa vaiheessa 15 000 punnaksi, joten myyntivoittoa kotiutettiin nykyrahassa siis 400 000 puntaa tekemättä mitään.

Buxton ei ole saanut selville, miksi Alexander Morrison myi Glenglassaugh’n niin naurettavalla hinnalla ja niin kovalla kiireellä, koska edes Pattisonien aiheuttama viskibisneksen romahdus ei ollut niin suurelle tislaamolle kohtalokas. Toisaalta Glenglassaugh alkoi kärsiä muun viskiteollisuuden tapaan 1900-luvun alkupuolella. Vuosina 1907–1960 tislaamossa oli hyvin vähän toimintaa, korkeintaan 1930-luvulla tislattiin pari vähän pidempää yhtäjaksoista aikaa. Toisen maailmansodan aikoihin tislaamossa oli joukkoja sijoitettuna ja leipomo toiminnassa. ”But, after 1945 and the withdrawal of the troops, Glenglassaugh went back to sleep.”

Highland Distilleriesin insinöörit saapuivat tislaamoon, kun 1960-luku alkoi. Swinging Sixties oli hyvää aikaa Glenglassaugh’lle, joka pantiin uuteen uskoon. Seuraavalla vuosikymmenellä tislaamon käyttämä vesi aiheutti ongelmia eikä sen viski kelvannut myydyimpiin blendeihin. Toisaalta Glenglassaugh tuotti 1970-luvun alussa kunnioitettavat 1,5 miljoonaa litraa alkoholia vuodessa, kun Jim Cryle oli puikoissa. Cryle tuli myöhemmin tunnetuksi The Glenlivetin master distillerinä.

Buxton_Glenglassaugh_003Viskimarkkinat alkoivat täyttyä 1980-luvun alussa, ja whisky loch koitui myös Glenglassaugh’n kohtaloksi. Highland Distillers oli juuri tehnyt suuren investoinnin Glenrothesiin, ja Glenglassaugh suljettiin marraskuussa 1986. Viimeinen tynnyri täytettiin 3.12.1986.

Erikoisena jälkikirjoituksena sulkemiseen liittyvässä tarinassa on kauppa, jossa Robertson & Baxter osti Highland Distilleriesin 601 miljoonalla punnalla omistamansa Edrington Groupin kautta. Edrington ei kuitenkaan tuottanut Glenglassaugh’ssa pisaraakaan viskiä, ennen kuin tislaamo myytiin The Scaent Groupille 2008.

Glenglassaugh’n renessanssi on kieltämättä juhlallista luettavaa. Torstai 4.12.2008 oli ikimuistoinen päivä Stuart Nickersonille, Ian Buxtonille ja monille muille – vaikka The Scaent Groupin omistajia tislaamotoiminta ei paljon kiinnostanutkaan. Ensimmäinen erä new makea saatiin tehtyä tuona päivänä. Edellisestä ajosta oli aikaa tasan 22 vuotta.

Tislaamon renessanssin lisäksi Buxton kertoo teoksessa Glenglassaugh’n pullotteista, sekä virallisista että itsenäisten pullottajien julkaisuista. Niitä ei todella ole ehtinyt kovinkaan montaa vuoden 1960 jälkeen, joten tehtävä on nopeasti täytetty.

Buxtonin kirjoittama osuus päättyy toiveikkaisiin tunnelmiin sekä Glenglassaugh’n julkaisemien spirit drinkien ja iäkkäiden viskien esittelyyn. Teos vaatii ehdottomasti jatko-osan, kun Scaentin tislaamat viskit ovat kypsyneet ja Billy Walkerin porukat ovat saaneet tislaamon uuden kurssin kohdalleen. Siitä huolimatta Glenglassaugh-teos on mielenkiintoinen kertomus siitä, millainen tislaamo on herätetty henkiin.

Ardmore 1991/2013, Malts of Scotland 53,8%

Nyt on edessä mielenkiintoisin viski pitkään aikaan: ex-rommitynnyrissä kypsynyt savuviski. Ylämaan tislaamona Ardmore ei tuota valtavan turpeista viskiä, mutta tähän asti maistamistani Ardmoreista savuaromin on voinut tunnistaa välittömästi.

