Neil Wilson: The Arran Malt

Osallistuin tämän vuoden Uisgessa Louisa Youngin vetämään Arran-tastingiin paljolti siitä syystä, että olin juuri lukenut Neil Wilsonin tuoreen historiikin The Arran Malt. An Island Whisky Renaissance (Neil Wilson Publishing, 2016). Olin sen jäljiltä innostunut tislaamosta, sen vaiheista ja sen tuotannosta. En ollut aiemmin oikein päässyt Arraniin sisälle, mutta tämä teos ja sitä seurannut tasting muuttivat kaiken. Nyt tuli viimein aika kirjata ylös mietteet kirjasta ja tislaamon tarinasta.

Arranin ensimmäiset viskit saavuttavat tänä vuonna jo 22 vuoden iän, vaikka vuonna 1995 tislaamisen aloittanut tislaamo tuntui vielä jokin aika sitten startup-yritykseltä. Muistan itsekin nähneeni oman tynnyrin ostamiseen kehottavia lappuja pullojen lieriöiden sisällä, vaikka vuosikausiin niitä ei ole kukaan toki enää tarjonnut. Neil Wilsonin kirja päättyy mielenkiintoiseen tietoon Arranin uudesta Lagg-tislaamosta, jonka pitäisi aloittaa toimintansa saarella elokuussa 2018.

Turvesavuiset Machrie Moor -viskit ovat olleet niin suosittuja, että Arran on päättänyt perustaa oman tislaamon pelkästään turpeisen viskin tuottamiselle. Tähän asti Machrie Moorit on tehty samoilla välineillä turpeistamattoman viskin kanssa, joten siivoustyö on ollut jokaisen tuotantojakson jälkeen mittavaa.

Teoksen kirjoittajan Neil Wilsonin nimi on tietysti tuttuakin tutumpi Whisky Magazinen sivuilta ja monien viskikirjojen kustantajana, mutta tajusin vasta tämän Arran-historiikin ääressä, etten ole lukenut Wilsonilta tähän mennessä vielä mitään. The Island Whisky Trail (2003) on kyllä hyllyssä mutta odottaa edelleen lukemista. En ole edes saanut käsiini kolmelle kielelle käännettyä Ardbeg – Jewel of Islay -kirjaa (2008). Muihin Wilsonin teoksiin lukeutuvat Scotch and Water (1998), The Malt Whisky Map of Scotland (2006) ja Whisky In Your Pocket (2010).

The Arran Maltin ääressä tajuaa heti, että teksti on ammattikirjoittajan kynästä. Mennään suoraan asiaan, sanaleikit on minimoitu, faktat ovat hallussa eikä punainen lanka uhkaa katketa missään vaiheessa. Suoraan sanottuna The Arran Maltia on nautinto lukea. Kirjoittaja on nähnyt vaivaa, jotta lukija saa aiheesta kaiken irti sujuvassa ja helposti hahmotettavassa kokonaisuudessa. Nostan hattua ja pyyhkäisen maata Neil Wilsonin edessä.

Teos alkaa Harold ”Hal” Currien (1924–2016) unelmasta. Liverpoolissa syntynyt Hal Currie onnistui sellaisessa, mitä moni on tavoitellut: hän perusti oman tislaamon, josta tuli jotain. Tarina alkaa toisen maailmansodan taistelukentiltä, joiden jälkeen Currie päätyi työelämään ja lopulta viskiteollisuuden palvelukseen. Seagramin kautta Hal eteni johtotehtäviin Pernod-Ricardille, josta hän jäi eläkkeelle 1990-luvun alussa. Sen jälkeen ajatus omasta tislaamosta alkoi poltella. Arranilta löytyi historiallinen ulottuvuus (alkuperäinen Lagg-tislaamo oli lopettanut toimintansa 1837), erinomaiset vesilähteet ja tislaamotoimintaan soveltuvat maa-alueet. Virallisesti Hal Currie perusti Isle of Arran Distillers Ltd -yhtiön arkkitehti David Hutchinsonin kanssa 11. marraskuuta 1991. Pojat Paul ja Andrew Currie jättivät aiemmat työnsä ja tulivat mukaan yhtiöön, Paul toimitusjohtajaksi ja Andrew markkinointijohtajaksi.

