Month: syyskuu 2014

Bowmore 10 yo The Devil’s Casks Batch #2, 56,3%

Vanha viskiviidakon sananlasku sanoo, että loistavan ykkösbatchin jälkeen pari kolme seuraavaa ei koskaan pääse samalle tasolle.

Bowmoren ensimmäisen täytön sherrytynnyreissä kypsytetty The Devil’s Casks oli massiivinen menestys alkuvuonna 2014. Suomessakin jonotettiin Alkoon ostamaan niitä 24 pulloa, jotka maahan tulivat – eikä läheskään kaikille riittänyt sellaista kotiin vietäväksi.

Itse maistoin tuotteen Uisgessa pariinkin kertaan ja totesin sen varsin hyväksi. Nyt vuorossa on revanssi, jonka julkaisemisessa Morrison Bowmore ei tosiaan paljon aikaillut. Tässähän se selviää, onko taso pitänyt.

Bowmore 10 yo The Devil’s Casks Batch #2

(56,3%, OB, 2014, First Fill Sherry Casks, Batch #2, 70 cl)

Tuoksu: Suklainen, hilloinen ja makean savuinen. Luumua, rusinaa, suklaakakkua, lakritsia, makeaa mustaherukkahilloa. Hiukan sisäkumia. Yrittisyyttä, tervaa, aavistus poltettua sokeria. Savumakkaraa, hiukan pekonia, tupakkaisuutta, nahkaisuutta. Vesilisä tuo esiin mokkaisuutta, paahteisuutta ja merellisyyttä myös.

Maku: Lakritsinen, suklainen ja pehmeän turpeinen. Taatelikakkua, siirappia, makeita kirsikoita, rusinaa. Yrttilikööriä, luumuja, mustikkahilloa, hiukan happamuutta. Taustalla hiukan palvikinkkua ja tupakkaisuutta. Suutuntuma on keskitäyteläinen mutta öljyisenä kantaa hyvin. Jälkimaku alkaa makean savuisena ja salmiakkisena, kunnes tamminen mausteisuus ja tumma yrttisyys (rosmariini) alkavat nousta. Yllättävän voimakas selleri (!) tulee läpi, samoin sisäkumia ja jotain palanutta ilmaantuu. Finaali ei ole valtavan suuri tai pitkä, mutta on silti nautittava. Vesilisä tuo mausta esiin suolaisuutta, jonka sherry muuten peittää.

Arvio: Vaikea löytää eroja ykkösbatchiin, kun ei pääse rinnakkain vertaamaan. Herkkua edelleen, joskin jälkimaun levottomuudet tiputtavat tämän aivan terävimmästä kärjestä. 89/100

Jura 20 yo 1992/2012, Malts of Scotland 50,3%

Olen törmännyt yksityisten pullottajien Juraan verraten harvoin. Nyt käsissä on miniatyyri, joka sisältää Malts of Scotlandin ainoaa tähän mennessä pullottamaa Juraa.

Viski on kypsynyt 20 vuotta klassisessa hogshead-kokoisessa ex-bourbontynnyrissä. Vastaavan aikakauden Juraa en ole tullut koskaan aiemmin maistaneeksi, joten uuden edessä ollaan.

Jura 20 yo 1992/2012, Malts of Scotland

(50,3%, Malts of Scotland, 4/1992–11/2012, Bourbon Hogshead, Cask #MoS 12064, 175 bts., 5 cl miniature, 1 of 96)

Tuoksu: Makean kermainen ja vaniljainen. Leivosmainen, melko rasvainen, muistuttaa voitaikinaa. Toffeeta, kookosta, marsipaania, tuoretta tammisuutta, mausteisuutta. Hieman rouheaa, merellistä suolaisuutta. Voikukkaa, tuoretta heinää, punaista omenaa. Vesilisä tekee tuoksusta vielä ruohoisemman.

Maku: Kermainen ja runsaan mausteinen. Hapokkuutta on kuin IPA-oluessa, samantyyppistä katkeruuttakin. Maltaisuus on runsasta, runsas suolaisuus vielä korostaa tiettyä jyväisyyttä. Maun keskivaihe on toffeemaisen makea, hyvin vaniljainen ja voitaikinainen. Suutuntuma on kermainen ja runsas, alun mausteisuuden ja hapokkuuden jälkeen varsin rauhallinen ja selkeä. Jälkimaku alkaa sitrusmaisen makeana, kunnes tanniinit alkavat kuivattaa suuta ja suolaisuus nousta. Finaalissa riittää omenaa, limettiä, tammisuutta ja voikukkaa, hiukan mustaherukkaakin. Maltaisuus jää kielen päälle lopuksi. Vesilisä vie rungosta palan mutta lisää ruohoisuutta.

Arvio: Puhdaspiirteinen ja varsin herkullinen. Myönteinen yllätys. 87/100

Nuoret Ardbegit 60- ja 70-luvuilta

Viskin Ystävien Seuran järjestämän Iäkkäät harvinaisuudet -sarjan yhdeksännessä osassa saatiin maisteluun nuorta Ardbeg-tuotantoa 1960- ja 1970-luvuilta. Aivan nuorikkoja viskit eivät toki olleet, koska ikämerkinnät liikkuivat kahdentoista ja viidentoista vuoden välillä. Ikämerkintä puuttui vain Gordon & MacPhail -pullotteesta, mutta eipä Connoisseur’s Choice -sarjassa ole koskaan kai mitään täysiä raakileita pantu pulloon.

