Viskikirjojen trendi on ollut viime vuosina saada ihmiset juomaan viskiä. Ei siis enää mitään näpertelyä yksityiskohtien kanssa, ei kuriositeetteja keräilystä, ei syvällisiä tislaamoiden tai tuotantoprosessien kuvauksia, ei uusia tapoja luokitella viskejä – nyt niitä vain pitäisi ostaa mahdollisimman paljon ja nauttia mahdollisimman avoimin mielin.

Hyvänä esimerkkinä tällaisesta nykypäivän viskikirjasta käteeni sattui Mark Bylokin The Whisky Cabinet. Your Guide To Enjoying The Most Delicious Whiskies In The World (Whitecap Books, 2014). Bylokia tituleerataan viskiasiantuntijaksi, mutta ainakin minulle hänen nimensä oli entuudestaan tuntematon. Miehen meriitit viskikirjoittajana näyttävät olevan enemmänkin lifestyle-aikakauslehdissä kuin varsinaisissa viskijulkaisuissa. Toronton viskiskenessä heppu on ilmeisesti jonkinlainen household name, joten uskotaan siihen.

Sanon heti, että tällainen konsumeristinen lähestymistapa viskiin ei kerta kaikkiaan puhuttele minua. Tuntuu täysin järjettömältä lähestyä viskiä sen ostamisen kautta. Viskikaapin rakentaminen sitä varten, että sen sisältöä voisi esitellä tutuille ja tuntemattomille, tuntuu aivan käsittämättömältä. Mutta onpahan nyt sitäkin varten kirjoitettu tällainen kirja, The Whisky Cabinet.

Jos ajattelee viskikaappia sinänsä, Bylok antaa harvinaisen niukasti ohjeita viskien säilyttämiseen, ajan kanssa tapahtuvien muutosten analysointiin ja muihin viskin hankkimiseen liittyviin konkreettisiin asioihin. Muuta kuin että kannattaa juoda avattu viskipullo kiihtyvällä vauhdilla pois, että kaappiin tulee lisää tilaa uusille pulloille.

Jos otan hiukan osoittelevan esimerkin, kirjan mukaan keskeistä viskin ostamisessa on se, että juoma ja etenkin itse pullo tekevät muihin vaikutuksen. Blanton’sia Bylok hehkuttaa moneen otteeseen juuri tuon efektin takia. ”Some might find the bottle overly decorated, but on that evening in Las Vegas it was working for me.”

Tajuatte pointin. The Whisky Cabinet on ihan tyylikkäästi toteutettu viskikirja, ja pehmeistä kansista huolimatta siinä on laatuvaikutelma kohdallaan. Sisältö on kuitenkin pitkälti sellaista, etten voi hurrata mukana.

Jonkin verran kirjaan on jäänyt myös epätarkkuuksia ja pieniä virheitäkin. Esimerkiksi Old Pulteney esitellään edelleen Skotlannin mantereen pohjoisimpana tislaamona, vaikka se ei ole ollut sitä tammikuun 2013 jälkeen, kun Wolfburn aloitti jälleen tislaamisen. Lisäksi Masataka Taketsurun vaimo esitellään ilman sukunimeä, pelkästään nimellä Jessica Roberta, vaikka hänet tunnettiin Jessie Roberta ”Rita” Cowanina ja sittemmin Rita Taketsuruna. Outoa on myös se, että Johnnie Walkerin tuotteet esitellään nimillä Blue, Black ja Green, eikä Blue Labelina, Black Labelina ja Green Labelina.

Muutenkin kirjassa tehdyt valinnat häiritsevät lukukokemusta. Bylok ei erityisemmin perustele, miksi hän esittelee pitkällisesti tiettyjä tislaamoita ja fiilistelee niiden tuotteita, mutta jättää valtavan määrän tunnettuja tislaamoita ja loistavia viskejä kokonaan mainitsematta.