Neil Wilson on saanut käsiinsä suuret määrät dokumentaatiota Arranin perustamisesta ja varhaisvaiheista. Yhteensä 1 422 000 punnan tislaamoprojekti kohtasi kuitenkin merkittävää vastustusta Lochranzan kyläyhteisössä. Erittäin rajua kirjelmöintiä siteerataan teoksessa sen verran laajalti, että hitaampikin tajuaa, miten kovaa tahdonvoimaa on vaatinut viedä tislaamoprojekti aikanaan läpi.

Tuon aikakauden varsinaisen älykkäänä ideana Isle of Arran Distillers keksi ruveta myymään joukkovelkakirjalainaan perustuvaa Arran Bond -arvopaperia, joka tarkoitti ostajalle jäsenyyttä Arran Malt Whisky Societyssa ja merkittävää määrää edullista viskiä, kunhan tislaamo olisi toiminnassa ja ensimmäiset viskit kypsyneet.

Neil Wilsonin omassa, 6. tammikuuta 1994 allekirjoitetussa bondissa lupauksena oli viisi laatikkoa Lochranza Founder’s Reserve -blendiviskiä vuonna 1998 ja viisi laatikkoa Isle of Arran Founder’s Reserve -mallasviskiä vuonna 2001. Laatikossa on siis aina kaksitoista 70 senttilitran pulloa vahvuudella 40 %.

Kuvaan saadun Arranin markkinointiesitteen perusteella viisi blendiviskilaatikkoa maksoi 528,60 puntaa ja viisi mallasviskilaatikkoa 782,40 puntaa. Koko paketille tuli siis hintaa 1 311 puntaa, kun katukaupassa sama määrä vastaavan ikäistä viskiä olisi esitteen mukaan maksanut 549 puntaa enemmän. (Kokonaan toinen kysymys on, kuka saa kulutettua 84 litraa tällaisia perusviskejä kyllästymättä, mutta sitä Wilson ei tässä yhteydessä käy läpi.)

Kun saariyhteisön vastustus oli selätetty ja tislaamoyhtiön pääomitus hoidettu, itse tislaamo piti vielä saada pystyyn. Rakennustyöt aloitettiin 28. marraskuuta 1994. Kesäkuussa 1995 Hal Currie saattoi nostaa maljan vasta pystytetyn tislaamorakennuksensa pihamaalla. Viralliset avajaiset järjestettiin 17. elokuuta 1995, jolloin myös tislaustoiminta aloitettiin. Ensimmäiset tynnyrit lähtivät kuitenkin Campbeltowniin kypsymään, koska Arranin varastoja vasta rakennettiin. Unelmasta oli tullut totta.

Hal Currie oli värvännyt Arranin tislaajaksi Gordon Mitchellin, joka oli alkuaikojen keskeisiä henkilöitä tislaamossa. Mitchell oli aloittanut Lochsiden tislaamossa jo vuonna 1957 ja tehnyt sittemmin merkittävän uran viskin parissa. Kun Mitchell jäi eläkkeelle syyskuussa 2007, hänen tehtäväänsä Master Distillerinä tuli hoitamaan James MacTaggart.

Neil Wilson käy Arranin prosesseja huolella läpi kirjan tässä vaiheessa ja alkaa samalla esitellä tislaamon henkilöstöä. Mukana varsinaisissa esittelyissä ovat Gordon Bloy (Stillman & Senior Operator), John McMullan (Processor & Operator – mashman, stillman), Alex Dale (Retired Driver), Faye Black (Tour Guide), Campbell Laing (Senior Tour Guide), Robin Bell (Visitor Center Manager), Kate Hartley (Casks Café & Cleaning Supervisor), Louisa Young (Senior Brand Manager), Jaclyn McKie (Sales & Marketing Manager), Maggie Cornwall (Company Secretary & Financial Controller), Mark Callachan (Planning Manager) ja Gillian Snaddon (Bulk Stock Administrator). Heidän lisäkseen teksti vilisee runsaasti henkilöstöä yhtiön eri operaatioista.