Tasting pidettiin ravintola Carelian juhlakellarissa Helsingissä, ja historiallista kattausta oli saapunut kunnioittamaan kolmisenkymmentä viskin ystävää. Carelian ravintolapäällikkö Kai Autio avasi tilaisuuden, kertoi tilasta ja ravintolan toiminnasta, tuotteista ja tarjouksista. Sen jälkeen päästettiin Jarkko Nikkanen ääneen. Ardbeg Ambassador ja VYS:n puheenjohtaja alusti aiheen äärelle, eikä ensimmäisen viskin maistamistakaan tarvinnut kovin kauan odottaa.

Kyseessä oli tuo kertaalleen mainittu G&M-pullote, Ardbeg 1975, Gordon & MacPhail Connoisseur’s Choice 40 % (Gordon & MacPhail for Fiori Ferdinando, Italy Import, 75 cl), joka löi ainakin minut ällikällä. Tuoksussa oli laajalla pensselillä lääkemäisyyttä, jodia, salmiakkia, suklaata, neilikkaisuutta ja mietoa turpeisuutta. Mikään savupommi ei ollut kyseessä, kuten arvata saattoi, mutta ryhtiä ja ulottuvuutta löytyi valtavasti. Maku oli tuoksua vielä selvästi suurempi, edelleen lääkemäinen, suolaisen salmiakkinen ja tervainen. Kokonaisuus pysyi hienosti tasapainossa, ja jälkimaussa minua miellytti vielä erityisesti sen tyylikäs pippurisuus. Viski palautti kertaheitolla uskoni Connoisseur’s Choice -sarjaan ja antoi aiheellisen muistutuksen, että 40-volttinenkin viski voi olla iso.

Nikkasen esityksestä tärkeältä tuntui myös se huomio, että 1960- ja 1970-luvuilla viskin tekeminen oli varsin erilaista puuhaa kuin nykypäivänä – ei ollut olemassa tietokoneohjausta, ei harjoitettu millintarkkaa optimointia eikä etenkään äärimmäisen hallittua tynnyripolitiikkaa. Tasalaatuisuuden vaatimukset olivat tuolloin jotain aivan muuta kuin mihin nykyään on totuttu. Se oli hyvä pitää mielessä, kun näitä viskejä maisteltiin. Ja siitä hyvänä esimerkkinä tuli seuraava parivaljakko, kaksi vuonna 1973 tislattua Ardbegia italialaiselta Sestantelta. Molemmat oli pantu pulloon 1988, mutta lopputulos näytti täysin erilaiselta.

Kun järkyttävän rumista etiketeistä oli päästy henkisesti yli, oli aika ottaa käteen näistä viskeistä ensimmäinen, Ardbeg 15 yo 1973/1988, Sestante 43% (Clear Bottle, 75 cl). Se oli tuoksultaan aivan erilainen kuin tuo G&M ja herätti heti keskustelua Port Ellen -ominaisuuksillaan. Suolaisuutta ja merellisyyttä todella riitti. Omaan nenääni viski tuoksui myös pihkaiselta ja aavistuksen kaktusmaiselta, siinä tuntui ripaus aaloen raikkautta ja samalla mietoa lakritsisuutta. Jossain määrin ujon tuoksun jälkeen maku tuntui omaan suuhuni hyvinkin suolaiselta, joskin aluksi maltaisuus ja tietty maanläheisyys ja tuhkaisuus korostuivat. Maun keskivaiheilla viski kärsi mielestäni pienestä ponnettomuudesta, tammisuus tuntui hiukan puisevana ja suutuntuma keveni selvästi. Jälkimaku oli kuitenkin komea, joskin aavistuksen hapan omaan suuhuni. Jälleen maistoin finaalissa pippuria, jota en osannut odottaa.

Toisena Sestante-pullotteena oli edellisestä täydellisesti poikkeava Ardbeg 15 yo 1973/1988, Sestante 43% (Green Bottle, 75 cl). Siitä sai nenäänsä välittömästi kunnolla kumisaapasta ja savuavaa konetta. Moottoriöljyn ja likaisuuden tasapainottajina löytyi suklaata ja tervaisuutta, tallimaisuutta ja satulaa. Todella häijy tuoksu, joka osui välittömästi johonkin herkkään pisteeseen. Maku oli myös vähintään tuoksun tasolla, suutuntuma oli iso ja aseistariisuva. Raskasta tervaa ja poikkeuksellisen miellyttävää kumisuutta, paksua suklaisuutta ja kunnolla turvetta, tiettyä maanläheisyyttä ja erikoisen miellyttävää tunkkaisuutta. Jälkimaussa riitti myös tummaa yrttisyyttä ja salmiakkia kiitettävän pitkään. Viskinä kyseessä oli illan myönteisin yllätys minulle, mutta ymmärrän hyvin, että se myös jakoi mielipiteitä rajusti.

Viimeiseksi oli varattu viskit kauimpaa historiasta, kaksi William Cadenheadin pullottamaa Ardbegiä vuodelta 1965. Myös niissä oli havaittavissa huomattavia eroja niin värin kuin yleisen tyylinkin puolesta, vaikka kumpikin oli laskettu aikanaan samanlaiseen karuun dumpy-pulloon. Tuosta vuodesta Nikkanen palautti mieleen virallisen Ardbeg-pullotteen, jonka tislaamo julkaisi 2005. Tuo kyseinen viskivanhus oli ehtinyt köllöttää tammessa 39 vuotta ja saavuttaa melkoisia ominaisuuksia noin pitkällä kypsytyksellä, mutta nyt käsillä oli kaksi taatusti erilaista esitystä samalta aikakaudelta – 12- ja 14-vuotiaat pullotteet.