Ardmore 1991/2013, Malts of Scotland

(53,8%, Malts of Scotland, 3/1991–3/2013, Rum Barrel, Cask #MoS 13018, 234 bts., 5 cl miniature, 1 of 96)

Tuoksu: Turpeinen, hiilisavuinen ja rasvainen. Vahva suolaisuus. Ruohoisuutta. Hiukan tunkkainen ilme. Karamellisoituja hedelmiä, sitruunaa ja omenaa. Tammi uhkuu voimaa taustalla. Lihaisuus on kuivaa, suolalihaa. Mineraalisuutta, hiukan lyijyä. Vesilisä herkistää palettia, tulee ruusuja ja heinäisyyttä.

Maku: Suutuntuma on erittäin pehmeä ja täyteläinen. Vahamaisuus ja vaniljaisuus tuovat mukanaan turpeisuuden ja kuivan hiilisavun. Lyijykynää, sitruunamehua, punaista omenaa. Palasokeria. Hapokasta valkoviiniä, mineraalisuutta. Tammi puree hyvin kiinni ja tuo mausteisuutta. Hiukan minttuakin löytyy. Jälkimaku alkaa savuisena ja lihaisan turpeisena, sitruksiksisena ja tammisena. Suolainen vyöry jatkuu pitkään. Vesilisä korostaa tämän suolavetistä ja sitruksista luonnetta. Balanssia hapokkuuden, suolaisuuden ja sokerisuuden välillä ei löydy oikein mitenkään, siksi tämä tuntuu jotenkin hermostuneelta.

Arvio: Ihan kelvollinen esitys, mutta hiukan tasapaino-ongelmia. Rommitynnyrin vaikutusta ei huomaa mistään. 86/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 90/100. Whiskynotes 89/100.

Longmorn 19 yo 1992/2012, Cooper’s Choice 58,2%

Longmorn nauttii arvostusta viskipiireissä ainakin muutamien hyvien vuosikertojen ansiosta. Vuoden 1992 tuotanto taitaa olla viimeisintä sellaista, jota on paljon julkaistu ja josta on paljon myös pidetty.

Tämä Cooper’s Choice -sarjassa pullotettu yksilö on kypsynyt 19 vuotta hogshead-kokoisessa ex-bourbontynnyrissä.

Longmorn 19 yo 1992/2012, Cooper’s Choice

(58,2%, Cooper’s Choice, 1992–2012, Hogshead, Cask No. 71779, 270 bts., 70 cl)

Tuoksu: Maltainen, sokerinen, kukkainen ja runsas. Todella muhkea ja tumma bourbonvaikutus. Hunajaa, vaniljaa, valkoista suklaata, rommirusinaa, toffeefudgea. Komea tammisuus, tuntuu vahvana ja täyteläisenä. Samalla löytyy sitruksista herkkyyttä, limettiä ja vihreää omenaa. Kaiken rasvaisuuden keskellä kukkaisuus on raikasta. Nam. Vesilisä saa hedelmäisyyden aukeamaan, alkaa löytyä persikkaa ja aprikoosia.

Maku: Öljyinen ja raskas. Paksun maltainen, sokerinen ja makea. Rommirusina ja toffeefudge ovat mukana, mutta silti maku jää aavistuksen jälkeen loisteliaasta tuoksusta. Mehiläisvahaa, uuniomenaa, Key Lime Pie’ta. Suutuntuma on täyteläinen. Jälkimaku alkaa tammen komennossa, jopa puisevasti, mutta vähitellen alkaa tulla esiin rommisia sävyjä. Finaali on sokerinen, paahtunut, öljyinen, kanervainen ja mukavan pitkä. Vesilisä leikkaa tammesta kovimman kärjen ja tuo pehmeää yrttisyyttä ja hedelmäteetä mukaan.

Arvio: Oivallinen iso viski. Loistava tuoksu, raskas ja öljyinen makumaailma. 87/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 86/100.

