Olen aiemminkin hehkuttanut Phillip Hillsin terävää kynää viskikirjoittajana, joten ei varmasti tule yllätyksenä, että The Scotch Whisky Directory (Mainstream Publishing, 2005) sisältää yhtä lailla erinomaista tekstiä. Teoksen esseemäinen alkuosa tarjoaa sata sivua täyttä tulitusta, kaikki olennainen revitään auki eikä sievistelyä suvaita puolen sivulauseen vertaa. Sen sijaan alun johdantojaksoa seuraavat kaksi sataa sivua on se hämmentävä osio tässä paketissa.

Hills kertoo jo heti aluksi, että The Scotch Whisky Directory on tehty sisarteokseksi Appreciating Whiskylle. Kun tuosta aiemmasta julkaisusta puuttuivat viskien esittelyt, ne on nyt sitten pakattu tähän käsikirjaan. Heti ensiksi huomio kiinnittyy esiteltävien viskien laatuun: sekaan mahtuu niin single malteja, blendejä kuin jyväviskejäkin. Blendit on jaoteltu vielä perustavaraan, premiumiin ja de luxeen.

Jouduin pariinkin kertaan tarkastamaan, olihan tämä teos varmasti 2000-luvun puolella tehty. Tuotevalinnat ja niiden etikettien ulkoasu tuntuivat siltä, että koko paketti olisi rakennettu joskus 1990-luvun alkuvuosina. Setti muistuttaa itse asiassa jonkin verran The Malt Whisky Filen vastaavaa.

Hills on koonnut kirjan arviointipaneeliin neljä viskiteollisuudessa erittäin ansioitunutta mieshenkilöä. Kyseisen All Male Panelin jäsenet huokuvat arvovaltaa suoraan tislaamoista: Jim McEwan (Bruichladdich), Richard Paterson (Whyte & Mackay), David Robertson (The Macallan) ja David Stewart (William Grant & Sons). Jokainen maistoi tätä kirjaa varten yli 300 viskiä, joista 225 päätyi lopulliseen teokseen. Viitisenkymmentä oli siis duplikaattia ja loput jätettiin muista syistä pois.

Viskiesittelyt ovat osin hämmentäviä. Jokainen viski kuvataan omalla sivullaan, josta puoli sivua menee pylväsdiagrammiin. Pylväissä kerrotaan, missä määrin viskissä on tiettyjä perusominaisuuksia: kukkaisuutta, hedelmäisyyttä, vaniljaa, karamellia, pähkinää, makeutta, savua ja niin edelleen. Jokainen tislaamomestari on siis antanut pistemääriä noille 15 perusominaisuudelle, ja niistä on muokattu diagrammi. Ja mitä enemmän pisteitä viskin miellyttävät ominaisuudet ovat saaneet, sitä enemmän tähtiä viski on saanut. Koko homma perustuu siis haluttavien ominaisuuksien voimakkuuteen ja erottuvuuteen.

Hills purkaa nuo 15 viskin perusominaisuutta kolmeen kategoriaan: ”[N]ice ones, nasty ones and those which may be nice or nasty, depending on concentration and/or on the individual’s preference.” Käytännössä hedelmäiset, pähkinäiset ja karamelliset ovat kaikkien mielestä miellyttäviä, kun taas saippuaiset ja tunkkaiset sävyt ovat ilkeitä. Niiden väliin jää suuri joukko ominaisuuksia puisesta pihkaiseen ja happamasta rikkiseen, joiden miellyttävyys on yleensä viskin maistajasta itsestään kiinni.

Pylväät ja tähditykset saavat tajuamaan, miten paljon viskit elävät ajassa. Tietyt viskit ovat saaneet kymmenen vuotta sitten paljon pisteitä ominaisuuksista, joita alkaa olla nykytuotteesta vaikea löytää. Lisäksi moni, nykyään viiden tähden Grand Cru -leimaa itseoikeutetusti kantava viski saa tältä paneelilta melkoista tylytystä.

Esimerkiksi Ardbegin 17-vuotias saa vain kaksi tähteä, koska se jää voimakkuudessa niin pahasti kymppivuotiaan jalkoihin. Yllätyksenä pidän myös sitä, että Lagavulinin 16-vuotias – joka on ollut tämän kirjan tekemisen aikoihin aivan rautaista tavaraa – saa vain kolme tähteä.

