Kesäretki Keppana Kellariin

Kanta-Hämeen Tammelassa sijaitseva Keppana Kellari on ollut jo pitkään mielessäni pyhiinvaelluskohde, joka pitää kerran elämässä päästä näkemään. Toistuvasti sieltä kuulee tarinoita, miten jonkin vitriinin reunan takaa on löytynyt unohduksissa ollut klassikkopullote (vanhaan hintaan, totta kai) ja miten siellä ylipäänsä on hyllyssä pulloja, joita ei nykyään enää missään näe. Talvella kuulin monestakin suusta, että paikka olisi kenties lopettamassa. Keväällä ajattelin, etten ehkä pääse sinne koskaan.

Menemisessä on haasteita, koska Keppana Kellari sijaitsee keskellä ei mitään. Tarvitaan vähintään auto ja kuljettaja. Ja mieluiten myös seuraa, sekä kuljettajalle että viskimiehelle. Selvin päin oleva kuski ei jaksaisi katsella kovin monen dramin fanaattisen keskittynyttä nauttimista kuivin suin.

Yllätyksiä voi kuitenkin tapahtua. Elokuisena sunnuntaina kuski starttasi täysin varoittamatta auton ja hoiti asiaan vihkiytyneet mukaan reissuun. Edessä oli kesäretki Keppana Kellariin.

Matka pääkaupunkiseudulta oli kohtalainen, mutta viimeistään viimeisellä erämaapätkällä tajusi, ettei tällaisia reissuja muutaman viskisiivun takia kovin usein tulla tekemään. Lopulta alkoi tulla eteen erikoisia kylttejä ja vihdoin Keppana Gatan. Pihassa oli runsaasti motoristeja äänekkäine pyörineen sekä epälukuisa joukko mökkituristin oloisia henkilöitä rennohkoissa kesäkuteissa. Talo näytti hiukan epätodelliselta, kaiken metsän ja rekvisiitan keskellä. Väkeä oli todella paljon, puheet paikan lopettamisesta tuntuivat raskaasti ylimitoitetuilta. Aurinko paistoi, odotukset olivat korkealla.

Keppana Kellari on myös ruokapaikka, ja siitä piti tietysti aloittaa. Jyrki Sukula olisi pyörtynyt Keppanan ruokalistan ääressä, tarjonta oli sen verran… ööö… värikästä ja, sanoisinko, runsasta. Miljööstä jo tajusi, ettei tämän talon keittiössä olla hakemassa Michelin-tähtiä, ja kun ruokaankin suhtautui rennolla asenteella, kaikki tuntui oikein hilpeältä ja asiaan kuuluvalta. Kokonaisuudessa oli samantyylistä rempseää Suomi-meininkiä kuin esimerkiksi nahkaisissa vyölaukuissa, Piscina-vesisängyissä ja Aromipesän tv-mainoksissa. Sivuhuomiona voin kertoa, että söin Hullua lehmää, koska annoksen nimi oli niin kreisi ja selostus vielä kreisimpi: ”Siivut paistetaan listeriavoissa, mahdollisen salmonellan asiakas joutuu hankkimaan itse.”

Keppanan olutvalikoima herätti kunnioitusta, ja siihen olisi voinut syventyä enemmänkin, elleivät viskit olisi vetäneet puoleensa. Jääkaapissa ollut Thornbridge Hall Double Scotch Ale 8,5% oli kyllä vähällä lähteä maistoon, sen verran paljon tuo Auchentoshan-tynnyrissä kypsynyt ale kiinnosti, mutta 32 euron hinta hiukan rauhoitteli innostumista. Päätimme keskittyä viskeihin.

Omaan lasiini kaatui pitkän tuumailun jälkeen Springbank 30 yo Millennium Edition 46%. Tuijottelin pitkään Springbank-nurkkausta katonrajassa, tuossa tuntui hinta-laatusuhde olevan parhaiten kohdallaan. Myös asiantunteva baarimikko ylisti tuotetta niin painokkaasti, että valitsin sen parista vaihtoehdosta. Enkä pettynyt. Parasta koskaan maistamaani Springbankia, aivan ylivoimaisesti. Alan vähitellen tajuta, mihin Springerin mahtava maine oikein perustuu.

Kun oli saatu kärki pois, valitseminen alkoi mennä todella vaikeaksi. Pulloja löytyi katonrajasta jokaisen kulman takaa eikä minkäänlaista kokonaiskäsitystä tahtonut oikein syntyä. Aluksi tuntui, että pulloja on paljon odotuksia vähemmän, mutta kun niitä alkoi löytää, varmaan niitä siellä muutamia satoja hyllyissä olikin. Toisin kuin olin luullut, pullot eivät olleet mitenkään helposti nähtävillä tai hypisteltävissä, vaan monenlaisten lasien tai hyllylevyjen takana, korkealla katonrajassa, hankalissa paikoissa. Myös tiskin takana oli runsaasti tuotteita sijoiteltuna niin, että kännykkää sai käyttää periskooppina, kun niitä yritti selvitellä.

Lopulta lattianrajasta löytyi lukollisesta vitriinistä seuraava yksilö, jonka päätin maistoon ottaa: Port Ellen 18 yo 1979/1998, Gordon & MacPhail 61,1%. Sitä en ollut missään aiemmin nähnyt, ja kun Port Ellenit ovat oikeasti katoava luonnonvara, oli iskettävä kiinni. Tuote ei pettänyt. Oikein klassinen ja nuorekas, voimakas ja komea viski.

Baarimikkojen kanssa tuli juteltua jonkin verran, ja etenkin toisen asiantuntemus oli korkealla tasolla. Viskivalikoimaan oli sen verran hankala päästä kiinni, että opastus oli paikallaan. Mitään viskilistaa ei ollut, vaan hinnat löytyivät pullojen takaa pienistä hintalapuista. Pulloa piti siis päästä jotenkin kääntämään, ja siinä henkilökunnan oli käytännössä pakko auttaa.

