Jarkko Nikkasen kaksi aikaisempaa teosta, Viskien maailma (Readme.fi, 2014) ja Suuri viskikirja (Readme.fi, 2015), avasivat hienolla tavalla tien täysin suomalaisille viskiä ja viskin nauttimista käsitteleville kirjoille. Niitä edelsi Nikkasen yhdessä Mikko Honkasen kanssa kirjoittama Suomalainen viski ja viskikulttuuri (Readme.fi, 2013), josta täytyy vielä oma tekstinsä kirjoittaa tähänkin blogiin jossain vaiheessa.

Ennakoin Suuren viskikirjan jälkeen, että Black- ja White-teemaisten monumentaalisten teosten jälkeen tulisi vielä huipennuksena päätösosa, joka voisi olla teemaltaan Gold. Päätösosa tuli, mutta sävy on edelleen musta ja formaatti tällä kertaa selvästi pienempi kuin edeltäjissään. Toisaalta teos on näppärämpi kuljettaa mukana, toisaalta taas visuaalinen näyttävyys on vähän maltillisempaa.

Viski – parhaita viskejä (Readme.fi, 2016) täydentää aiempien teosten kokonaisuutta yli 450 makukuvauksella ja käy viimein läpi myös koko viskin valmistusprosessin alusta loppuun. Lisäksi kemian tohtori Jari Tuomisen osuus viskin aistimisesta on vielä edellisiäkin osia kattavampi ja perusteellisempi – ja sellaisenaan todella vaikuttava. Myös kotimaisten viskitislaamoiden esittelyihin on saatu vuosien saatossa lisää syvyyttä ja Ägräsin mukana myös monipuolisuutta.

Henkilöhaastatteluissa keskitytään tässä teoksessa paljolti sellaisiin viskimaailman toimijoihin, joiden tekemisistä en ollut joko kovin tietoinen tai joista ei ollut koskaan edes kuullut. Kirjan sivistävä vaikutus oli siis myös itselleni välitön.

Sisällöllisesti teos on jaettu selkeisiin osiin. Esipuheen ja viskimarkkinan nykytila-analyysin jälkeen käsitellään valmistus ja aistiminen – näillä riittää mittaa yhteensä liki 70 sivua. Seuraava osio paneutuu suomalaisiin viskitislaamoihin suurin piirtein samalla laajuudella. Väliin toki mahtuu myös runsaasti haastatteluosuuksia. Skotlantilaisten viskin makukuvauksia on noin 300 sivua ja muun maailman viskejä noin 70 sivua. Yhteensä 536-sivuinen tiiliskivi päättyy kaikki kolme teosta kattavaan viskihakemistoon ja kiitoksiin.

Valmistusta koskeva osuus etenee prosessien pääkohtien kautta, ja käsittelyssä on nimenomaan mallasviski. Maagiselle ppm-luvulle on oma sivunsa kuivatuksen kohdalla, samoin tislausprosessin muuttujille on varattu hiukan enemmän tilaa. Tynnyröinnissä käydään tynnyröintivahvuus keskimääräistä tarkemmin läpi, minkä lisäksi paneudutaan tynnyrin ja tisleen vuorovaikutukseen omalla sivullaan. Tynnyrikoot ja tammilaadut, täyttökerrat ja kypsytysajat saavat myös runsaasti tilaa. Pullotuksessa E150A eli viskin ainoa sallittu väriaine sokerikulööri saa oman sivunsa, samoin viime aikojen suuri puheenaihe ikämerkintä.

Aistimista käsittelevä jakso on teoksen mieleenpainuvinta ja vaikuttavinta antia. Kemian tohtori Jari Tuomisen osuudet ovat olleet valaisevia aiemmissakin Nikkasen teoksissa, mutta nyt laajuutta ja syvyyttä on vielä kosolti lisää. Luku alkaa analyysilla hajuaistin merkityksestä tastingissa. Molekyylien kiinnityminen hajureseptoireihin on näin viskiharrastajan näkökulmasta valtavan kiinnostavaa. Esimerkiksi itse olen havainnut vuosien saatossa, miten hajun havaitsemisen kynnysarvo omassa aistimuksessa on kehittynyt.

