Skotlannin viskiteollisuus on aina edennyt syklisesti. Jokaista buumia on seurannut perikato, josta on noustu uuteen buumiin. Esimerkiksi voittamattomana pidetty Distillers Company sulki 22 tislaamoaan vuosien 1983 ja 1985 välillä. Silloin menetettiin niin Brora kuin Port Ellenkin.
Tämänhetkisen voittokulun keskellä on hyvä muistella myös vaikeita aikoja, ja niistä kertoo Gavin D. Smithin Stillhouse Stories – Tunroom Tales (Angels’ Share, 2013).
Smith on tehnyt arvokasta työtä haastattelemalla viskiteollisuuden ikämiehiä vanhoista ajoista. Nykyisen tietokoneohjauksen sijaan viskin tekeminen oli raskasta ruumiillista työtä.
Taliskerilla työskennellyt Norman Morrison muistelee, ettei työpäivän jälkeen paljon unilääkkeitä tarvittu.
Tislaamokulttuurin suurin muutos työntekijöiden kannalta on varmasti ollut drammingin poistuminen.
Kun aamulla, päivällä ja illalla ja kaikkien ikävien työtehtävien jälkeen ei enää annettu viskiryyppyjä työntekijöille, meno siistiytyi kummasti. Töissä ei ehkä ollut niin lystiä, mutta ainakin maksasairauksiin kuoli vähemmän väkeä. Harva Smithin haastattelemista haluaisi enää palata vanhoihin aikoihin.
Highland Parkin Boyo Norquoy muistelee, millaista oli Orkneylla entisaikaan. Jim Cryle kertoo The Glenlivetin tarinan syntyhistoriaa ja omia muistojaan Speysidelta. Gordon Dey taas dokumentoi suljetun Dallas Dhu’n vaiheita.
Samalla asialla on Rodney Burtt muisteloillaan Glen Albynista ja Glen Mhorista. Burttin tarinassa erityisen mehukas on kertomus Glen Mhorin Sandy Campbellin ja Glen Albynin Ian McDonaldin vihanpidosta.
”The two brewers never met unless accidentally, and items of communication were conveyed by other people with the strict instructions, such as ”Give this note to him, laddie!” or ”Tell him not to be so churlish!””
Sittemmin kumpikin tislaamo suljettiin, joten kovin paljon hyötyä keskinäisestä kilpailusta ja Ylämaan herruuden tavoittelusta ei lopulta ollut.
Kun mäskäämisestä päästään kirjassa eteenpäin, Douglas Murray ja John Peterson kertovat teknologian murroksesta alalla. Etenkin jälkimmäinen on pirun katkera The Scotch Whisky Associationille, joka hänen mielestään jarruttaa kehitystä ja estää Loch Lomondin tislaamon modernisointia.
Mielenkiintoinen on myös tynnyrintekijä Douglas Yeatsin tarina siitä, miten tynnyrintekijäksi tullaan ja miten ratkaisevaa hyvien tynnyrien saaminen on tislaamon menestykselle.
Teoksen loppupuolella pääsevät ääneen suuremmat nimet, Bowmoren varastomies Ginger Willie, Edringtonin legendaarinen John Ramsay ja Glenfarclasin omistaja John Grant. Kaikilla on ollut näppinsä pelissä muutamien ikimuistoisten pullotteiden kanssa.
Ja vaikka John Grantin tarina on kerrottu monta kertaa, on aina yhtä lämmittävää lukea, miten hänen isänsä ojensi avoimen shekin takaisin Seagramin omistajalle Sam Bronfmanille: Glenfarclas ei ole myytävänä mistään hinnasta.
Smithin teos päättyy Fred ja Stewart Laingin herkulliseen tarinaan. Jos moni muu viskibisneksen suuri nimi on pitänyt matalaa profiilia, näiden veljesten isä Fred Laing Senior ei todellakaan pitänyt.
Yksityisenä pullottajana vaurastunut Fred Sr. pröystäili, minkä ehti: hienoja autoja, lentokoneita, hevosia, seurapiirejä, alkoholia, sikareita. Hän loi jopa King of Scots -blendin, josta Ugandan diktaattori Idi Amin Dada innostui.
Veljekset kertovat huimia tarinoita isästään ja siitä, miten Laingin imperiumi kasvoi menestysvuosina. Ja miten tunnetut pullotussarjat kuten Old Malt Cask ja sen isoveli Old & Rare Platinum Selection syntyivät.
Port Ellen oli isän lempitislaamo, ja kumpikin veljeksistä palaa lapsuuteensa jo pelkästään haistamalla Port Elleniä. Ei siis ihme, että Douglas Laingin juhlapullotteet ovat olleet Port Elleniltä.
Gavin D. Smithin kirja tallentaa mielenkiintoisia paloja viskihistoriasta, joka kehittyy koko ajan. Seuraavassa teoksessa varmaan muistellaan jo aikoja, jolloin tislaamon tietokone kaatui ensimmäistä kertaa kesken ajon.
Viskikonttori 