Keppanan viskeissä yleinen hintataso oli vaihteleva. Rare Maltsien hinnat olivat aivan kohtuulliset, neljän sentin siivuun pääsi kiinni alle 20 eurolla ja kun annokset piti pieninä, kulut pysyivät jotenkin kurissa. Hiukan vanhemmissa indie-pullotteissakin hintataso oli miellyttävä. Sen sijaan uudemmat viskit oli hinnoiteltu mielestäni yläkanttiin. Räikeimpiin kuului The Balvenie 40 yo, jonka maistoin jo taannoin tastingissa. Keppanan pyynti oli 535 euroa per neljä senttiä.

Erikoisvitriinissä tiskin lähellä oli kaksi avaamatonta pulloa, joissa oli hintalaput alapuolella. Toinen oli 40-vuotias Glenfarclas (”Scottish Classic” -sarjan spesiaali) ja toinen The Glenlivet 55 yo 1943/1998, Gordon & MacPhail Private Collection 40%. Glenfarclasin hintalapussa luki 7 800 euroa ja Glenlivetin hintalapussa peräti 19 999 euroa. Jälkimmäistä hintaa pidän jonkinlaisena hupailuna, haluna jäädä ihmisten mieliin sillä, että myytävänä on kallein neljäsenttinen viskiä ikinä. Keskikokoisen perheauton hintaan. Totuus kuitenkin on, että tuon viskipullon voi edelleen hankkia maailmalta käsiinsä ketterästi alle viidellä tonnilla, hyvällä tuurilla jopa selvästi sen alle. Neljän sentin hintaan oli laitettu vähän rohkeammin katetta mukaan.

Eli ei, en maistanut sitä. Hintaan olisi kyllä kuulunut avausmaksukin mukaan. Glenlivetin sijaan päätin maistaa Rare Maltsia. Pitkän pähkäilyn jälkeen valintani oli melko ilmeinen: Mortlach 20 yo 1978/1998 Rare Malts 62,2%. Onnistuneiden valintojen sarja jatkui, koska viski oli mahtava yllätys, todella suurimuotoinen ja öljyisen lihaisa yksilö. Ei mikään helppo viski, mutta eihän kukaan sellaista 1970-luvun Mortlachilta toivoisikaan.

Näiden kolmen dramin jälkeen oli tilanne rauhoittunut. Veri veti kuitenkin vielä vitriineille yhden kerran. Silmät poimivat koko ajan kaikkea kiinnostavaa: Ardbegin single caskit vuosilta 1975 ja 1976, Laphroaigin 30-vuotias, Macallanin 18-vuotias vuodelta 1983, lisää vanhoja Springbankeja, Highland Parkia vuodelta 1966, Port Ellenin 6th Release… Valtavat määrät Blackadder Raw Caskeja, Cadenheadia, Gordon & MacPhailin Connoisseurs Choicea.

Viimeinen viski tuli kuitenkin valittua sillä asenteella, että Keppana Kellariin ei ehkä tule vähään aikaan uudelleen asiaa. The Macallan 1966/2000, Gordon & MacPhail Speymalt 40% sisälsi juuri sen verran nektaria, että kaksi miestä pystyi suorittamaan vakavahenkisen bottle killin. Viski oli aivan uskomatonta – ja varmasti sellaista tavaraa, ettei sitä enää missään näe. Ei ainakaan näissä kotimaan ympyröissä.

Neljän viskin jälkeen homma oli taputeltu. Aurinko paistoi, Helsinki 73 -kyltti saatteli matkaan. Mieleen jäi väijymään ajatus siitä, että jokin legendaarinen pullote saattoi jäädä jonkin nurkan taakse piiloon, sittenkin näkemättä. Ehkä sen ajatuksen takia joskus tulee vielä Keppanaan palattua. Kun auto tuli asumattoman umpimetsän läpi vihdoin isolle tielle, tuntui kuin olisi käynyt jossain toisessa maailmassa.

The Macallan 1966/2000, Gordon & MacPhail Speymalt 40%

Kesäretken Keppana Kellariin päätti tämä jalo yksilö, jonka kanssa suoritettiin juhlallinen bottle kill. Niissä on aina vaaransa, kun ei voi tietää, kuinka kauan pullo on ollut auki, mutta tästä tajusi heti, että viski elää vielä voimakkaana.

Taannoin kyynisyyteni Macallania kohtaan hellitti hiukan, kun pääsin kaikkien oscurojen jälkeen maistamaan 30 yo Sherry Oakin. Tätä Speymaltia kohtaan odotukset olivat tietysti aivan zeniitissä.

The Macallan 1966/2000, Gordon & MacPhail Speymalt

(40%, Gordon & MacPhail, Speymalt, 1966–2000, Sherry Cask, 70 cl)

Tuoksu: Luumuinen, suklainen ja runsas. Wow. Vaahterasiirappia, rusinaa, makeaa hedelmäisyyttä. Pientä liköörimäisyyttäkin. Fariinisokeria, siirappisuutta, uuniomenaa. Pähkinäisyyttä, öljyisyyttä. Pientä tervaisuutta ja lakritsia taustalla. Sherryisyys on eleganttia ja tammisuus intensiivistä, antiikkista ja hienoa. Käsittämättömän syvä ja upea tuoksu.

Maku: Suklainen, luumuinen, massiivinen. Pähkinäinen, seetrinen, kahvinen. Vaahterasiirappia, kahvilikööriä, kuivaa ja kaunista tammisuutta. Suutuntuma on öljyinen ja hienosyinen. Fariinisokeria ja siirappisuutta, rusinaa ja yrttisyyttä. Ylikypsiä sekahedelmiä. Lakritsinen ja paksu kokonaisuus. Jälkimaku on kahvinen ja liköörinen, sherryinen ja pähkinäinen. Suklaata, siirappisuutta, silkkaa herkuttelua, joka jatkuu likimain ikuisesti. Kuivuu hienosti, tasapaino pitää loppuun asti. Mahtava finaali, hiljaiseksi vetää.