The Macallan 18 yo Fine Oak 43%

The Macallan 18 yo Fine Oak on viski, jonka hintaa voi pitää ilmapuntarina viskibuumin tilasta. Sitä sai maailmalta vielä keväällä 2012 halvimmillaan alle 90 eurolla, mutta kevääseen 2014 mennessä pullon hinta oli noussut jo yli 160 euroon.

Fine Oak -sarjan tyylille uskollisena myös tämä 18-vuotias on sekoitus, joka yhdistelee kolmea tynnyrityyppiä: eurooppalaisia ex-sherrytynnyreitä, amerikkalaisia ex-sherrytynnyreitä ja amerikkalaisia ex-bourbontynnyreitä.

Oman kokemukseni mukaan Macallan on parhaimmillaan sherrytynnyreissä kypsytettynä. Tällaiset tynnyrikikkailut peittävät vain sen tosiasian, ettei Macallanilla ole ollut hyviä ex-sherrytynskiä riittävästi jemmassa (syynä on tietysti niiden bourbontynnyreitä reippaasti korkeampi hinta).

Ja kun kaikki tuotanto menee kaupaksi kovalla rahalla, mitäs väliä sillä on, missä se viski on maannut.

The Macallan 18 yo Fine Oak

(43%, OB, +/- 2014, 70 cl)

Tuoksu: Maltainen, ruohoa ja tuoretta heinää. Apilankukkaa, metisyyttä, parfyymisyyttä. Kevyt ja makea, yllättävän tamminenkin – tietty puisevuus paistaa läpi. Hiukan öljyinen vaikutelma, puhdistusainetta ja huonekaluvahaa. Mukava vaniljaisuus, aavistus minttua, mietoa sitrusta. Toffeeta. Melko särmätön kokonaisuus.

Maku: Maltainen ja melko öljyinen. Tuore ruoho korostuu, samoin tietty saippuaisuus. Tuoksusta tuttu metisyys ja toffeemaisuus ovat ilmeisiä, samoin ärhäkkä tammisuus ja vanilja. Kookosta ja omenaakin löytyy. Makeus on sokerista. Mausteitakin voi poimia, ainakin minttua ja salviaa. Suutuntuma on pehmeä, mutta tanniineista huolimatta ei kovin intensiivinen. Jälkimaku on jo purevan tamminen. Se on myös kirpeän appelsiininen, heinäinen, maltainen ja korkeintaan keskipitkä. Teetä muistuttava karvaus jää suuhun lopuksi.

Arvio: Selvästi vaatimattomampi tapaus kuin muistin. 83/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 80/100. Whisky Monitor Database 81/100 (per 1).

Gavin D. Smith & Graeme Wallace: Ardbeg. A Peaty Provenance

Ardbegin vaiheista kertova kirja ilmestyi jo kuusi vuotta sitten, mutta kun en napannut teosta ajoissa itselleni, hankinnan kanssa piti nähdä vähän enemmän vaivaa. Lopulta Ardbeg. A Peaty Provenance (GW Publishing, 2008) kuitenkin löytyi – ja tuli myös luettua.

Ardbegin vaiheet ovat mielenkiintoiset, ja tarinan vaikeuksien kautta voittoon -rakenne on tietysti kirjan muodolle otollinen: dramaturgia toimii kuin itsestään. Lisäksi Ardbegin matkan varrelle on sattunut melkoinen määrä erikoislaatuisia persoonallisuuksia, joista Gavin D. Smith ammentaa kiitettävän määrän anekdootteja.

Graeme Wallacen valokuvat herkuttelevat tislaamon yksityiskohdilla, tynnyreillä ja pulloilla. Myös tislaamossa kirjan julkaisun aikaan työskennellyt henkilökunta esiintyy koko sivun valokuvissa. Mikä muu toimiala käyttää jokaisen rividuunarin esittelemiseen koko sivun potretin ja kirjoitetun elämäntarinan, jossa selitetään kaikki lempinimen taustoja myöten? Tavallaan ymmärrän myös niitä ihmisiä, joita Ardbegin kultinrakennus avoimesti ärsyttää. Fetissiesineiden, niiden tuottamisen ja tekijöiden ympärillä leijuu niin paljon tähtipölyä, ettei kaikki tunnu aina ihan todelliselta.