Näiden tislaamon työntekijöiden väliin mahtuu myös kaksi vähän erikoisempaa henkilöesittelyä: Roman Abramovich ja Ewan McGregor. Abramovich esitellään tittelillä Malt Whisky Enthusiast, vaikka Chelsea FC:n omistajana ja monimiljardöörinä tuo nimitys on tietysti hyvin suhteellinen. Hänestä kerrotaan kuitenkin pieni anekdootti.

Heinäkuussa 2015 Abramovichin ökyjahti Eclipse purjehti Arranilla, ja paikalliset näkivät sen. Muuan Lochranzassa asuva rouva halusi myydä miehensä Arran-kokoelman miljardöörille. Nainen meloi kajakilla jahdille ja jätti turvamiehille lapun, jossa luki viskikokoelman sisältö, hinta ja yhteystiedot. Nainen sai pian yhteydenoton, ja sen seurauksena kokoelma vaihtoi omistajaa summalla, jota nainen lupasi olla paljastamatta lehdistölle. Eikä sitä rahasummaa kerrota tässäkään teoksessa.

Ewan McGregor on mukana teoksessa hiukan kattavammin. Trainspottingista maailmanmaineeseen noussut skottinäyttelijä toimi merkittävänä edusmiehenä tislaamolle sen alkuaikoina, ja kuvista päätellen viski on tosiaan maistunut McGregorille. ”Ewan McGregor, appeared to be enjoying sampling the whisky tremendously, and even allowed himself to become slightly garrulous when he talked to the press”, Wilson kirjoittaa. McGregor tosiaan lörpötteli Arranilla toimittajille kaikenlaista ja muun muassa kertoili, miten mieluusti ottaisi Cameron Diazin omaksi Bond-tytökseen. Viski oli tosiaan maistunut mukavasti.

Myös Arran-entusiasteja on saatu kirjassa haastatteluun. Andrew Smith, Jan Vissers ja Scott Bain kertovat suhteestaan Arranin tislaamoon ja sen viskeihin. Lisäksi kirjan loppupuolella on pieniä tarinoita, joista esimerkiksi yksi liittyy The Devil’s Punch Bowl -pullotteen ja -pakkauksen suunnitelleeseen Pocket Rocket Creative -yhtiöön. Myös kuningatar Elisabet II:n vierailusta ollaan ylpeitä, niin kuin Skotlannin tislaamoissa yleensäkin.

Kirjan varsinainen tarina päättyy Hal Currien poismenoon ja siihen, miten Neil Wilson lunastaa bondinsa ja saa 60 pulloa Arranin 14-vuotiasta Founder’s Reserveä vuoden 2015 lopussa:

It seemed that all the close shaves and near disasters the company had experienced in the early years had finally become a thing of the past and my ’punt’ of £405 when I bought my Bond had finally turned out to be a golden nest egg.

Teoksen lopussa on vielä kattava Company Timeline -liite, jossa käydään tislaamoyhtiön historia vielä huolella ja yksityiskohtaisesti läpi, sekä Expressions-liite, johon on mahdutettu Arranin tislaamon keskeinen tuotanto core rangesta aina erikoisuuksiin saakka.

Teoksen yhteensä 186-sivuisesta kokonaisuudesta tulee tunne, että Wilson on kaivanut mukaan kaiken olennaisen. Monista 200-vuotiaistakaan tislaamoista ei löydy vastaavaa tietomäärää, kun tässä on kyseessä vasta hiukan yli 20-vuotias tislaamo. Toisaalta nykyään osataan yrityshistorian nimissä laittaa talteen asioita, joita ennen vanhaan heitettiin surutta nuotioon. Hauskana sivuhuomiona Wilson muuten mainitsee, miten Suomi oli ensimmäisten Arranin tuotannon ostajamaiden joukossa – vaikka sittemmin etenkin Norjasta on tullut tislaamon tuotannon kulutuksen suurmaa, Tanska sen perässä.