Arvio: Loistelias Macallan, ei yhtään väsynyt eikä yhtään liiaksi kuivunut. Hymy ei tahdo lähteä tämän jälkeen kasvoilta millään. 94/100

Mortlach 20 yo 1978/1998 Rare Malts 62,2%

Keppana Kellarissa oli hyllyssä muutamia Rare Malts -sarjan viskejä. Itseltäni oli niistä kolme entuudestaan maistamatta: Benromach, Dufftown ja Mortlach. Kun yhden sai valita, valintani osui niistä viimeiseen (vaikka kaksi muuta olisivat olleet kenties hiukan harvinaisempia).

Mortlach 20 yo 1978/1998 Rare Malts

(62,2%, OB, Rare Malts Selection, 1978–5/1998, 70 cl)

Tuoksu: Mineraalinen ja lihaisa, hedelmäinen ja mausteinen. Maukas tammisuus, hunajaa ja tervaista lakrisisuutta. Ruohoisuutta, sitruksisuutta. Tumman paahteinen ja uloitteikas. Nam. Maltaisuutta, muromaisuutta, paahtoleipää. Yrttisyyttä riittää. Öljyinen ja painava vaikutelma. Vesilisällä löytyy savumakkaraa, pientä turpeisuutta.

Maku: Täyteläinen ja runsas, hedelmäinen ja öljyinen. Valtavan suuri viski. Tammista mausteisuutta, tervaa, lihaisuutta. Mineraalisuus on pinnassa. Tätä voisi melkein vain pureskella. Tammi on varsin purevaa ja mausteista, maltaisuuttakin löytyy. Jälkimaku on yrttinen ja suolainen, tamminen ja kihelmöivä. Mineraalisuutta, kuivalihaa, turvesavua. Vaniljaisuutta, hunajaa. Pitkä ja voimakas finaali. Vesilisä tuo sitruksisuutta ja vihreää omenaa pintaan.

Arvio: Hieno, hieno Mortlach. Suurta herkkua. Ylitti odotukset isosti. 90/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 85/100. Whisky Monitor Database 85/100 (per 10).

Port Ellen 18 yo 1979/1998, Gordon & MacPhail 61,1%

Keppana Kellarissa toisena viskinä lasiin kaatui Port Elleniä, joka alkaa toden teolla huveta kaikkialta. Vielä pari vuotta sitten näitä Elluja näkyi monessakin paikassa eivätkä pullojen hinnat olleet mitenkään kohtuuttomia. Nyt on toisin.

Port Ellen 18 yo 1979/1998, Gordon & MacPhail

(61,1%, Gordon & MacPhail, Cask Strength Collection, 11.12.1979–7/1998, Cask No. 7238 & 7239, 70 cl)

Tuoksu: Savuinen, tamminen, vaniljainen ja heinäinen. Lääkemäisyyttä, yrttejä, hunajaa. Omenaa, sitrusta, suolaisuutta. Tammi on makeaa ja tuoretta, tuo hienon karaktäärin. Lakritsia, tervaa, mineraalisuutta, merellisyyttä. Tiettyä maanläheisyyttä. Vesilisä tuo kevyttä hedelmää esiin.

Maku: Öljyinen ja savuinen. Vaniljaa, hunajaa, heinäisyyttä, sitruksisuutta, omenaa. Suolainen puraisu, lääkemäisyyttä. Hienosti sävyjä, toffeefudgea ja mausteisuutta, tuoretta hedelmäisyyttä. Suutuntuma on öljyinen ja painava. Jälkimaku on hunajaisen pehmeä, heinäinen, maanläheinen ja turpeinen. Savua, mineraalisuutta, sitrusta. Todella sävykäs ja herkullinen, pitkä finaali. Vesilisä korostaa haavansidonta-aineita ja yskänlääkettä.

Arvio: Savuinen, kuiva ja herkullinen. Oikein klassinen nuoren polven Port Ellen. 91/100

Springbank 30 yo Millennium Edition 46%

Olen jo pitkään halunnut maistaa iäkkäämpää Springbankia. Tuntuu kuin sille olisi tapahtunut jotain samankaltaista kuin Macallanille. Vanhat pullotteet ovat täysin ikonisia ja taivaisiin ylistettyjä, kun taas nykytuotannosta on täysin mahdotonta löytää niitä ominaisuuksia, joita vanhoissa on kaikkien legendojen mukaan ollut.

Keppana Kellariin suuntautuneen kesäretken ensimmäisenä viskinä lasiin sujahti 30-vuotiasta Springbankia, joka kaiken haalimani tiedon perusteella on nimenomaan Millennium Editionia vuodelta 1999. Eli kaikista Keppanan viskeistä valintani oli tämä, kun piti yksi sieltä poimia.

Springbank 30 yo Millennium Edition

(46%, OB, Bottled 3/1999, Millennium Bottling Limited Edition, 70 cl)

Tuoksu: Suklainen, luumuinen, mausteinen ja lihaisa. Öljyinen ja vivahteikas. Todella hieno, kaikin puolin sävykäs ja vaikuttava. Tervaa, lakritsia, makeaa salmiakkia. Fariinisokeria, taatelikakkua, neilikkaa, kanelia. Kaunis sherryisyys. Tammi tulee antiikkisena ja vahamaisena läpi. Huh huh. Vesilisällä löytyy herukkaisuutta ja ripaus anista.