Ensin päästiin maistamaan niistä nuorempi, Ardbeg 12 yo 1965/1977, Cadenhead’s 46% (dumpy, 75 cl). Se oli oikeastaan lähimpänä sitä tyyliä, josta nuoret Ardbegit nykyään tunnetaan – tosin hiukan ilmavampana versiona. Tuoksussa oli kunnolla savua ja suolaisuutta, jodia ja tuhkaa. Tiettyä marjaisuutta löytyi myös. Samoin löysin sieltä tammisuutta ja vihreää omenaa. Maussa omenaisuus jopa korostui, suutuntuma oli kuiva ja rapsakan yrttinen. Löytyi marjaisuutta ja aavistus laventelia. Tasapaino oli huippuluokkaa. Jälkimaussa maistoin jälleen ripauksen pippurisuutta, ja kuivan savuinen, suolainen ja tamminen finaali jatkui tasapainoisena erittäin pitkään.

Saman aikakauden myöhemmin pullotettu yksilö oli Ardbeg 14 yo 1965/1979, Cadenhead’s 46% (dumpy, 4/1965–4/1979, 75 cl). Sen olisin pannut sokkotastingissa Bowmoreksi, niin paljon löysin tuoksusta marjaisuutta ja miellyttävää, pehmeää lehtisavua. Puolukka oli kaikkein selvimmin esillä, mutta myös mustikkaa ja karpaloa olin sieltä löytävinäni. Mielenkiintoisen, melbamaisen kokonaisuuden off-notena nenääni tunki kuitenkin merellisen suolaisuuden mukana hiukan jotain makrillimaista. Maun puolesta viski jäi myös aavistuksen verran kovista odotuksistaan, koska suutuntuma oli runsaaseen tuoksuun verrattuna kevyt. Maku ei täysin kohdannut tuoksun herättämiä odotuksia, mutta marjaisuus, suolaisuus, mieto savuisuus ja kuivahko tammisuus olivat toki linjassa tuoksun kanssa. Jälkimaussa nousi myös tyylikkäästi eucalyptusta, suolaa ja jodia, minkä lisäksi taustalta noussut pippurisuus kantoi todella pitkään. Olisin halunnut pitää tästä viskistä vielä paljon enemmän, mutta jotain sieltä rungosta oli päässyt katoamaan.

Ei ole ihme, että näiden viskien hapettuminen herätti keskustelua, koska yli 35 vuotta pullossa on jo valtavan pitkä aika. Kummassakin Cadenheadissa oli kuitenkin kierrekorkki, mikä on saattanut näin vanhassa viskissä jopa auttaa säilymistä – mene ja tiedä. Joka tapauksessa fill levelit olivat tähän tastingiin vielä hyvällä tasolla: 12-vuotiaassa kaulan puolivälissä ja 14-vuotiaassa hieman alempana. Tastingin viskeistä Sestantet olivat fill leveleiltään lähellä kaulan pohjaa, Gordon & MacPhail vähän korkeammalla. Mikään ei ollut ainakaan pilalla, se oli pääasia.

Hienon maistelusession päätöksenä oli itselleni hiukan uudenlainen käytäntö, kun en ollut aiemmin VYS:n tastingeissa vieraillut: pöydän ympäri mentiin kierros, jossa jokainen asetti kolme tastingin omasta mielestään parasta viskiä järjestykseen – vaikka väkisin – ja kertoi koko porukalle omat perustelunsa. Perusteluosastolla päästiin nopeasti ns. nextille levelille, kun kuvauksissa alkoi tulla esiin lammas tynnyrissä– ja nyrkkiä kasseille -tyyppisiä ilmauksia. Olikohan se sitä modernia viskiretoriikkaa?

Omassa arviossani kultamitalin vei vihreän pullon Sestante 1973, hopealle ylsi 12-vuotias Cadenhead 1965 ja pronssille nousi viime hetkellä Gordon & MacPhail 1975. Päätin jo siinä vaiheessa, etten pisteytä näitä pullotteita, koska tehtävä olisi liian vaikea ja lopputulos tuntuisi epätyydyttävältä joka tapauksessa. Nämä viskit eivät tavallaan olleet enää tästä maailmasta.

Koko porukassa ylivoimaiseksi voittajaksi kruunattiin tuo 12-vuotias Cadenhead vuodelta 1965. Sen jälkeen oli pistemäärissä enemmän hajontaa, mutta tavallaan hämmentävää on, että tuo G&M-pullote jäi aivan selvästi jumbosijalle. Se oli niin mahtava viski, että tuntuu jotenkin kohtuuttomalta moinen kohtalo. Tai sitten se vain muistuttaa, miten mahdotonta tällainen arvottaminen on, kun edessä on tällainen kattaus. Hieno ilta, kiitos kaikille!