The Arran Malt jättää tunteen, että joskus tulevaisuudessa ei olisi hassumpaa tehdä matkoilla jonkinlainen koukkaus Arranin saarelle. Wilson korostaa tislaamon Visitor Centeriä niin usein ja niin vuolaasti, että se on haluttu tekstissä lyhentää pelkäksi VC:ksi, mutta vaikutelma on vahva: sinne halutaan ihmisiä. Muistan käyneeni muutamassa sellaisessakin tislaamossa, johon en ole tuntenut oloani kovin tervetulleeksi. Ainakin kameroiden riisuminen ovella aiheuttaa heti sellaisen tunteen, ettei ihan kaikkea ole huomioitu loppuun saakka.

Kaikkineen Neil Wilson on tehnyt The Arran Maltissa hienoa työtä. Laadukas jälki koskee myös kirjan ulkoasua, olkoonkin, että olisin mieluusti nähnyt tämän kovakantisena painoksena – pehmeäkantisen kanssa pelkää aina, että selkämyksen liima pettää, kun muoto on tällainen. Mutta toivottavasti kirja kestää tulevinakin vuosina, koska tätä tulee varmasti vielä lueskeltua. Ehkä uuden Lagg-tislaamon tuotannon myötä voi olla hauska palata jälleen siihen, mistä Arran on lähtenyt liikkeelle.

Glen Deveron 30 yo 40%

Macduffin tislaamon tuotanto ei ole tehnyt minuun tähän mennessä vielä vähäisintäkään vaikutusta. Ylipäänsä koko hyppiminen Macduffin ja Glen Deveronin nimien välillä häiritsee.

Nyt tislaamolla on oiva mahdollisuus hoitaa homma kuntoon, kun edessäni on 30-vuotias pullote. Se on tuotu markkinoille Glen Deveronin nimellä ja on tätä uutta Royal Burgh Collectionia, josta maistoin pari vuotta sitten 16-vuotiaan Glen Deveronin.

Tehokkaasti koko tislaamon identiteetti tästä pakkauksesta on kyllä piilotettu. Kartassakin esitellään tislaamon sijaintia suhteessa Banffiin niin ponnekkaasti, että tietämättömämpi voisi sekoittaa tämän siihen.

Mutta kun miettii, että 30-vuotias viski on dilutoitu alarajalle, värjätty ja kylmäsuodatettu, niin eihän tämä tosiaan mikään viskiharrastajan viski ole. Mutta lähestytään ilman ennakkoluuloja.

Glen Deveron 30 yo

(40%, OB, 2013, Bourbon & Sherry Casks, 70 cl)

Tuoksu: Erikoisella tavalla kerrostunut. Toisaalla on muhkean maltainen ja ylikypsän hedelmäinen puoli, toisaalla taas metinen ja kuivan tamminen puoli työntyy läpi. Tietty ummehtuneisuus korostuu. Aprikoosia, ananasta, sitrusta, mehiläisvahaa, hunajaa, kuivakakkua, kukkaisuutta. Pieni metallisuus on mukana.

Maku: Hunajainen, maltainen ja tunkkaisella tavalla hedelmäinen. Aprikoosia, luumua, mandariinia, ananasta. Maltaisuus tuntuu yllättävän rosoisena ja hiukan pahvisena, tammessa taas on yhtä aikaa vahamaisen kuiva ja tanniininen sävy. Suuta kuivattava karvaus tekee tästä hiukan ilkeän, kokonaisuus on kerrostunut ja varsin sekava. Runsaasti mausteisuutta, pippuria ja kanelia. Suutuntuma on keskitäyteläinen, runko jää melko ohueksi. Jälkimaussa karvas mausteisuus jyrää. Pieni metinen ja kuivan tamminen vivahde tässä on parasta, mutta tanniinit ja aprikoosi lanaavat sen nopeasti alleen. Pippuria, kanelia, korianteria, minttua. Keskipitkä finaali.

Arvio: Kaikin puolin kerrostunut ja ikäistään paljon nuoremman oloinen viski. Refill-tynnyreistä kielivä kuivan vahamainen tammisuus tässä on varsin maukasta, mutta tunkkainen hedelmäisyys sekoittaa paletin. 82/100

Hazelburn 10 yo 46%

Springbankin kolmeen kertaan tislattua Hazelburnia näkyy markkinoilla harvakseltaan. Olen maistanut tähän mennessä vasta yhden Hazelburnin, CV-pullotteen, joka sekin oli osa tislaamon esittelysettiä.