Maku: Tumman suklainen, olorosomainen, luumuinen, mausteinen. Upea lihaisuus ja rasvaisuus, lakritsia ja yrttisyys. Nahkaisuutta, tanniineja, hienoa tammisuutta. Rusinaa, toffeeta, marjaisuutta, kanelia, neilikkaa. Suutuntuma on öljyinen ja syvä. Jälkimaku on täynnä aromaattista öljyisyyttä, lihaisuutta, olorosoa. Tummaa suklaata, luumua, pähkinäisyyttä. Omenahilloa, raparperia, anista. Kuiva tammisuus on loistavaa. Erittäin pitkä ja syvä finaali. Vesilisä tuo herukkaista ja hedelmäistä puolta kauniisti esiin.

Arvio: Loistava, sävykäs ja runsas Springbank. Silkkaa parhautta. 93/100

Aeneas MacDonald: Whisky

Niin kuin on varmasti käynyt ilmi, olen tänä kesänä lueskellut viskikirjallisuuden klassikoita. Äskettäin sain vihdoin käsiini Aeneas MacDonaldin Whiskyn, jota olin etsiskellyt jo jonkin aikaa. Myös uusintapainoksen hinnat hipovat välillä pilviä, mutta pienellä tuurilla teokseen voi edelleen päästä järkevällä summalla kiinni.

Kirja on ulkomitoiltaan niin pieni ja sisällöltään niin erikoislaatuinen, ettei se ensikohtaamisen perusteella varsinaisesti pysäytä. Mutta kun kirjan on lukenut, sitä on kyllä pakko ylistää, sen verran mahtavasta teoksesta on kyse.

Lakonisesti nimetty Whisky julkaistiin alun perin Edinburghissa vuonna 1930. Kustantajana oli Porpoise Press, jonka oikeudet kaupattiin sittemmin Faberille. Charles MacLeanin ja Ian Buxtonin loistavilla esipuheilla varustetun uusintapainoksen on kustantanut Canongate Books vuonna 2006. Kovakantinen teos on laadukkaasti toteutettu ja kunnioittaa teoksen uraauurtavaa luonnetta.

Sen verran tietämätön olin, kun kirjaan tartuin, että kuvittelin Aeneas MacDonaldin henkilöllisyyden edelleen mysteeriksi. Muistan lukeneeni, että kyseessä on pseudonyymi ja että Whiskyn kirjoittajaksi on epäilty monia aikansa loistavia kynäniekkoja, mutta mysteerin ratkeaminen tuli kirjasta heti suurena yllätyksenä. Charles MacLean juontaa omassa esipuheessaan hienosti Ian Buxtonin salapoliisityön sisään, ja Buxton pistää heti kaiken tiskiin.

Buxton on tullut siihen tulokseen, että Aeneas MacDonald oli oikeasti George Malcolm Thomson (1899–1996). Selvitykset tuntuvat erittäin perusteellisilta. Buxton on tavannut Thomsonin tyttären ja päässyt lukemaan kirjailijan kirjeenvaihtoa, joka tuntuu osoittavan melko aukottomasti, että Thomson on Whiskyn takana.

Kuten oli ennakoitu aiemminkin, Whiskyn kirjoittaja oli siis oppinut mies, jolla oli vahvat suhteet aikansa kirjallisuuspiireihin. Ei kai kukaan sattumalta käytä nimeä, joka on peräisin Skotlannista maanpaossa olleen Bonnie Prince Charlien vuoden 1745 retkikunnan jäseneltä. Thomsonin tuttaviin kuuluivat muun muassa Hugh MacDiarmid ja Neil Gunn, ja hänellä oli loppututkinto Edinburghin yliopistosta. Whisky ei siis teoksena tullut todellakaan tyhjästä eikä ollut satunnaisen amatöörin loistelias vahingonlaukaus.

Thomson piti tärkeänä, että Porpoise Pressillä on muitakin kirjailijoita kustannusohjelmassaan kuin hän itse – siksi pseudonyymi puolusti hänen mielestään paikkaansa (tosin kirjailijoita oli kymmeniä, mutta silti). Näin Thomson itse kirjoitti kirjeessään Neil Gunnille marraskuussa 1930:

”Please keep my name out of ’Whisky’ if you don’t mind… I have private reasons – and should hate people to think that P.P. existed to publish me alone.”

Ian Buxtonin suurin oivallus kuitenkin on, että Thomson käytti pseudonyymiä, koska pelkäsi äitinsä reaktiota: hänen perheensä oli henkeen ja vereen raittiusihmisiä. Rohkea ja mitään pelkäämätön kirjailija pelkäsi… äitiään.

Whiskyn ensipainos oli 1 600 kappaletta, mikä oli tuohon aikaan verraten suuri. Lisäksi Yhdysvaltain markkinoille tehtiin vielä oma painos, joka julkaistiin alkuvuodesta 1934. Kun Thomson itse oli hylännyt amerikkalaisten vuonna 1953 tekemän tarjouksen uusintapainoksesta – hänen mielestään korjausten määrä kasvaisi liian suureksi – nuo olivat ne kappaleet, jotka maailmalla kirjasta olivat. Vasta vuosia myöhemmin Whisky nousi uudelleen suosioon, ja hyvästä syystä.

Jos laitan vierekkäin kolme suurta viskikirjallisuuden klassikkoa – tämän, Neil Gunnin Whisky and Scotlandin ja Sir Robert Bruce Lockhartin Scotchin – Whisky on kyllä oma suosikkini kolmikosta. Pidän sitä erittäin näkemyksellisenä, nokkelana, modernina ja valtavan hauskana kirjana. Hienoja ne ovat kaikki, mutta jos yksi pitäisi autiolle saarelle ottaa mukaan, Whisky olisi omalla kohdallani ehdoton valinta. Jo kirjan aloitus on täysin suvereeni:

Of the history, geography, literature, philosophy, morals, use and abuse, praise and scorn of whisky volumes might be written. They will not be written by me. Yet it is opportune that a voice be raised in defence of this great, potent, and princely drink where so many speak to slight and defame, and where so many glasses are emptied foolishly and irreverently in ignorance of the true qualities of the liquid and in contempt of its proper employment.