Todella mielenkiintoinen on taulukko, jossa on savuviskien yleisimpiä komponentteja eriteltynä: guajakoli, 4-methylguajakoli, o-kresoli, fenoli, 4-etyyliguajakoli, p-kresoli, m-kresoli ja 4-etyylifenoli. Eli molekyylitasolla savuviskissä ei olekaan kyse ihan pelkästä fenolista, vaan yhdisteitä on useita. Pitoisuudet vaihtelevat merkittävästi Tuomisen taulukoimien Laphroaigin, Highland Parkin ja savuttoman viskin välillä – ja savuttomassakin viskissä on siis mukana pieniä määriä näitä yhdisteitä.

”Oikein savuisessa viskissä guajakolin ja p-kresolin pitoisuudet ovat suuret ja samalla tasolla. Lisäksi niiden hajun kynnysarvot ovat matalammat eli ne antavat voimakkaan impaktin aistimukseen. Esimerkiksi ruisviskissä guajakolipitoisuus on samalla tasolla mutta p-kresolia on 100 kertaa vähemmän. Tämä voisi selittää osittain sen, että turpeen savuinen aistimus on vähän fenolisempi ja pistävämpi.”

Tuominen käy läpi myös yhdisteitä, jotka liittyvät savuisuuden lisäksi hedelmäisyyteen, kukkaisuuteen, mausteisuuteen ja muutamiin muihin viskiaistimuksiin. Esimerkiksi viskilaktoni on yhdiste, joka tuo viskiin kookoksen hajun. Amerikkalaisessa tammessa sen pitoisuus on suurempi kuin eurooppalaisessa tammessa.

Aistimista käsittelevän luvun jälkeen edetään suomalaisten viskitislaamoiden esittelyyn. Omat jaksonsa on Beer Hunter’silla, Teerenpelillä, Kyröllä, HDCO:lla, Valamolla ja nyt siis myös Ägräsillä. Kattavan viskitarjonnan puuttuessa Nikkanen käy makukuvauksissa läpi myös raakatisleitä, ginejä ja kaikenlaista muutakin bonanzaa, jota tislaamot ovat tuottaneet – jopa Helsinki Distilling Companyn akvaviitti on mukana.

Kirjan haastatteluosuudet alkavat jo tislaamoesittelyiden välissä. Kaikkineen kirjaa varten Nikkanen on haastatellut jälleen merkittävän määrän ihmisiä. Mukana ovat Teerenpelin brand ambassadorit Saara Repo ja Saila Ruohonen, Kyrön brand ambassador Jussi Viljala, Bacardi-Martinin brand ambassador Jarkko Issukka, Pernod-Ricardin brand ambassador Pekka Välitalo, Diageo Reserven brand ambassador Henri ”Henu” Lahti, Malt Whisky Yearbookin kirjoittaja Ingvar Rönde, The Famous Grousen Pohjoismaiden brand ambassador Peter Molander, Teeling Whiskey Companyn myyntipäällikkö Hugh MacGabhann, Jamesonin brand ambassadorit Caroline Maguire ja Daniel Ronan O’Shea sekä Beamin Pohjoismaiden brand ambassador Jonatan Östblom-Smedje. On nimittäin ambassadoreja poikineen!

En oikeastaan alan ulkopuolisena ole edes hahmottanut, että brändityötä tehdään näin laajalla rintamalla. Nikkanen antaa haastatteluiden kautta ammattikunnastaan varsin kattavan kuvan. Monilla on pitkä baarimestaritausta, ja he ovat sitä kautta päätyneet brändilähettiläiksi. Harva tuntuu tähdänneen kyseiseen työhön, mutta lopulta kehittyminen näyttää palkinneen monia.

Pienenä kritiikkinä voi toki esittää, että näin kirjamuotoon painetuissa haastatteluissa olisi ollut melkoisesti karsimisen varaa: monissa käydään kaikki mahdollinen lapsuudesta ja inttimuistoista lähtien läpi, kun keskimääräistä lukijaa varmasti kiinnostaa pääasiassa henkilön ura viskin parissa. Toki ne taustoittavat joskus hauskastikin, mutta kyllä 16 sivua kotimaisen brand ambassadorin haastattelua on jo hiukan liikaa. Tämä on toki vain vaatimaton oma mielipiteeni.