Hazelburn 10 yo

(46%, OB, +/- 2016, 70 cl)

Tuoksu: Kukkainen ja hunajainen. Metisyyttä, kiteistä sokerisuutta, vahaa, apilankukkaa. Banaania, makeaa omenaa, kiiviä. Runsaasti vaniljaa. Tammi tuntuu varsin aktiivisena ja bourbonhenkisenä. Maltaisuus on kuivakkaa ja sävy yleensä melko kevyt, jopa irkkuviskimäisen hedelmäinen. Vesilisä availee aloe veraa.

Maku: Hunajainen ja jokseenkin vahamainen. Erittäin mausteinen ja tehokkaan tamminen, vaikka runko ei sinänsä mikään vahva olekaan. Suutuntuma on korkeintaan keskitäyteläinen mutta makua on runsaasti. Mineraalisuutta, metisyyttä, banaania, sitruunaisuutta, omenaa, kiiviä, hapokkuutta. Jälkimaku on yhtä aikaa mineraalinen, sokerinen, sitruksisen kitkerä ja jopa karvas. Todella erikoinen yhdistelmä vahaa, vaniljaa, kukkaisuutta, maltaisuutta ja hedelmäsalaattia, kun toisella puolella on oliiviöljymäisiä, hapokkaan tammisia ja happamia sävyjä. Melko pitkä ja nätisti kuivuva finaali. Vesilisä tuo pintaan inkivääriä ja heinäisyyttä.

Arvio: Yllättävän iso ja jopa vaikuttava viski, vaikka tällainen ei silti ole ihan oma juttuni. Trooppisen hedelmäisyyden ja mineraalisen kitkeryyden liitto ei ole täysin ongelmaton. 85/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 90/100.

Caol Ila 13 yo 1981/1995, Cooper’s Choice 63,9%

Erittäin vahvaa Caol Ilaa, tislattu vuonna 1981 ja pullotettukin jo 1995. Tästä on erittäin vähän tietoa etukäteen tarjolla, mutta väritön ulkoasu paljastaa ainakin sen, että tässä ei ole käyty sherrytynnyreitä lähelläkään.

Caol Ila 13 yo 1981/1995, Cooper’s Choice

(63,9%, 1981–1995, Cooper’s Choice, 70 cl)

Tuoksu: Erittäin tiukka ja sulkeutunut. Savu tulee läpi kuivan hiilisenä, vaniljaisuus korostuu. Reipasta tammisuutta, ruohoisuutta, märkiä lehtiä. Salmiakkinen vivahde on mukana, samoin tietty paahteisuus. Vesilisällä ilme muuttuu heti. Löytyy päärynää, minttua, tammilankkuja, tuhkaa. Sävyjä nousee runsaasti lisätyn veden avulla runsaasti.

Maku: Pyhä jysäys, nyt on voimaa! Kuivan hiilinen turvesavu kohtaa rasvaisen vaniljaisuuden. Tammi tuntuu todella aktiivisena ja isona. Ruohoisuutta ja pientä karvautta löytyy. Suutuntuma on melko kermainen ja jykevä, kihelmöivän mausteinen ja järeän alkoholinen. Suolaa, salmiakkia, tervaa, yskänlääkettä, haavansidonta-aineita. Jälkimaku leikkaa erittäin vahvan mausteisuuden ja tammisuuden kautta vaniljaiseen ja omenaiseen makeuteen, kunnes salmiakki, pippuri ja tanniinit piiskaavat paketin kasaan. Ruohoisuutta, kuivattuja hedelmiä, hapokkuutta. Keskipitkä finaali. Vesilisä vapauttaa tästä kerman ja hedelmäisyyden, tuo todella paljon hunajaisia ja jopa karkkisia sävyjä pintaan. Myös koivunlehtien raikkautta paljastuu. Käytännössä veden lisääminen on välttämättömyys, jos tästä haluaa saada jotain irti.