Aeneas MacDonald on välittömästi äänessä, ja ääni on vahva. Hän puolustaa viskin tuntemuksessa omaa kokemusta, itse hankittua tietoa, ja halveksii snobbailua ja auktoriteettien pakonomaista seuraamista. Hänestä kaikenlaisten kauppamiesten kuunteleminen on jotain, mistä ei ole viininkään suhteen koitunut mitään hyvää. Helposti höynäytettävä viskinostaja on samanlaista riistaa kauppiaille kuin muutkin, jotka haluavat leuhkia seuroissa hienonnäköisillä pulloilla.

Viskin olemusta käsittelevän aloituksen jälkeen MacDonald – kutsuttakoon häntä nyt pseudonyymillä – uppoaa viskin historiaan. Tämä rakenne alkaa käydä viskikirjoista tutuksi, mutta MacDonaldille se on helppo suoda, onhan malli todettu toimivaksi sittemmin sadoissa teoksissa.

MacDonaldin kohdalla on pakko myöntää, että harvoin kukaan on kirjoittanut niin napakassa mitassa niin nasevaa ja syvällistä viskin historiaa. Homma lähtee antiikista, etenee Friar John Corriin ja Robert Burnsiin ja Ferintoshiin niin sujuvasti, että heikompaa hirvittää. MacDonald myös siteeraa pitkällisesti Glenlivetin perustajan George Smithin kertomuksen, jossa tämä kuvailee laillisen tislaamon puolustamista sen vaarallisina alkuvuosina. Loistava juttu, edelleen, pistooleineen kaikkineen.

Viskin tuotantoprosessiin ja sekoittamiseen MacDonald paneutuu vakuuttavasti. Hetkellisesti unohtaa lukevansa selostusta vuodelta 1930, sen verran vähän on kuitenkin muuttunut. Erityistä ärtymystä MacDonaldissa herättää viskibrändien valtava määrä: Skotlannissa ja Irlannissa oli noihin aikoihin alle 130 tislaamoa, mutta myynnissä oli yli 4 000 viskimerkkiä. MacDonald oli single malt -mies, muistakaa, vuonna 1930. Lisäksi hän kritisoi ikämerkitsemättömiä ja muutenkin epäselvällä etiketillä varustettuja viskejä, joista ei tiedä, mitä tuote sisältää. Näiltä osin MacDonaldin ajatukset ovat todella moderneja. NAS-kritiikki on peräisin jo tästä kirjasta.

Geography-luvussa MacDonald pääsee lopulta kiinni itse tislaamoihin. Kuuliaisesti hän käy läpi eri viskialueet ja niiden toiminnassa olevat tislaamot. Alueita on MacDonaldin määritelmän mukaisesti neljä: Highland, Islay, Campbeltown, Lowland. Highlandiin sisältyy niin Speyside (eli Strathspey) kuin saaretkin, vain Islay on omanaan.

Campbeltownin kohtalosta MacDonald on huolissaan, koska painava viski tuntuu sopivan hiukan heikosti blendien tarpeisiin – ja oikeassa on, jos asiaa jälkiviisaudella nyt katselee. ”The Campbeltowns are the double-basses of the whisky orchestra. They are potent, full-bodied, pungent whiskies, with a flavour that is not to the liking of everyone”, MacDonald määrittelee.

Tuntuu hurjalta katsoa tuolta kymmenen toiminnassa olevan Campbeltown-tislaamon listausta, kun nykyään toiminnassa on enää kolme. Myös Malt Millin näkeminen aktiivisten Islay-tislaamojen joukossa herättää voimakkaita tuntemuksia. Lochindaal ja Port Ellen ovat siis kaksi muuta toimintansa lopettanutta Islay-tislaamoa. Geography-luku sisältää myös Skotlannin tislaamokartan, mutta ainakin näin pienessä koossa sen lukeminen on likimain mahdotonta. Luku kuitenkin loppuu pitkään riimirunoon, joka sisältää kaikkien tuolloin toiminnassa olleiden tislaamoiden nimet näppärässä muodossa. Ei muuta kuin rimmailemaan!

Whiskyn viimeinen luku on nimeltään Judging, Purchase, and Care. Siinä MacDonald palaa vielä teeseihinsä siitä, miten jokaisen tulisi opiskella nöyrästi viskin monipuolista maailmaa eikä haksahtaa markkinamiesten teeseihin. Soodavettä ei pitäisi laittaa viskin sekaan, etiketeissä pitäisi olla merkintä kypsytysiästä, viskin alkuperä pitäisi kertoa eksaktisti. Hienoja teesejä nuo ovat edelleen, tai ainakin itse huomaan olevani niin vanhan liiton mies, etten osaa intoilla viskin ja vissyn sekoittamisesta saati raaoilta maistuvista, hienosti pakatuista NAS-viskeistä.

Aeneas MacDonaldin Whisky on aikamatka, jolle jokaisen viskistä kiinnostuneen kannattaa lähteä. Hienosti kirjoitettu, sujuvasti etenevä ja näkemyksiltään ällistyttävän nykyaikainen kirja – vahva suositus.

Bowmore Gold Reef 43%

Gold Reef oli yksi Bowmoren kolmesta uutuudesta tax free -perusvalikoimaan vuonna 2014. Olen tämän jo kerran aiemmin maistanut, mutta nyt tuli vihdoin mahdollisuus hörpätä drami ihan ajatuksella. Tämä on siis se Black Rockin ja 17 yo White Sandsin kaveri, juotavaksi tarkoitettuja perusviskejä kaikki.