Jim Murray: Complete Book of Whisky

Halusin ottaa selvää, onko Jim Murray aina ollut sellainen viskikirjailija, jollaisena hän nykyään kaikkialla esiintyy: äärimmäisen itsetietoisena besserwisserinä, joka ei jätä Ballantine’sin ja Old Pulteneyn markkinointipuheita pitämättä missään tilanteessa. Olen täsmälleen samaa mieltä Smoke On The Water -blogin kirjoittajan Hannun kanssa kiusallisesta Whisky Bible -kirjasarjasta ja voin hyvin kuvitella Viskisiepon hämmennyksen Murrayn ohjaamassa tastingissa 2010.

Kaikesta huolimatta päätin tarttua vuonna 1997 julkaistuun Jim Murray’s Complete Book of Whiskyyn. Ajattelin, että se voisi ehkä muuttaa käsitystäni miehestä.

No, muuttiko? Eipä juuri. Jim Murray on ollut jo viime vuosituhannella samanlaatuinen kirjailija kuin nykyäänkin: hänen argumentaationsa ytimessä on ajatus siitä, että ihmiset saavat olla viskeistä mitä mieltä tahansa, kunhan muistavat, että Jim Murray on kuitenkin lopulta aina oikeassa. Tällaiseen lähestymistapaan voisi suhtautua suurella huumorilla, ellei se alkaisi väkisinkin jossain vaiheessa tympäistä. Onko jokaiseen tislaamoesittelyyn pakko sisällyttää kirjoittajan oma, usein vielä kömpelösti verhottu arvolataus? Ja onko näitä arvolatauksia pakko ampua ilmoille aina niin, että pitää niiden perusteita ikään kuin itsestään selvinä?

Whisky Bible -sarja on täynnä tällaisia maistelunuotteja, jotka eivät ole maistelunuotteja ensinkään, ainoastaan kirjoittajan omia fantasioita, päähänpinttymiä tai jostain alitajunnasta kumpuavia mielikuvia. Esimerkkinä vaikkapa vuoden 2010 viskiraamatun sisällöstä Brora 30 yo 2006 Edition: ”Showing a degree of age decay but even so the sheer beauty of this malt leaves you gasping.” That’s it, ja 92 pistettä perään. Mistä tuon viskin ”kauneus” koostuu? Miten mainittu iän tuoma heikkeneminen ilmenee, jos viski saa kuitenkin noin korkeat pisteet? Ja tärkeimpänä kysymyksenä: kuka tuollaisesta arviosta hyötyy?

Olen siis nyt paljastanut oman asenteeni Jim Murrayn kirjoittamista kohtaan. Arvostan hänen kiistämätöntä asiantuntemustaan ja suuria tekojaan viskikirjallisuudessa, mutta inhoan hänen tapaansa tuoda sitä jatkuvasti itse esille. Jim Murray’s Complete Book of Whisky. The Definitive Guide to the Whiskies of the World (Carlton, 1997) on näistä syistä parhaimmillaan nimenomaan ajankuvana, kertomuksena ajankohdasta, jolloin viski ei ollut vielä nykyisenkaltaisessa buumissa.

Complete Book of Whisky alkaa tavanomaiseen tapaan viskin valmistusta ja historiaa käsittelevillä jaksoilla. Pakko on kuitenkin myöntää, että heti kun päästään tislaamoesittelyihin, karvat nousevat pystyyn. Ensimmäisenä on vuorossa Highland Park, ja sen Murray esittelee Orkneyn saarta ja Pohjois-Skotlantia käsittelevän luvun aluksi näin:

There is probably no better place to start a grand tour of those palaces of industry known as Scottish malt whisky distilleries than in the Orkneys. Not necessarily because the very best whisky is made there, because it isn’t – though daily they have a damned good try.

En voi käsittää tällaista yksioikoista relativismia, jota Murray harrastaa. Hän asettaa kaikki tislaamot omalle janalleen, jossa hän itse toimii mittatikkuna. Highland Park olisi ansainnut parempaa, vaikka sen tuottamasta viskistä olisi mitä mieltä tahansa. Minä satun siitä suuresti pitämään. Highland Parkin ja Orkneyn jälkeen Murray esittelee myöhemmän rakkansa Pulteneyn, jota hän ei kuitenkaan suitsuta aivan niin paljon kuin on sittemmin tehnyt. Arvio kuuluu, että kahdeksan vuoden iässä Pulteneyn viski näyttää jo parhaimpansa ja että potentiaalia löytyy.

Tähän tyyliin Murray käy läpi toiminnassa olevat Skotlannin tislaamot. Sinänsä mehukkaiden anekdoottien ja valtavan tislaamotietouden lomassa Murray napsii häijyllä tavalla irtopisteitä nälvimällä tiettyjä viskejä. Erityisen selvästi asenteet pääsevät valloilleen esittelyiden yhteyteen istutetuissa Connoisseur’s Selection -laatikoissa, joihin Murray on valinnut tislaamoista viskejä (kertomatta pullotteista edes sitä vähää, mitä myöhemmin Whisky Bibleissa). Tässä muutamia esimerkkejä:

Glen Keith – Uninspiring and worth a miss.
Tormore – Age does not matter. It is awful.
Blair Athol – Worth leaving for a few years until the improved stuff comes along.
Littlemill – Perfect for the person in your life you loathe.
Bunnahabhain – The ordinary distillery bottling is as good as you’ll ever find.
Springbank – If you ever see a Longrow, buy it.