Itse kyllä arvostan suuresti Ardbegin viskejä, tislaamon tarinaa ja huolella rakennettua brändiä. Niin kuin Smith kirjoittaa, markkinoinnin ytimessä on ollut sitouttaminen, lupauksista on pidetty kiinni ja yksittäistä kuluttajaa – siis Ardbeg-komitean jäsentä – on kuultu. Lisäksi Ardbeg on hyödyntänyt nokkelasti itseironiaa ja suoranaista hauskuutta. Oma suosikkini telkkariin tehdyistä viskimainoksista on nimenomaan Ardbeg Alligatorin tv-spotti.

Ardbeg. A Peaty Provenance alkaa selvittää tislaamon turpeista alkuperää aina historian alkuhämäristä saakka. Smith esittää ohimennen jopa järkeenkäyvän arvion siitä, miten 1700-luvun lopussa laittomasti tislatut viskit olivat todennäköisesti laadukkaampia kuin lailliset. Miksi muuten kellään olisi ollut kiire hankkia tislauslupa? Luvattomasti tislatut kävivät kaupaksi muutenkin.

Ardbegin tarina yhtiönä alkoi John MacDougallin vuonna 1815 saamasta tislausluvasta. Ardbegiä pyörittävä Alexander MacDougall & Co kehittyi muun muassa epäkelvon Colin Elliott Hayn johdolla niin, että omistajayhtiö muutettiin Ardbeg Distillery Ltd:ksi 5.1.1959. Samalla The Distillers Company Ltd (DCL) ja Hiram Walker lisäsivät omistustaan yhtiöstä.

Smith_Ardbeg_A_Peaty_Provenance_002Lopulta koko Ardbeg siirtyi Hiram Walkerille 22.12.1976. Alkoi kokeilujen aika, joka kuitenkin päättyi 25.3.1981 tislaamon sulkemiseen. Viskijärvi oli kasvanut niin suureksi, etteivät markkinat enää vetäneet. Ardbegin 80-luku oli surumielinen, kun Hiram Walker joutui vihamielisen valtauksen kohteeksi ja lopulta luopumaan myös Ardbegistä. Tislaamo siirtyi vuonna 1987 Allied Lyonsille noin miljoonan punnan hinnalla. Tuotanto alkoi uudelleen lokakuussa 1989.

Ardbegin 1990-luvun ensimmäinen puolikas oli erikoinen, koska Allied Distillers Ltd osti heti tammikuussa 1990 Whitbread & Co Ltd:n, joka omisti Laphroaigin. Iain Henderson oli juuri nimitetty Laphroaigin johtoon, ja hän korvasi pian Don Raittin myös Ardbegin tislaamon vetäjänä. Tilanne oli kuitenkin Ardbegille vaikea, koska sille ei löytynyt yhtiöstä luontevaa paikkaa. Vuosina 1991–1995 tislaamo toimi vain noin kolmanneksella kapasiteetistaan. Heinäkuussa 1996 Allied sulki Ardbegin.

Ardbegin myyntiprosessi oli omanlaisensa ooppera. Mark Reynier tuntuu kirjassa edelleen hiukan katkeralta siitä, ettei saanut Ardbegiä. Myöhemmin Reynier otti menetyksestä osan takaisin Bruichladdichin johdossa, mutta Ardbeg meni Glenmorangielle helmikuussa 1997 seitsemällä miljoonalla punnalla.

Tuotanto alkoi uudestaan 20.6.1997, mutta käytännössä suuri osa ensimmäisestä toimintavuodesta meni korjaus- ja kunnostustöissä. Ed Dodson tuli Glen Morayn tislaamolta laittamaan homman liikkeelle. Kun Ed oli työnsä tehnyt, remmiin tuli Stuart Thomson. Vaimonsa Jackien kanssa he tekivät huiman työn Ardbegin nostamisessa uuteen kukoistukseen. Kuuluisa Old Kiln Café avattiin 1998. Stuart Thomson lähti yhtiöstä elokuussa 2006, ja tilalle tuli Juran tislaamosta Mickey Heads, joka johtaa Ardbegin operatiivista toimintaa edelleen. Bill Lumsdenin roolia ei kuvata kirjassa kovin tarkasti, mutta selväksi käy, että kaikki suuret päätökset menevät hänen kauttaan.