Bowmore Gold Reef

(43%, OB, NAS, Travel Retail Exclusive, +/- 2015, Predominately matured in first fill ex-bourbon casks, 100 cl)

Tuoksu: Sitruksinen, tamminen ja miedon nuotiosavuinen. Trooppisia hedelmiä, papaijaa ja mangoa. Pieni suolaisuus pilkistää, samoin lakritsisuus (sitruunalakritsi).Marjaisuudessa viherherukka korostuu. Tammi on framilla tuoreena ja reippaana. Märkiä koivunlehtiä, mentholia. Makeudessa on akaasiahunajaa ja kovia toffeekarkkeja. Mausteitakin löytyy, mutta pehmeää on. Anista ja minttua.

Maku: Herukkainen, sitruksinen ja tuoreen tamminen. Suutuntuma on miellyttävä, pehmeän öljyinen ja helppo. Nuotiosavu säestää kokonaisuutta taustalta, mineraalisuus ja mieto yrttisyys korostuvat. Vihreää omenaa, raparperihilloa, sitruunankuorta, raakaa banaania, papaijaa. Kirpeyttä. Tammi on pinnassa, tuoreena ja silti ihan miellyttävänä. Jälkimaku puskee herukkaa ja sitrusta eteenpäin. Tammi jää taustalle, samoin savu. Sitruunalakritsia, hunajaa, vihreää omenaa, limettiä, hiukan paahteisuutta. Finaali jää keskipitkäksi.

Arvio: Kirpeän hedelmäinen ja jokseenkin helppo nyky-Bowmore. Sama ongelma kuin monessa muussakin: ei petä, ei sykähdytä. Tykkään silti perusmausta niin paljon, etten voi dissatakaan. 85/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 83/100. Whiskynotes 80/100. Smoke On The Water, ”Jopa ihan positiivinen ylläri”.

Caol Ila 15 yo 1998/2014 Unpeated Style 60,39%

Nyt kun Diageon tämän vuoden Special Releases -uutuuksista pääsivät vuotamaan ainakin nuo keskeiset julkaisut (hyvä tiivistelmä esimerkiksi Ruben Luytenilla), mukana näytti olevan myös uusi turvesavuton Caol Ila.

Caol Ilan turpeistamaton versio oli mukana myös Diageon Special Releases -sarjassa edellisenä vuonna. Arviot eivät olleet järin mairittelevia, mutta täytyyhän tämä silti kokeilla, ennen kuin uutta pukkaa.

Caol Ila 15 yo 1998/2014 Unpeated Style

(60,39%, OB, 1998–2014, Special Release, 1st Fill Bourbon Casks, 10668 bts., 70 cl)

Tuoksu: Hedelmäinen, kermainen ja varsin tamminen. Kypsää päärynää, vaniljakastiketta, tuoretta puuta. Hunajaa, makeaa ja mausteista tölkkihedelmää. Hiukan kookoskermaa, mantelimassaa. Saako jo sanoa, että outo? Caol Ilan tyyppipiirteet ovat poissa. Vain pieni suolaisuus pilkistää taustalta. Ei tämä silti ole tuoksultaan täysin kelvoton. Vesilisä kuitenkin korostaa raakoja, liimamaisia piirteitä.

Maku: Huh, mikä tammisuus ja voima. Vaniljaa, mantelia, mausteisuutta – ja kihelmöivää tammea. Pippurisuutta, tölkkiananasta, päärynää, metallisuutta. Kermainen ja tuhti suutuntuma, mutta maku laahaa perässä. Kireän hapokasta maltaisuutta, märkää sahanpurua, liimaisuutta. Limoncelloa, tequilaa, sitruunaa, suolaa. Jälkimaku puskee tammea ja tölkkihedelmää. Mausteisuutta ja suolaa tulee niin että riittää. Hiukan eltaantunut. Tölkkipäärynää, tölkkipersikkaa, tölkkiananasta. Melko pitkä, tympeä finaali. Vesilisä ei toimi, korostaa lähinnä liimamaisia ja rajumpia 1st fill -piirteitä.

Arvio: Ei erityisen miellyttävä kokemus. Seuraava Caol Ila turvesavuisena, kiitos. 79/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 78/100.

David Stewartin Balvenie-tasting Kämpissä

Tämän elokuun suurena yllätyksenä saapui kutsu poikkeukselliseen Balvenie-tastingiin, jonka vetäjäksi oli lupautunut viskin elävä legenda. Moista arvonimeä ei pidä koskaan käyttää kevyin perustein, mutta nyt peruste onkin harvinaisen raskas: malt master David Stewart on työskennellyt Balvenien tislaamossa yli 50 vuotta.

David Stewart oli kutsuttu Suomeen päättämään pop-uppina toimineen viskiravintola Bob Barleyn kaksivuotinen taival perjantaina 7.8.2015. Myös Viskin Ystävien Seura oli kuviossa mukana. Tastingin paikaksi oli valittu Hotelli Kämpin hulppea Peilisali, johon muutamalle kymmenelle osallistujalle katettiin huima setti viskiä eteen. Ja Dave Stewart vetämään tastingia. Milloin tällaista ylipäänsä tapahtuu? Käsittämättömän hienoa, että Stewart todella saapui nimenomaan Suomeen, kaikista maailman syrjäisistä paikoista.

”Quiet Davena” maailmalla tunnettu Stewart ei ollutkaan mikään täysin äänetön viskinero, vaan mies aloitti heti oikein kunnon luennolla siitä, mitä William Grant & Sons tekee nykyään ja mikä hänen oma roolinsa perheyhtiössä on. Mielenkiinnolla kuuntelin etenkin Ailsa Bayn tilannetta: tislaamon viski on nykyisellään kahdeksanvuotiasta, ja Stewartin mukaan siellä on tehty myös oikein kunnolla turpeista tislettä, ilmeisesti varsin rikkisellä vivahteella. Odotamme edelleen jännityksellä, mitä sieltä lopulta markkinoille ilmaantuu.