Viimeiseksi mainittu Longrow muistuttaa, että kyseessä on tosiaan ajankuva, viskikirja vuodelta 1997. Longrow’ta on sittemmin tuotu markkinoille suurella rytinällä, eivätkä ehkä kaikki Murrayn arviot välttämättä olisi tänä päivänä enää ihan samanlaisia noista tuotteista. Mielenkiintoista sinänsä, että Murray halveksuu Fettercairnin viskiä jo tässä teoksessa – sittemmin Murrayn ja tislaamon välinen juopa on vain syventynyt. Tislaamon väki on ihan aiheesta katkera Murrayn edelleen jatkuvalle nälvimiselle, koska kunnianarvoisaa viskikirjailijaa ei ole näkynyt tislaamolla ilmeisesti ainakaan vuosikymmeneen. Silti Whisky Biblessa tulee Fettercairnin viskeille aina pahasti pataan.

Murrayn Islay-esittelyissä korostuu tietysti hänen suuri rakkautensa, Ardbeg. Kaikessa kirjailija korostaa, että nimenomaan hän on ollut sen erinomaisuudesta ihan ensimmäisten joukossa tietoinen. ”Recently connoisseurs have begun to seek Ardbeg with great fervour.” Ja jälleen Murray katoaa omaan fantasiointiinsa:

If anybody should hand me a blank cheque and say: ”Go and buy yourself a distillery”, I might think of Edradour in Perthshire; Kentucky’s Wild Turkey would flit across my mind, as would Dickel in Tennessee; but such consideration would last a mere nanosecond. Ardbeg is really the only choice.

Tällainen pohdinta keskellä äärimmäiseen auktoriteettiin pyrkivää tekstiä törröttää kuin tökerö Chefas Rigal -pullo huutokaupan valikoimassa. Jälleen lukijan täytyy pakottaa itsensä muistamaan, miksi tällaista 17 vuotta vanhaa viskikirjaa lukee. Ajankuva, niin, se ajankuva! Ja sellaisesta käy erinomaisesta Murrayn esittelemä ”vähän parempi viski”, Black Bowmore, joka tulee mainittua Bowmore-esittelyssä: ”Its 12-year-old continues to be its usual attractive, slightly sweet dram and it also boasts an extraordinary range of 21-year-old-plus whiskies, including the uncompromising Black Bowmore, a £100-a bottle malt which has an extraordinary oloroso fruit cake richness on top of the heavy peat.” Kuten hyvin tiedetään, nykyään Black Bowmoren hinta pyörii esimerkiksi The Whisky Exchangessa keskimäärin 7 000 punnan kieppeissä. Sata puntaa – oi aikoja!

Myönnetään: Murrayn kirjan Skotlanti-osiosta tulee pahalle päälle. Kirja kuitenkin parantaa otetta, kun siirrytään eteenpäin, minkä lisäksi Murraylle täytyy antaa pisteet Skotlannin jyväviskitislaamoiden paneutuneesta esittelemisestä. Sellaisen on täytynyt olla vallankumouksellista viskikirjassa vuonna 1997. Irlantilaisen viskin Murray käsittelee tyylillä, ja parhaimmillaan teos on ehdottomasti jenkkiviskin ääressä. Sekin osuus – viidesosa koko teoksen laajuudesta – on tarjonnut varmasti paljon tuoretta näkökulmaa verrattuna siihenastiseen viskikirjallisuuteen.

Jostain syystä en itsekään suhtaudu Kentuckyn ja Tenneesseen tislaamoihin niin kovalla tunnetasolla, että jaksaisin häiriintyä satunnaisista asenteellisuuksista. Esittelyt ovat asiantuntevia ja perusteellisia – Murray antaa todella näkyä, että hän on käynyt paikan päällä ja haastatellut tislaamoiden työntekijöitä. Toki ruisviskin kohdalla kissan on taas pakko nostaa omaa häntäänsä: ”If my whiskey writing achieves nothing else, I hope it goes some way to restoring rye to where it truly belongs: on the bar of every drinking establishment you enter. Anything less is sacrilege.”

Nyt ruisviski on globaali ilmiö, joten onko siitä kiittäminen Jim Murrayn ponnistuksia? En tiedä. Ehkä osittain onkin – kyllä näin vaikutusvaltaisesta miehestä on täytynyt jotain hyötyäkin olla. Murrayn mukaan ainakaan vielä vuonna 1997 ruisviskiä ei tunnettu juuri missään Yhdysvaltain ulkopuolella.

In Britain not one single rye whiskey is marketed and it is not unusual. Outside the US only a handful of countries import straight rye. It had no image, and because sales are so small anyway no marketing force or rep wants to put any effort behind it. It is regarded as an anachronism and a curiosity.

Kentuckyn ja Tennesseen viskien, amerikkalaisen ruisviskin ja Kanadan tuotannon lisäksi Murray luo pikaisen katsauksen muuhun maailmaan. Intia, Pakistan, Japani, Tšekki, Espanja ja Uusi-Seelanti saavat omat osuutensa, muita maita käsitellään vain sivulauseissa. Jokaista suomalaista tietysti kiinnostaa, pääseekö myös Suomi sivulauseeseen. Kyllä pääsee, kahteen kertaan. Ensimmäinen tulee heti ”Whisky from the Rest of the World” -luvun alussa:

Just about every whisky-distilling nation has set about trying to copy the Scots in producing malts of outstanding complexity. Some have succeeded – more than the Scots will happily admit – but others have failed, even to the point, as with the South Koreans and Finnish, where the industry has vanished altogether.