Smith_Ardbeg_A_Peaty_Provenance_003Ardbegin henkilökuntaa esitelläänkin sitten yli kahdenkymmenen sivun verran. Ja sen jälkeen käydään läpi tislausprosessi, sen muutokset ja erityispiirteet. Turpeistus on tietysti keskeistä, sen tasot ja muutokset. Huomiota saa myös tislauspannun kuuluisa suodatin (purifier), joka tiettävästi tuo tisleeseen lisää makeutta, hedelmäisyyttä, kukkaisuutta ja kompleksisuutta – eli kaikkea hyvää, mitä kuvitella saattaa.

Vuonna 2008 saatavana ollutta tuotantoa tarkastellaan kirjassa erityisellä tarkkuudella. Tislaamon vierailukokemusta ja markkinointia käydään myös läpi antaumuksella – Jackie Thomsonin rooli on ollut valtava, mitä tarinoihin tulee. Mukaan mahtuu myös suomalaisen Jarkko Nikkasen omakohtainen kertomus ensikäynnistä Ardbegin tislaamolla. Nikkanen on tullut sen jälkeen tunnetuksi Ardbegin brand ambassadorina, Viskin Ystävien Seuran puheenjohtajana, viskikirjoittajana ja monien viskikirjojen suomennosten tarkistajana.

Nikkanen on Ardbeg-kirjassa hyvässä seurassa. Hänen lisäkseen Ardbeg-suhdettaan avaavat muun muassa The Whisky Exchangen omistaja Sukhinder Singh, hollantilainen pullottajaguru Han Van Wees sekä maailman tunnetuin Ardbeg-keräilijä, belgialainen Geert Bero.

Beron näkemykset ja maistelunuotit ovat esillä myös pullote-esittelyissä Bill Lumsdenin rinnalla. Kirjassa on siltä osin myös hienoa suoraselkäisyyttä: Bero saa myös haukkua pullotteita, joista ei ole pitänyt. ”Disappointing. I get quite a strong rum flavour from it – almost as though it has been in a rum cask at some point?” Bero kommentoi vuonna 2005 julkaistua ja huiman arvokasta Ardbeg 1965 -pullotetta. Hauska kontrasti syntyy, kun kommenttia ennen voi lukea Bill Lumsdenin paneutuneen arvion viskiharvinaisuudesta.

Ardbeg. A Peaty Provenance dokumentoi mahtavan palan viskihistoriaa. Jos kritiikkiä kehtaa esittää, olisin toivonut teokselle tasokkaampaa graafista suunnittelua – etenkin, kun Ardbegin graafinen ilme on muuten niin tyylikäs. Osa kirjan heikkolaatuisista kuvista olisi ollut järkevää jättää kokonaan pois tai laittaa pienemmässä koossa, ehkä toonattuna tai muuten korostetusti käsiteltynä. Monet mustavalkoisetkin kuvat ovat vailla kunnon kontrastia. Toisaalta mukaan on otettu auki taiteltavia panoraamakuvia, jotka ovat erittäin näyttäviä. Kuvien keskinäiset laatuerot ovat joka tapauksessa kohtuuttoman suuria.

Smith_Ardbeg_A_Peaty_Provenance_004Pahinta ovat kuitenkin tekstiaukeamat – ne ovat sanalla sanoen kammottavia. Liian suuri kirjasinkoko, liian pienet marginaalit, kelvottomat nostot ja perusteeton kaksipalstaisuus tekevät lukemisen työlääksi. Miksei tekstiä ja kuvia ole saatu toimimaan yhteen? Mikäli on kyse siitä, että osalle painoarkeista ei ole haluttu maksaa kallista neliväripainatusta, tällainenkaan ei ole mikään moderni ratkaisu. Että on jätetty kaikki kuvat omiin, yltiöpäisiin kuvaliitteisiinsä.