Pylväsdiagrammin lisäksi viskien esittelysivuilla on etiketti ja tietyt perustiedot sekä lyhyt kuvaus viskistä. Tuon Lagavulinin 16-vuotiaan kohdalla esittely on tällainen:

The Islay representative of the Classic Six. As you can see from the profile, it has lots of peat and lots of fruit and not a lot of anything else, which makes it a bit two-dimensional and lacking in substance.

Eli pahoittelut, jengi: Lagan 16-vuotias ei oikein pärjää näissä seuroissa. Saman kohtalon kokevat myös esimerkiksi Highland Parkin 25-vuotias ja Laphroaigin 10-vuotias, joille irtoaa samalla tavalla aivan hikisesti kolme tähteä. Sen sijaan korskeasti neljään tähteen yltävät sellaiset viskit kuin Aberlourin 10-vuotias, An Cnocin 10-vuotias, Glenkinchien 10-vuotias… ja nyt rummunpärinää… Tomintoulin 10-vuotias!

Blendit ja singlet ja muut menevät aakkostetussa listauksessa melko lailla sekaisin. Neljän tähden 100 Pipersia seuraa neljän tähden Aberfeldy 12 yo. Hämmentävää on sekin, että sellainen viski kuin Glen Deveron 10 yo on tuota himoittua neljän tähden sarjaa – se on ollut siis kirjantekohetkellä viimeisen päälle loistavaa viskiä. Viereisellä sivulla Glendronach 15 yo saa yhtenä harvoista peräti viisi tähteä.

The Scotch Whisky Directory on viskihakemistonsa osalta kieltämättä enää pelkkä aikansa kuva. Tuskinpa kukaan muu kuin fanaattinen harrastaja enää tekee mitään sillä tiedolla, että Scottish Castle -blendissä makeus on ollut sangen korostunutta tai että Blairmhor 8 yo Vatted Maltissa on ollut niin erinomaista kukkaisuutta ja hedelmäisyyttä, että tähtiä irtoaa peräti neljä.

Kirjan esseemäinen alkuosa sisältää käytännössä samaa asiaa kuin Appreciating Whiskyssä oli, mutta muoto on tiiviimpi. Mukaan on mahdutettu myös pitkiä tislaamojen omistajalistauksia ja yhtiöiden yhteistietoluetteloita, joille on käynyt samalla tavalla kuin viskihakemistollekin. Aika on päässyt ajamaan niistä ohi. Sen sijaan aika ei ole ajanut ohi tämän kirjan syvimmästä eetoksesta, jonka Hills avaa heti alussa:

We consume alcoholic liquors because the effects of intoxication are pleasing and because we like the taste. Nothing else really matters. There is no secret in intoxication: the more you drink, the drunker you get – few whisky drinkers will need a directory to tell them that. The Directory is guide to flavour. Its purpose is to tell you how the different whiskies taste and to do so in such a way that, beginning with whiskies you know and enjoy, you can go on to identify other whiskies whose flavours are like to please you.

Tällä samalla tarkoituksella on kirjoitettu sittemmin runsaasti viskikirjallisuutta, eikä se vanhene. Jokainen hyvä viskikirja tarjoaa lukijalleen uusia langanpäitä, kiinnostavia viskejä, joihin tekisi mieli perehtyä. Tästä Hillsin kirjasta päällimmäiseksi jäi mieleeni ajatus, että jostain pitäisi saada käsiin Cragganmoren 12-vuotiasta jostain 1990-luvun lopulta, koska se on tämän tasting-paneelinkin mielestä ollut Classic Six -sarjan ylivoimaisesti parasta viskiä, viiden tähden arvoista tavaraa. Michael Jackson ei ole siis ollut tuon näkemyksen kanssa yksin!

The Scotch Whisky Directory jää viskikirjana selvästi enemmän kuriositeettitasolle kuin ajattomampi sisarteoksensa Appreciating Whisky. Siitä huolimatta tämäkin kirja tarjoaa mukavan aikamatkan ja jälleen uuden tavan hahmottaa sitä, mitä viskimarkkinat ovat ennen olleet ja miten uusia viskejä on suositeltu ihmisille maistettavaksi.