Arvio: Harvoin tulee lotrattua vedellä näin paljon. Erittäin haastava Caol Ila, jossa on omat hetkensä, kun kaiken kireyden ja voiman alta alkaa löytää ulottuvuuksia. 84/100

Clynelish 15 yo 1997/2012, Berry’s Own Selection 46%

Mielenkiintoisen oloinen Clynelish Berryltä, oletettavasti ex-bourbontynnyristä.

Clynelish 15 yo 1997/2012, Berry Bros & Rudd

(46%, Berry Bros & Rudd, 1997–2012, Cask No. 6470, 70 cl)

Tuoksu: Mehiläisvahaa ja mineraalisuutta. Vaniljaa ja kukkaista makeutta. Hyvin tyypillinen Clynelish-tuoksu, olkoonkin, että maltaisuus ja puuromainen vivahde puskee taustalta läpi. Sitruunamehua, kirpeyttä, suolaisuutta, hiukan kuivaa savua. Tammi tuntuu kuivana tuoksussa. Vesilisä korostaa puuroisuutta.

Maku: Vahainen ja ruohoinen, melko kitkerä ja pippurisen mausteinen. Happamuutta, sitruunaa, suolaisuutta. Tietty kuiva kireys tässä on, vaikka vahamaisuus toimii jälleen hienosti. Suutuntuma on kuivakka ja tekstuuri tiivis. Omenaa, raakaa luumua, viinirypäleitä. Hapokasta maltaisuutta. Jälkimaku alkaa todella tanniinisena ja karvaana, erittäin tamminen ja pippurinen yleisilme ottaa hetkeksi kaiken tilan. Ruohoisuutta, sitruunankuorta, suolaa, kuivaa savua, hapokkuutta. Pieni karkkinen ja vaniljainen nuotti kuitenkin tulee esille vähitellen. Finaali on melko pitkä ja runsas. Vesilisä tuo pehmeää maltaisuutta pintaan.

Arvio: Hiukan turhan kitkerä ja balanssiltaan haastava tapaus. Ei mene omiin suosikkeihini. 81/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 82/100.

Lagavulin 1995/2013 Distillers Edition 43%

Lagavulinin Distillers Edition -pullotteiden joukosta löytyy tällainen mielenkiintoinen rinnakkaispullote, joka on pari vuotta vanhempi kuin hiukan laajemmin myynnissä ollut 1995/2011-versio.

Tuo vuoden 2011 pullote ei tehnyt aikoinaan minuun mitenkään järisyttävää vaikutusta, vaikka ihan pätevä viski olikin. Mitenhän tämän kanssa käy?

Lagavulin 1995/2013 Distillers Edition

(43%, OB, 1995–2013, Batch No. lgv 4/501, Double matured in Pedro Ximenez Sherry Wood, 3000 bts., 70 cl)

Tuoksu: Kumia ja tupakkaa, nahkaa ja tunkkaisuutta. Hiukan ummehtunut yleisilme, jonka takana on kauniin makeaa sherryisyyttä, tummaa suklaata, sikaria ja kahvia. Turvesavu on pehmeää ja paahtunutta. Kinuskia, appelsiinia, hiukan lakritsia. Hento suolaisuus jää taustalle. Pekonia, tuhkaisuutta ja hunajaa.

Maku: Erittäin suklainen ja kuminen. Runko tuntuu yllättävän kevyeltä, hiukan ponneton yleisfiilis, vaikka sherryinen ja karamellinen puoli onkin komea. Turvesavun pehmeys on myös yllättävää, se jää täysin taustalle. Vahaista tammisuutta, rasvaista savumakkaraa, lakritsia, rusinaisuutta, ylikypsiä hedelmiä, rancio-fiilistä. Appelsiinisuklaata, luumua. Jälkimaku lähtee mausteisella ja mukavan tammisella nuotilla liikkeelle, kahvisena ja lakritsisena. Edelleen todella paljon luonnonkumia. Tupakkaisuutta, pekonia, karamellia, kahvisuutta, pippuria, tervaa, suolaisuutta. Pitkä finaali on tässä viskissä ehdottomasti parasta. Eikä vettä tule mieleenkään lisätä.