Jos lopputulosta vertaa upeasti taitettuun Glenfarclas-historiikkiin, Ardbeg-teos jää visuaalisesti todella kauas. Mutta ei se sinänsä tarinaa himmennä. Ulkoisilta mitoiltaan ja kansiltaan Ardbeg-teos on toki jykevä ja komea.

Karuizawa 28 yo 1983/2012 Noh 57,2%

Karuizawa lienee Japanin legendaarisin tislaamo. Se perustettiin vuonna 1955 ja toiminta alkoi heti seuraavana vuonna. Ensimmäisen single maltin se toi myyntiin 1976. Suosio räjähti viimeistään siinä vaiheessa, kun tislaamo lopetti toimintansa 2000 ja suljettiin lopullisesti 2001.

Nyt tislaamorakennusten omistus on käsittääkseni Kirin-yhtiöllä, mutta toiminta ei ole alkanut uudelleen. Kaikki jäljellä olevat tynnyrit ovat brittiläisen Number One Drinksin hallussa, ja viimeisistä pulloista on järjestetty jo arvontojakin. Tynnyreitä säilytetään Chichibun tislaamon varastossa.

Olen maistanut tähän mennessä vain yhden Karuizawan, ikämerkitsemättömän Spirit of Asaman – josta kyllä pidin kovasti. Toisena Karuizawana kohtaankin sitten hiukan kuuluisamman pullotteen, Noh-sarjassa vuonna 2012 julkaistun sherrymonsterin tynnyristä 7576.

Noh eli nogaku viittaa klassiseen japanilaiseen musiikkiteatteriin, jota miehet ovat harjoittaneet 1200-luvulta saakka (suomeksi sen transkriptio on nō). Pullojen etiketeissä on kuvia teatteriin liittyvistä varusteista, naamioista ja puvuista.

Karuizawa 28 yo 1983/2012 Noh

(57,2%, Number One Drinks, Noh Whisky, 1983–2012, Sherry Butt, Cask No. 7576, 571 bts., 70 cl)

Tuoksu: Sherryinen ja öljyinen. Upea tammisuus. Eucalyptuksen sävyjä, seetriä, minttua. Pähkinäisyytä, nahkaa. Runsas suklaisuus, vaikuttava mausteisuus, yrttisyyttä ja mausteita. Jumalainen tuoksu, ei voi muuta sanoa. Mustaherukkaa, vadelmaa, herukanlehteä. Luumua ja taatelia, seesamiöljyä, tuoretta sikaria. Tätä voisi haistella loputtomiin! Vesilisä irrottaa lakritsia ja viikunaa.

Maku: Erittäin öljyinen suutuntuma, upea suklaisuus ja suunnaton sherryisyys. On hieno. Pehmeää luumua ja taatelia leikkaa tammisuus, joka tuo reippaasti mausteisuutta. Eucalyptusta, kahvia, saksanpähkinää, herukkaisuutta, lakritsia, tupakkaa. Taittuu todella tummaksi, paahtuneeksi ja intensiiviseksi. Jälkimaku alkaa tammen ja makean sherryn komennossa, kunnes espresso, yrtit ja tumma suklaa tulevat kuvaan mukaan. Herukkainen finaali on järjettömän pitkä. Vesilisä tuo mustaa teetä ja hienoa pähkinäisyyttä.

Arvio: Loistelias viski. Maku jää ehkä pisteen tuoksusta, mutta se ei merkitse tässä kokonaisuudessa oikeastaan enää mitään. 94/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 93/100. Whiskynotes 93/100. Dramming 90/100Whisky Monitor Database 91/100 (per 6).

Glengoyne 14 yo 1999/2013, Malts of Scotland 54,3%

Nyt maistelussa on vuoden 1999 Glengoyne-tuotantoa, jonka Malts of Scotland on pannut pulloon 2013. Oma vaatimaton kokemukseni nuorehkoista Glengoyneista on sen sorttinen, että vastaan voi tulla melkein millaista viskiä tahansa.