Tiedän kyllä Alkon viskihistoriasta (erinomaisen esityksen voi lukea Whisky Science -blogista), mutta kokonaisen viskiteollisuuden katoaminen Suomesta tulee ainakin minulle uutena asiana. Murray itse tarjoaa asiasta vielä lisätietoa, kun samalla kertoo Hans Wicchelin (oik. Wiechel) tislaamohankkeesta Uumajassa:

Being close to the 64th parallel and a skidoo ride from the Arctic Circle (albeit a long one), if the Umea distillery does get off the ground Highland Park in Orkney will be robbed of the position it wrestled off the Alcoa Distillery in Finland a few years back as the world’s northernmost malt-whisky distillery.

Teoksen loppupuolen Japani-jakso pistää miettimään rajauksen mielekkyyttä, koska Murray esittelee maasta kunnolla vain kaksi tislaamoa, Sendain ja Yoichin. Siinä missä hän on perusteellinen Yhdysvaltojen esittelyissä, Japani menee kyllä vasemmalla kädellä: vuonna 1997 Japanissa toimi lukuisia muitakin tislaamoja, jotka olisivat ehdottomasti ansainneet asianmukaisen esittelyn tässä teoksessa.

Mainittu Sendai tarkoittaa siis Miyagikyon tislaamoa, josta tuolloin käytettiin enimmäkseen Sendain nimeä. Suntoryn viskeistä Murray kyllä mainitsee Hakushun ja Yamazakin mutta myöntää samalla, ettei hänellä ole niistä oikein mitään sanottavaa. Olisi ollut kyllä syytä löytää sellaista, koska tällaisenaan Japani-jakso jää torsoksi. Lunastaa tämä teos nimeensä sisällytetyn korskean tuotelupauksen? Valitettavasti ei – ilman Karuizawaa ja Fuji Gotembaa edes Japani-jakso ei ole täydellinen. Kirjan muita maita käsittelevät osuudet ovat vielä kauempana siitä.

Mitä Murrayn teoksesta jäi käteen? Ainakin se avasi ikkunan siihen, miltä viskimaailma näytti yhden auktoriteetin silmin vuonna 1997. Lisäksi ärsyyntymisen voi kääntää aina myönteiseksikin voimaksi: Murrayn jälkeen esimerkiksi Ian Buxtonin tai Dave Broomin lukeminen tuntuu kuin olisi tullut ankaran oppimestarin luennolta raikkaaseen ulkoilmaan. Joku olisi antanut viskilasin käteen ja kehottanut jokivarren nuotiolle kuuntelemaan hyviä juttuja.

BenRiach 30 yo 1980/2010 Virgin American Oak 51,1%

Olen tähän asti pitänyt Virgin Oak -kypsytystä melko raakana vaihtoehtona: usein tuore tammitynnyri tuo viskiin niin paljon tammisuutta, ettei makuprofiiliin tahdo mahtua kovinkaan paljon muuta kuin puisevuutta ja yltiöpäistä mausteisuutta.

Nyt tuli eteen BenRiachin vuonna 1980 tislattu yksilö, joka on viettänyt peräti 30 vuotta amerikkalaisessa uudessa tammessa.

BenRiach 30 yo 1980/2010 Virgin American Oak

(51,1%, OB, 1980–7/2010, New Wood Oak Barrel, Cask No. 2532, 181 bts., 70 cl)

Tuoksu: Ananasta ja persikkaa, tammea ja öljyisyyttä. Runsas ja makea, silti tasapainoinen. Pihkaa, kukkaisuutta, anista, kinuskia, minttua, vaniljakastiketta, sokeroituja marjoja. Vesilisä tuo esiin päärynää ja tiettyä marmeladimaisuutta.

Maku: Öljyinen ja vahvan tamminen. Mausteita ja yrttejä riittää, mutta tanniinit pysyvät kuitenkin aisoissa. Miellyttävä ja öljyinen, keskitäyteläinen suutuntuma. Tuoretta ananasta, päärynää, trooppista hedelmää, nektarimaista makeutta. Jälkimaku alkaa tammen komennossa, mutta hunajaisuus ja kinuskisuus tekevät siitä miellyttävän. Anista, vaniljaa, inkivääriä, kahvisuutta, tummaa mausteisuutta. Muhkea voima, kehittyy tyylikkäästi ja kestää pitkään. Vesilisä erottelee tummaa yrttisyyttä ja lakritsia.

Arvio: Erinomainen Virgin Oak -viski, tammisuus toimii hienosti. Parasta maistamaani uudessa tammessa kypsynyttä viskiä. 90/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskynotes 91/100.

Kininvie 23 yo 1990 Batch No. 2, 42,6%

Myönnän heti alkuun: tätä viskiä olen odottanut. Kininvie on ainoa sellainen toiminnassa oleva skotlantilainen mallasviskitislaamo, jonka single maltia en ole koskaan maistanut.

Lasken siis ainoastaan mukaan vähintään kolme vuotta kypsyneitä single malt -pullotteita markkinoille päästäneet tislaamot, ja siksi Strathearn, Roseisle, Daftmill, Wolfburn ja Ailsa Bay eivät ole (vielä) mukana. Tosin jos Sergen maistama Images-pullote on todella Ailsa Bayn viskiä, listaani on tullut yhden harvinaisuuden mentävä aukko.