Muutenkin Stewart kehui yhtiönsä tislaamoiden tilannetta tällä hetkellä. ”Tulkaa lomalle Skotlantiin! Itse tosin vietän lomani erossa viskistä…”

Stewart puhui myös seuraajastaan Brian Kinsmanista, joka tuli hänen oppiinsa vuonna 2001 ja otti kahdeksan vuotta myöhemmin roolin koko yhtiön malt masterina. Kinsman myös vastaa täysin Glenfiddichistä, kun taas Stewartilla on edelleen oma vastuunsa lempilapsestaan Balveniesta.

Tastingissa jokaiselle osallistujalle oli jaettu lasien lisäksi eteen vaikuttava brosyyri, jossa listattiin Stewartin saavutuksia uransa aikana. Fast Facts tarjosi muun muassa seuraavat knopit:

David aloitti työnsä Balveniella vuonna 1962, vain 17-vuotiaana.
David on haistellut yli 400 000 viskitynnyriä uransa aikana.
Keskimääräisenä päivänä David haistaa 30 viskitynnyriä. Uuden viskin luomiseen pitää tuoksutella suurin piirtein 300 tynnyriä.
David oli yhtenä avainhenkilönä, kun viskien viimeisteleminen kehitettiin 1980-luvulla.

Puolisen tuntia ehti kulua, kun Stewart havahtui, että hiljaisilla suomalaisilla on edessään viskiä, jota jokainen toivoo pääsevänsä maistamaan. Ensimmäisenä suu kalibroitiin lasillisella klassikkoa, joka oli siis The Balvenie 12 yo DoubleWood 40%. Tutun hunajainen ja hedelmäinen ote oli edelleen tallella, samoin tammi ja mausteet.

Stewart muuten suosittelee vesilisää etenkin tälle 12-vuotiaalle ja nuorille viskeille yleensäkin. Hän itse kaatoi kannusta melkein puolet vettä omaan lasiinsa. Pääsinpä näkemään livenä, että ammattireiskojen vesilisä on oikeasti juuri niin suuri kuin huhut ovat kertoneet. Ne pipetit voi tosiaan veden kanssa unohtaa.

Maistelun lomassa Stewart muisteli, miten DoubleWood tuli markkinoille vuonna 1993. Sitä ennen myynnissä oli Balvenie Classic, jonka volyymit olivat olleet pieniä. DoubleWood oli menestys, ja se on edelleen kaikkien viimeisteltyjen viskien joukossa likimain ikoninen tuote. Stewart kertoi, että viski viettää keskimäärin yhdeksän kuukautta ex-sherryssä sen 12 vuoden ex-bourbonin jälkeen. Joskus kahdeksan, joskus kymmenenkin, mutta ainakin omasta mielestäni viimeistely ei ole mikään valtavan pitkä – siis jos vertaa vaikkapa Bowmore 15 yo Darkestiin, jota marinoidaan sherryssä kolme vuotta tuollaisen 12 vuoden ex-bourbonkypsytyksen jälkeen.

Viimeistely on samat yhdeksän kuukautta myös uudemmalla DoubleWoodilla, joka kypsyy ex-bourbonissa viisi vuotta pidempään. The Balvenie 17 yo DoubleWood 43% tuntui omaan suuhuni syvemmältä ja tummemmalta kuin 12-vuotias. Kuivatut hedelmät ja tietty sokerisuus olivat nätisti kohdallaan. Silti on rehellisyyden nimissä pakko sanoa, että jotain kovapintaista näissä DoubleWoodeissa edelleen omaan makuuni on, kaikesta hunajasta huolimatta. En olisi varmasti koskaan ruvennut tutkimaan enempää Balvenien viskejä, ellen olisi aikanaan maistanut 21-vuotiasta PortWoodia. Se oli kattauksessa kolmantena.

The Balvenie 21 yo PortWood 40% oli juuri niin hyvää kuin muistin. Se oli aikanaan yksi ensimmäisistä speysidereista, joista Islay-viskien jälkeen todella innostuin. Nykypullote tuntui tuoksultaan selvästi iäkkäämmäältä kuin muistin. Vastaavasti maku taas oli aavistuksen purevampi ja mausteisempi. Kaikkineen kyseessä on edelleen upea viski, jossa vesilisä tuo vielä selvää viinisyyttä pintaan.

PortWoodiin käytetään nimenomaan Tawny-portviiniin käytettyjä tynnyreitä, jotka Stewart käy haistelemassa Speyside Cooperagessa ennen valintaa. Hän kertoi hylkäävänsä osan: sellaiset, joissa on erityisiä kynsilakanpoistoaineen sivuääniä. Stewart muistutti, että Balveniella on myös oma tynnyripaja, johon tulee Yhdysvalloista 50 000-60 000 bourboniin käytettyä tynskää vuodessa. Lisäksi kymmenen kertaa kalliimpia eli 500-600 punnan sherrytynnyreitäkin saapuu Espanjasta tuhansia joka vuosi. Siitä voi jokainen nopeasti laskea, millaiset massit tynnyrirallissa pyörivät.

Stewart äityi myös muistelemaan, miten ennen tynnyrinpäädyt aina kertoivat, kuinka monta kertaa tynnyri on jo täytetty: punainen kerran, sininen kaksi ja vihreä kolme. Nyt on käytössä paljon sellaista tietotekniikkaa, jota ei ollut 20 vuotta sitten. Mutta silti ihmistä tarvitaan tekemään valintoja. Varastosta kuulemma löytyy myös jokunen marsala ja pinot noir, mutta niitä ei ole vielä laitettu täyteen. Taustalla on menossa kaikenlaista, kun tynnyrien kysyntä kasvaa lujaa vauhtia.