Tässä tapauksessa neljäntoista vuoden kypsytysaikaa voi pitää luontevana, kun viski on päätynyt vain hogshead-kokoiseen ex-sherrytynnyriin. Siinäkin voidaan mennä jo rajoille, jos kyseessä on first fill. Värin perusteella mahdollisesti on.

Glengoyne 14 yo 1999/2013, Malts of Scotland

(54,3%, Malts of Scotland, 7/1999–10/2013, Sherry Hogshead, Cask #MoS 13044, 247 bts., 5 cl miniature, 1 of 96)

Tuoksu: Sherryinen ja marjaisa. Erittäin suklainen. Kuningatarhilloa, siirappia, luumua, kahvia, hiukan rusinaa. Tammisuus on makean vaniljaista, mutta erottuu selvästi. Houkutteleva kokonaisuus, vaikkei kovin jykevä olekaan. Vesilisä erottelee makeahkoa sitruksisuutta ja tiettyä keksimäisyyttä.

Maku: Suklaata ja makeaa sherryä. Melkein PX-fiilistä. Marjaisuus on pinnassa, mustikat ja vadelmat etenkin. Suklaisuus on makeaa ja runsasta, vaikka viskin runko ei ole mitenkään tuhti. Mukava mausteisuus tulee tammen kyydissä, leikkaa nätisti makeutta. Siirappi ja kinuski saavat seurakseen anista ja maustepippuria. Luumu ja digestivekeksit maistuvat. Jälkimaku on varsin mausteinen ja tamminen, tanniineja riittää. Kahvinen ja hiukan kitkerä vaikutelma korostuu. Finaali jää melko lyhyeksi. Vesilisä heikentää runkoa herkästi mutta lisää kahvisuutta.

Arvio: Tyylikäs ja herkullinen sherryttely, joka saisi jatkua jälkimaussa vielä pidempäänkin. 86/100

Glenrothes 2001/2014, 43%

Kotimaiseen monopolimyymälään saapunut Glenrothes 2001 on käsittääkseni kolmas virallinen 2001-julkaisu. Aiemmat 2001-pullotteet on saatu vuosina 2012 ja 2013.

Glenrothesin tapa merkitä tarkat päivät etikettiinsä on kieltämättä hämäävää. Checked- ja Approved-merkinnät ovat päivätasolla mutta pullotusajankohta on pelkästään vuositasolla. Sen takia viskin ihan tarkkaa ikää ei voi tietää.

Joka tapauksessa tiedetään, että tynnyrien hyväksymisen jälkeen Glenrothes siirtää niiden sisällöt suurempaan astiaan, jossa viskiä naitetaan melko pitkään. Tässä tapauksessa marriage on kestänyt vähintään puolitoista vuotta. Ihan normaali liiton kesto – mäkihyppääjälle.

Glenrothes 2001/2014

(43%, OB, checked 25.5.2001, approved 16.6.2012, bottled 2014, 70 cl)

Tuoksu: Paksun maltainen, hunajaisen makea. Hiukan ummehtunut, mutta aukeaa lasissa vähitellen. Runsas tammisuus, tuore ja melko mausteinen. Kovia toffeekarkkeja, paahtovanukasta, appelsiinimehua, aamupuuroa. Hyvin glenrothesmainen, tislaamon nykytyylin mukainen. Maltaisuus on hiukan lenseää, siksi tämä ei kolahda kovin lujaa.

Maku: Maltainen ja tuoreen tamminen perusmaku. Suutuntuma on öljyinen mutta silti tekstuuri on ”väljä”, jopa aavistuksen vetinen. Vaniljaa ja hunajaa, makeaa appelsiinia, maitosuklaata. Tammen mausteisuutta, sitruksisia ja happamia nuotteja (mustaa teetä). Jälkimaku on mukavan kinuskinen ja miellyttävän tasapainoinen, paras osa koko viskiä. Mutta hunajainen, kermainen ja toffeemainen finaali jää valitettavan lyhyeksi.

Arvio: Tyypillinen nuorehko speysider, jota ei ehkä erottaisi sokkona monista ikätovereistaan. Mukava jälkimaku jäi sentään mieleen. 82/100