Kininvien viskiä olen kyllä nähnyt parin vuoden ajan eri paikoissa myynnissä, Hazelwoodin nimellä. En ole kuitenkaan ollut valmis maksamaan useita satoja euroja siitä ilosta, että pääsen maistamaan esimerkiksi varsin tavanomaisena pidettyä 17-vuotiasta Hazelwoodia.

Tänä vuonna odotukseni lopulta palkittiin, kun Kininvie saapui markkinoille ihan omalla nimellään. Alkukesästä tuli myyntiin ensimmäinen Kininvie-batch Taiwanissa, ja nyt alkusyksystä saapui kakkoserä Eurooppaan. Ja tässä se nyt on.

Kininvie 23 yo 1990 Batch No. 2

(42,6%, OB, 1990, Batch No. 2, Hogsheads and Sherry Butts, 9686 bts., 35 cl)

Tuoksu: Runsas ja yllättävän voimakas. Kukkaisuutta, omenaa, vaniljaa, briossia. Jyvämäisyydessään varsin bourbonhenkinen. Kermainen fiilis, silti sitruksen purevuutta. Tuoretta tammea, metisyyttä, parafiiniä. Kepeän kukkaisuuden alla lepää tuhti maltaisuus. Varsin tavanomainen tuoksu, kaiken kaikkiaan.

Maku: Kirpeän mausteinen ja maltainen. Tuore tammi iskee kiinni ja kuivattaa kermaista suutuntumaa oikein kunnolla. Omenaa, appelsiininkuorta, mehiläisvahaa, mantelia, vaniljaa. Vain pieni rusinaisuus muistuttaa, että kypsytyksessä on ollut mukana myös ex-sherrytynnyreitä. Yleisvaikutelma on hapan ja melko raaka. Mustaa teetä, hiukan kitkerää rypälemäisyyttä ja yrttisyyttä. Tasapainon osalta kokonaisuus on levoton. Jälkimaku menee varsin tanniiniseksi, inkivääri ja kirpeä sitruksisuus lyövät jo hiukan yli. Pippurisuus tulee puun takaa aivan lopuksi, ja sen potku kannattelee melko pitkää finaalia.

Arvio: Hiukan epätasapainoinen mutta lajissaan erittäin persoonallinen. Ei silti mene omiin suosikkeihin. 81/100

Auchentoshan 12 yo 40%

Auchentoshanin 12-vuotias korvasi 10-vuotiaan tislaamon perusvalikoimassa vuonna 2008. Nyt tätä 12-vuotiasta myydään pikkupulloissa myös kotimaisessa alkoholiliikkeessä. Sellainen tietysti houkuttelee kokeilemaan, vaikka ei suuri Auchentoshan-fani olisikaan.

Auchentoshan 12 yo

(40%, OB, +/- 2014, Oloroso and Bourbon Casks, 20 cl)

Tuoksu: Makean sitruksinen, rotevan maltainen ja pehmeän mausteinen. Klementiiniä, mandariinia, monihedelmänektaria. Rasvainen Lowlands-fiilis, vahamaista ruohoisuutta ja mietoa kanervaisuutta. Kermatoffeeta, kinuskia, hunajaa, vaniljaa, kanelia, rusinaa, tuoretta tammea. Maltaisuus paistaa läpi hiukan lenseänä.

Maku: Rasvainen ja mieto. Pehmeä ja nektarimainen suutuntuma. Mandariinia, makeaa appelsiinimehua. Toffeeta, hunajaa, halvaa, hiukan puisevaa tammisuutta, mausteita, kanervaa, katajaisuutta, pähkinäisyyttä. Tasapaino on hyvä, mutta perusmaku ei oikein iske. Jälkimaku alkaa tuoreen tammisena ja mausteisena, mutta hiipuu appelsiinimehun, maapähkinän ja kanervaisuuden kautta nopeasti.

Arvio: Ihan laadukas perusviski, kelpo johdatus Lowlands-tyyliin. Perusmaku on kuitenkin sellainen, joka ei ole koskaan iskenyt minuun – eikä iske tälläkään kertaa. 80/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 80/100. Dramming 78/100. Whisky Monitor Database 78/100 (per 1). Whisky Magazine 80/100 (Dave Broom), 78/100 (Rob Allanson).

Bowmore 21 yo 1989/2011, Silver Seal 46%

Silver Seal on julkaissut kaksi Bowmore-pullotetta, ja erityisesti tämä 21-vuotias on herättänyt monissa mielenkiintoa. Oikeastaan muuta taustatietoa minulla ei tästä olekaan. Värin perusteella voisi olla ex-bourbonissa kypsynyttä.

Bowmore 21 yo 1989/2011, Silver Seal

(46%, Silver Seal, 1989–2011, 565 bts., 70 cl)

Tuoksu: Kuivan savuinen, sitruksinen ja suolainen. Vaniljaa, omenaa, mietoa sitruunamehua. Hiukan tuhkainen, hiilinen ja kalkkinen sävy. Tervaa, lääkemäisyyttä, kamferia. Turpeisuus ei ole yhtään lihaisaa, enemmänkin pistävää ja kuivaa. Kovin sävykäs tämä ei kyllä ole.