Kun Viski – parhaita viskejä on käynyt läpi viskin valmistuksen, aistimisen ja kotimaiset viskitislaamot, päästään varsinaiseen asiaan eli makukuvauksiin. Nikkanen on jälleen elementissään, kun päästään Ardbegin, Bowmoren, Lagavulinin ja muiden Islay-tislaamoiden parhaisiin viskeihin käsiksi. Tällä kertaa Ardbegin tuotannosta laajan esittelyn saavat eri vuosien Uigeadail-pullotteet sekä muutamat single caskit. Myös kaksi Provenancea saa osakseen sellaista ylistystä, että heikompaa voi hirvittää.

Viskien makukuvausten joukossa on jälleen suurempia ja pienempiä faktalaatikoita ja tietopläjäyksiä. Dalmoren King Alexander III:n taustatarina esitellään kattavasti, samoin Port Ellenin tarinalle on oma sivunsa, lisäksi Highland Parkin tuotantoa taustoitetaan omalla sivullaan… Nämä kaikki tuovat mukavasti rytmiä ja koukkuja kokonaisuuteen, joka on muuten rakenteellisesti melko toisteinen. Nikkasen kyky kaivaa nyansseja viskeistä on kyllä kiistatta ihailtava: muun muassa merivedessä huuhdeltu juuttikangas, hillottu kirsikka, vaniljamarenki ja uunissa kärähtänyt vaniljahyve ovat esillä.

Skotlantilaisten viskien jälkeen jäljellä on enää Muu maailma omana lukunaan, ja se on tässä teoksessa aiempia kapeampi. Vain Irlanti, Wales ja Yhdysvallat ovat esillä. Japani, Taiwan, Australia ja Uusi-Seelanti löytyvät siis ainoastaan aiemmista kirjoista. Muun maailman viskejä käsittelevä osuus jää kirjassa siis hiukan sivurooliin, vaikka keskeisiä viskejä on mukaan toki valittu niin Teelingiltä kuin esimerkiksi Jack Daniel’silta.

Tiettyä omaa linjaa Nikkanen kirjassaan vetää edelleen, kuten asiaan kuuluu. Tällä kertaa Hicks on saanut jopa oman kohtansa uusiin makukuvauksiin: Tuoksu, Maku, Hicks, Jälkimaku, Kommentti. Lisäksi panin merkille, että huomattavan moni viski toimii nimenomaan brunssiviskinä, mutta esimerkiksi lounasviskejä en löytänyt kirjasta ensimmäistäkään. Nämä seikat tietysti luovat kirjaan oman persoonallisen otteensa.

Pientä kieliasun onnahtelua harmittelin jo Viskien maailmassa ja Suuressa viskikirjassa, ja sama vaivaa ajoittain myös tätä teosta. Lauseenvastikkeiden perässä on pilkkuja, kongruenssivirheitä on siellä täällä, omistusliitteitä puuttuu – kaikenlaisia pieniä lapsuksia löytyy melko taajaan. Ne eivät teosta missään mielessä pilaa, mutta kaltaistani diletanttia tietysti aina harmittaa, että niitä on sinne jäänyt, kun ne olisivat olleet niin helposti korjattavissa.

Kirjan edeltäjiään pienempi formaatti on myös aiheuttanut kirjasimen voimakkaan pienentämisen. Nyt fonttia saa todella tihrustaa, etenkin mustaa taustaa vasten – valkoisella se sentään vielä toimii. Ikänäön vaivaamat pystyvät jo esipuheesta arvioimaan, kykenevätkö jatkamaan kirjan lukemista eteenpäin. Sen verran kuitenkin huomaan, että aiemmista teoksista poiketen kemistin kirjoittama osuus on kreditoitu kemistille myös kyseisen tekstin kohdalla – aiemmissa kirjoissahan vastaava tieto löytyi vain avauslehden copyright-kohdasta.

Kaikkineen Viski – parhaita viskejä vastaa hyvin odotuksiin. Sitä sopii hyvin pitää Gold-editiona Nikkasen trilogiassa, vaikka formaatti on tällä kertaa pienempi. Artikkeleissa riittää luettavaa pitkäksi aikaa, ja makukuvauksiin on aina hauska palata uudelleen. Kirjassa on myös lukuisa joukko sellaisia viskiharvinaisuuksia maisteltuna, että se kelpaa myös unelmointiin ja fiilistelyyn. Teos kuuluu aiempien kirjojen tavoin jokaisen suomalaisen viskiharrastajan kirjahyllyyn.