Arvio: Varsin kuminen ja köykäinen esitys, jonka jälkimaku onneksi nostaa omalle tasolleen. Jää silti noin valovuoden jälkeen Lagavulinin 1987/2003 Distillers Editionista. 87/100

Dufftown 15 yo 1985/2001, SMWS 91.15, 58,2%

Erilainen Dufftown SMWS:n valikoimista. Sherrypommilta haiskahtaa.

Dufftown 15 yo 1985/2001, SMWS 91.15

(58,2%, Scotch Malt Whisky Society, 11/1985–2/2001, Cask 91.15, ’Old English marmalade and brimstone’, 214 bts., 70 cl)

Tuoksu: Todella multainen ja maanläheinen. Sherryvaikutus on painavaa, tummaa suklaata ja kuivattuja hedelmiä riittää. Luumuja, aprikoosia, rusinaa, kirsikoita. Pähkinäistä karvautta ja tiettyä happamuutta, kalkkia ja tuhkaa, pientä rikkisyyttä. Tammi tuntuu varsin kuivana ja vahamaisena. Vesilisä tuo ruohoisuutta, heinää ja tiettyä makeutta.

Maku: Hyvin erilainen sherryviski. Multaisuus ja maanläheisyys ovat edelleen pääosassa, tuhkaisuutta ja rikkisyyttä löytyy. Mineraalisuutta runsaasti. Pähkinäisyyttä, karvasmantelia. Suutuntuma on keskitäyteläinen, sherry tuo toki runkoon painavuutta. Uuniomenaa, rusinaa, luumua. Kuivattuja hedelmiä. Tammisuus on sen verran kuivattavaa, ettei siirappi tai suklaa pääse erityisemmin vallalle. Jälkimaku kuivuu jo todella raskaasti, menee tuhkaisuuden puolelle ja jopa suolaiseksi. Kaakaojauhetta (Van Houten), espressoa, pähkinää, kuivattua hedelmää. Rikkisyyttä ja happamuutta. Melko pitkä ja mineraaliseksi kääntyvä finaali. Vesilisä nostaa makeutta selvästi esiin, jopa kinuskia.

Arvio: Omalaatuinen sherryviski, multainen ja mineraalinen. Mielenkiintoinen ja omalla tavallaan maukas tapaus. 86/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whisky Monitor Database 84/100 (per 1).

Dailuaine 14 yo 1997/2012, The Ultimate 46%

Hollantilaisten valitsema Dailuaine. Tämä on sellaista ainetta, jota harvemmin tulee vastaan.

Dailuaine 14 yo 1997/2012, The Ultimate

(46%, van Wees’ The Ultimate, 1.5.1997–1.2.2012, Cask No. 6012, Hogshead, 372 bts., 70 cl)

Tuoksu: Paljon päärynämehua, käsirasvaa ja vaniljakastiketta. Oikein klassista tavaraa, tammea riittää ja pieni vahamaisuus nostaa päätään. Ruohoisuutta, omenaa, hiukan raparperia, aavistus herukanlehden kirpeyttä. Kaunis paahteisuus taustalla, lakritsia ja yrttejä. Vesilisä avaa kurkkupastillisen puolen isosti.

Maku: Ryhdikäs ja tasapainoinen. Päärynä, vanilja ja banaani saavat tukea tammesta, yrteistä ja maltaisuudesta. Kermaisuutta, kevyttä vahamaisuutta, ruohoa. Suutuntuma on melko kevyt mutta balanssi miellyttää. Suolaisuutta, pientä katkeruutta. Tammi nostaa oikein kunnolla mausteita pintaan, vaikka pieni hunajaisuus toimiikin nätisti vastapainona. Jälkimaku on hiukan karvas, maltainen ja tamminen. Suolaisuutta, wasabia, kirpeyttä, yrttejä, anista. Hapokasta omenaisuutta, valkoviiniä, limettiä. Finaali on lopulta melko pitkä ja kuivuu kauniisti. Vesilisä availee kuivan tammisia sävyjä mukavasti lisää.

Arvio: Odotuksia parempi Dailuaine. Hyvä balanssi, kiinnostava kokonaisuus. 84/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 83/100.