Neljäntenä viskinä nenän edessä oli itselleni jo entuudestaan tuttu The Balvenie Tun 1509 Batch #1, 47,1%. Myös se oli tasan niin loistavaa kuin ennenkin, kaikessa mehiläisvahassaan ja öljyisyydessään. Stewart muistutti, että nuorinkin viski tässä 1509-pullotteessa on 21-vuotiasta – harvalla tislaamolla on tosiaan tällaisia varastoja, joista valita sopivia tynnyreitä menneiltä vuosikymmeniltä. Suurin osa Tun 1509:ään valituista tynnyreistä on pitänyt sisällään viskiä, joka on tislattu 1970- ja 1980-luvulla. Yhteensä 42 tynnyrin vattaukseen on laitettu sekaan siis jonkin verran jopa 40-45-vuotiasta viskiä. Stewart kertoi myös ohimennen, että Tun 1509:n kakkosbatch tuli markkinoille nyt heinäkuussa, siis ihan muutamia viikkoja sitten.

Viidentenä viskinä maistettiin varsin harvinainen yksilö, The Balvenie 25 yo 1974/2000 Single Barrel 46,9%. Ex-bourbonissa täyden neljännesvuosisadan majaillut viski oli mielenkiintoisella tavalla marsipaaninen ja intensiivisen vaniljainen. Löysin siitä myös runsaasti vaahtokarkkia ja tomusokeria. Makean päärynän ja liköörimäisen sitruksen ansiosta kokonaisuus ei ollut myöskään puiseva, vaan hienosti elävä ja suorastaan odottamattoman maukas.

Tässä vaiheessa yleisökin alkoi saada sen verran virtaa, että myös muutama kysymys lensi ilmoille. Kun miestä pyydettiin valitsemaan ex-bourbonin ja ex-sherryn välillä, valinta oli varsin odotetusti ex-bourbon. Stewartin mielestä viskin tyyli ja luonne tulee parhaiten esiin ex-bourbonista, kun taas sherry tuppaa ottamaan liian ison roolin liian herkästi. Näin saattaa Balvenien viskeissä ollakin, mutta en tiedä, yleistäisikö Stewart sitä sentään ihan kaikkialle. Balvenien tuotanto kypsyy kyllä hienosti ex-bourbonissa, siitä ei pääse mihinkään.

Tastingin viimeisenä herkkuna lasiin kaadettiin kaikkien odottama The Balvenie 40 yo 48,5%. Yleisön joukosta valittiin jopa vapaaehtoinen avaamaan pullo, palkintona oli auliisti kaadettu tuplasiivu – me muut saimme tyytyä tavallisiin. Porukka oli kuitenkin viskistä niin kiinnostunut, että lasien jakoa seurasi pitkä hiljaisuus. Jopa Dave Stewart alkoi kaikessa vaatimattomuudessaan kuulostella, eikö kukaan sanoisi mitään. Viski oli kyllä niin upea, että sitä oli pakko kunnioittaa. Siinä sherry kulki hyvin mukana, balanssi sen suhteen kohdallaan. Muutenkin viskin suklaiset ja marsipaaniset sävyt puhuttelivat kovasti.

Tastingin lopun yleisökysymykset vahvistivat vaikutelmaa Stewartista vilpittömänä miehenä, joka on aina rakastanut työtään. Hän jopa myönsi olleensa pettynyt, kun Tun 1401 lopetettiin – sellaista ei minkään tislaamon markkinointireiska sanoisi ikinä ääneen yleisön edessä. Kaikkineen Stewart pohdiskeli, että paljon on hänelläkin vielä viskikouluttamista edessä, kaiken muun ohella. Kiireinen mies, ollakseen vielä työelämässä seitsemänkymppisenä.

Kaikkineen oli hieno iltapäivä ja poikkeuksellisen hienoissa puitteissa. Kiitos järjestäjille. Toivottavasti Dave Stewartin kaltaisia legendoja saadaan Suomeen tulevaisuudessakin. Ja jos ei saada, voin tämän jälkeenkin kupsahtaa ihan tyytyväisenä. Dave Stewart kävi täällä.

The Balvenie 40 yo 48,5%

Huipennuksena David Stewartin vetämässä upeassa Balvenie-tastingissa lasiin kaadettiin 40-vuotias. Melko hiljaiseksi veti.

The Balvenie 40 yo

(48,5%, OB, +/- 2013, Batch No. 5, 3 American Oak Casks + 3 Sherry Butts, 250 bts., 70 cl)

Tuoksu: Tumma ja syvä, marsipaaninen ja mausteinen. Sherryinen, toffeemainen, hunajainen ja yrttinen. Tammi pysyy hienosti taustalla, ikääntyneenä ja arvokkaana. Toffeefudgessa on rommirusinainen sävy. Kanelinen ja jouluinen mausteisuus mukana. Vesilisä tuo esiin kiteistä sokerisuutta ja kukkaisia, herkempiä sävyjä.

Maku: Tumman suklainen, hunajainen ja elävä, tammi ei dominoi vaan tuo mahtavasti syvyyttä. Siirappisuutta, kahvia, pähkinäisyyttä. Tammessa on vahamainen ja hienon ikääntynyt ja kuiva luonteikkuus. Suutuntuma on sulaa kultaa, öljyinen ja runsas. Jälkimaku avaa täysin uuden galaksin, tulee yrttinen ja kahvinen syvyys esille oikein kunnolla. Suklaisuutta, saksanpähkinää, marsipaania. Uskomatonta, miten hyvin hunajaisuus säilyy tunnistettavasti mukana. Mausteisuus tulee vahvana finaalissa, maustepippuria ja joulukakun mausteita riittää. Neilikkaa, kanelia. Fantastinen, pitkä finaali. Vesilisä tuo sitruksista makeutta hienosti pintaan.

Arvio: Loistava viski, syvyydessään ja luonteikkuudessaan silti herkkä. Tammen kuivuus kulkee rajoilla mutta pysyy kuitenkin likimain täydellisenä. 93/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whisky Monitor Database 92/100 (per 1).