Maku: Omenainen, sitruksinen, turpeinen ja kuiva. Suolaisuutta, minttua, kirpeää marjaisuutta (mustaherukkaa ja viinimarjoja). Hallittu, kapea makuprofiili. Suutuntuma pysyy kuivana ja aavistuksen kireänä koko ajan. Tervaa, jodia, eucalyptusta, hapokasta valkoviiniä. Pieni vaniljaisuus tuo makeutta. Jälkimaku aloittaa kuitnekin vyörytyksen, joka rakentuu tämän parhaan ominaisuuden eli marjaisuuden ympärille. Marjasorbetin, sokerihuurrettujen marjojen, marjapiirakan ja marjahillojen jälkeen alkaa makean sitruunainen ja omenainen loppuhuipennus, joka kestää pitkään. Hieno, suorastaan yllättävä päätös tälle.

Arvio: Mahtavan jälkimaun varaan rakentuva kuivan suolainen savuviski. 87/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 90/100.

Convalmore-Glenlivet 36 yo 1977/2013, Cadenhead Small Batch 58,2%

Convalmore toimi Dufftownin alueella vuosina 1893–1985. Nykyään sen viskiä voi kai pitää jo jonkinlaisena harvinaisuutena.

Olen maistanut Skotlannissa baarissa aikoinaan yhden Convalmoren, ihan tavallisena Gordon & MacPhailin CC-pullotteena. Pidin sitä asiallisena viskinä, mutta mitään mieleenpainuvaa siinä ei kyllä ollut.

Nyt käsillä oleva yksilö on kypsynyt kunnioitettavat 36 vuotta ex-bourbontynnyrissä (hogshead). Tämä on jälleen näitä Cadenheadin vaatimattomissa dumpy-pulloissa myytäviä Small Batch -julkaisuja. Joskus ulkonäkö voi pettää…

Convalmore-Glenlivet 36 yo 1977/2013, Cadenhead Small Batch

(58,2%, Cadenhead, Small Batch, 1977–2013, hogshead, 288 bts., 70 cl)

Tuoksu: Tumman yrttinen ja voimakas. Hedelmäisyys on sitruksista ja runsasta, veriappelsiinia ja carambolaa. Jännä yhdistelmä makeaa öljyisyyttä ja hiukan likaista turpeisuutta (tervaa ja savua), terävää mausteisuutta ja herkkää vaniljaa. Herukkaisuutta, minttua, anista, hiukan lakritsia. Poltettua sokeria, siirappia, suolaisuutta. Komea ja kompleksinen. Vesilisä tuo briossia ja kevyttä ruohoisuutta esiin.

Maku: Salmiakkia, suolaa ja hedelmää. Sitruunalakritsia, Jägermeisteria, paahtuneisuutta, yrttisekoitusta, tervaa. Suutuntuma on öljyinen ja vahva. Kuivaa turpeisuutta löytyy maustakin. Greippiä, limettiä, punaista omenaa, neilikkaa, minttua, tammea, hapokkuutta, silkkaa voimaa! Jälkimaku alkaa silkkisena omenaisena ja hunajaisena, kunnes kuivahtaa tammen ja yrttien kautta karamelliseen hedelmäisyyteen. Pitkä ja loistokas finaali, jonka hedelmäisyys herää vähitellen. Vesilisä tuo ruohoisia ja herkempiä, kukkaisia puolia esiin.

Arvio: Voimakas, kompleksinen ja intensiivinen viski. Silkkaa mahtavuutta. 92/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 92/100.

Caol Ila 23 yo 1978/2002 Rare Malts 61,7%

Aikoinaan antaumuksella blendiviskien markkinoita palvellut Caol Ila pääsi Rare Malts -sarjaan peräti seitsemällä pullotteella. Tämä vuoden 2002 julkaisu on niistä viimeinen. Pullo on näyttävästi esillä myös Ulf Buxrudin Rare Malts -teoksessa, joka kuvassakin näkyy.

Caol Ila 23 yo 1978/2002 Rare Malts

(61,7%, OB, 1978–2002, Rare Malts Selection, 70 cl)

Tuoksu: Kuivan ja miedon savuinen, maanläheinen. Vihanneksia, juureksia, multaa, ruohoisuutta. Nuori, sitruksinen tuoksu, greippiä ja kirpeitä hedelmiä riittää. Kosteaa turvetta, savumakkaraa, taustalla myös tiettyä likaisuutta ja koneöljyä. Karamellisoitua sipulia, paahdettuja uunijuureksia, vaniljaista tammisuutta. Yllättävän nuorekas ja hedelmäinen. Vesilisä vapauttaa vihreää omenaa ja hiukan mustaa teetä.

Maku: Tamminen ja kevyellä tavalla tuoreen tamminen. Kuivaa savua, sammunutta nuotiota. Likaisuutta, öljyisyyttä, rasvaa. Sitruksisuus ja tietty juuresmaisuus (selleri) tuntuvat voimakkaina. Turpeisuutta, hapokkuutta, suolaista kuivalihaa. Suutuntuma on vahamainen ja rapsahtavan kireä. Jälkimaku on maltainen ja makeutuva, siirappisia uunijuureksia ja suolaisuutta. Hunaja ja vanilja piipahtavat öljyn ja turpeisuuden keskellä. Suola ja hedelmät korostuvat pitkässä finaalissa. Vesilisä tuo vahamaisuutta ja toffeeta pintaan.

Arvio: Nuorekkaan sitruksinen ja robustin juuresmainen Caol Ila. Pätevä yksilö, ehdottomasti. 88/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 86/100. Dramming 91/100. Whisky Monitor Database 88/100 (per 11).