Glendronach 20 yo 1995/2015 Cask #444, 52%

Maistelussa kaksikymppinen Glendronach vuonna 2015 julkaistusta pullotuserästä numero 12. Pullomäärä on tässä tapauksessa 691, joten yhteen PX Sherry Puncheoniin on taas saatu mahtumaan varsin tuhdisti viskiä.

Glendronach 20 yo 1995/2015

(52,0%, OB, 2.6.1995–8/2015, Batch No. 12, Cask #444, Pedro Ximénez Sherry Puncheon, 691 bts., 70 cl)

Tuoksu: Taatelia, multaisuutta, lihaisuutta. Selvästi tallisempi ja lihaisampi kuin äskettäin maistamani #3273, mutta samantyylinen tumma suklaisuus ja paksu luumuhillo ovat mukana. Uuniomenaa, rusinaa, pähkinäisyyttä, kaakaojauhetta, kanelia, siirappia. Hienoinen rikkisyys ja soija. Vesilisä avaa pientä vahamaisuutta.

Maku: Taatelinen ja suklainen, lihaisa ja tumma. Kaiken siirapin keskellä tamminen ja tallimainen karvaus tuo hyvin särmää. Runsas kahvisuus ja pähkinäisyys. Suutuntuma on täyteläinen, mutta silti balanssi jää pykälän jälkeen #3273:sta. Lakritsia, nahkaisuutta, pieni soijamaisuus. Ruohoisuutta, hapokkuutta, tummaa yrttisyyttä, uuniomenaa, rusinaa. Jälkimaku on tumman suklainen, kahvinen ja kaakaojauhemainen. Paahteisuutta, rusinaisuutta, todella multainen ja tallimainen, lihaisa vyörytys. Kirsikkaisuutta, happamuutta, tanniineja. Varsin pitkä ja runsas finaali, jossa vaha ja rasva korostuvat lopuksi. Vesilisällä tulee lisää rasvaa pintaan.

Arvio: Herkullinen viski, mutta jää kaikilla osa-alueilla selvästi #3273:sta jälkeen. 88/100

Port Charlotte 9 yo 2004/2013, Cooper’s Choice 46%

Maistelussa on tällä kertaa ex-bourbonissa kypsynyt Port Charlotte, jolla on peräti yhdeksän vuotta mittarissa. Sehän on Port Charlottelle jo melkoinen ikä.

Port Charlotte 9 yo 2004/2013, Cooper’s Choice

(46%, Cooper’s Choice, 2004–2013, Cask No. 1030, Bourbon Hogshead, 320 bts., 70 cl)

Tuoksu: Lihaisa, turvesavuinen ja todella ruohoinen. Aamukasteita niittyä, tuoreita haavanlehtiä, hiukan havunneulasia joukossa. Raikas eucalyptus kaiken suolavetisyyden keskellä. Erikoinen yhdistelmä lihaa ja rasvaa suhteessa kirkkaaseen, raikkaaseen sitruunaisuuteen ja yrttisyyteen. Vesilisä kadottaa tästä paljon, vain sitrus jää.

Maku: Nyt on valitettavasti dilutoitu viski pieleen. Todella ohentunut suutuntuma, suorastaan vetinen – selvästi 46% on tälle liian vähän. Maukas lihaisuus, muhkea turvesavu ja salmiakkisuus huuhtoutuvat suolaveteen. Eucalyptusta ja sitruksisuutta löytyy, samoin vaniljaa ja tammista mausteisuutta, mutta syvyys on kateissa. Jälkimaku sentään herää, kun tammi saa tästä kunnon otteen ja nostattaa myrskyn. Lihaisuus pääsee oikeuksiinsa, samoin savuisuus, pieni nokisuus ja rasvaisuuskin. Apteekin salmiakkia, pippurisuutta, ruohoisuutta, pientä havuisuutta. Keskipitkä finaali jättää kihelmöinnin jälkeensä. Vesilisä ei toimi.

Arvio: Erittäin lupaavia aineksia sisältävä viski, jonka todellinen potentiaali on päässyt hukkumaan. 83/100