The Macallanin dekantteri on tietysti hieno tuote näyttää kateellisille kavereille, samoin Glenmorangien, Laphroaigin, Lagavulinin ja Ardbegin pullot, mutta en voi oikein käsittää, miksi Cardhu, Dalwhinnie ja Glenkinchie olisivat jotenkin hienompia kuin vaikkapa Tomatin, Bunnahabhain tai Craigellachie. Nuo jälkimmäiset eivät ole mahtuneet kirjaan ollenkaan. Ja kun pointtina on houkutella lukijaa hienoilta näyttävien pullojen ostajaksi, ihmettelen todella, miksi myös The Dalmore on jätetty kokonaan pois. Ehkä sillekin on jokin hämärä selitys, en tiedä.

Nyt kun olen tylyttänyt teosta riittämiin, lienee syytä etsiä siitä myös jotain hyvää. Sinänsä pidän asenteesta, jolla kirjoittaja kehottaa tutustumaan eri tislaamoiden tuotantoon avoimin mielin. Kanadalainen viski kuuluu ainakin itselläni sellaisiin juomiin, jotka pitäisi ehdottomasti oppia tuntemaan paremmin. Jos vain tämän konsumeristisen asenteen saisi höylättyä tekstistä pois, teoksen arvo nousisi ainakin omissasi silmissäni huomattavasti:

I maintain this one idea throughout the book: enjoy more whisky, buy more whisky, compare more whisky. Even when you dislike a whisky, take time to figure out why others might enjoy it.

Tuo viimeiseksi mainittu ajatus on kannatettava sinänsä, mutta minkä ihmeen takia viskikaappiin pitäisi ostaa koko ajan lisää viskejä? Eikö olisi viisaampaa tutustua muihin viskiharrastajiin ja vaihdella sampleja? Tai käydä silloin tällöin hyvissä viskiravintoloissa?

Kirjan rakenne on sinänsä simppeli. Kokonaisuus on jaettu kahteen tasavahvaan osaan: viskin tuote-esittelyosaan ja sitä seuraavaan tislaamoesittelyosaan. Aluksi Bylok perustelee teoksensa olemassaolon, sen jälkeen kertoo, mitä viski on. Sen jälkeen hän kertoo, miten sitä kannattaisi nauttia. Sinänsä arvostan, että kokonainen ”Whisky Rocks” -luku keskittyy siihen, miksi viskiin ei kannata lisätä jäitä. Tislausprosessien esittely on ylimalkainen ja kunnianhimoton, pakollinen osa tällaista perusteosta.

Puolivälistä alkavat tislaamoesittelyt, kärjessä Yhdysvallat. Sen jälkeen tulee Kanada, sitten Irlanti, sitten Japani, vasta sen jälkeen Skotlanti – nyt viimeistään muistaa, että kirjoittaja on kanadalainen. Lopuksi Bylok esittelee vielä kaksi tislaamoa maailmalta, Amrutin ja James Sedgwick Distilleryn Etelä-Afrikasta. Oikeastaan tämä tislaamoesittelypaketti herättää enemmän kysymyksiä kuin tarjoilee vastauksia. Miksi juuri nämä tislaamot on valittu esittelyyn? Mitä ne edustavat? Miksi ne esitellään maakohtaisesti nimenomaan aakkosjärjestyksessä? Miksi keskitytään tislaamoihin, jos kirjan tarkoitus on saada ihminen ostamaan mahdollisimman paljon joitain tiettyjä tuotteita? Mihin tällä kaikella pyritään? Millaisen kuvan viskistä kiinnostunut vasta-alkaja saa tällaisen perusteella?

Huomaan, etten pysty kaivamaan kovin positiivisia asioita The Whisky Cabinetista. Se ilmeisesti edustaa minulle jotain täysin käsittämätöntä puolta viskistä. Koko teoksen absurdina huipentumana on lyhyt loppuluku, jossa Bylok kertoo vastaavansa suosikkiviskiä koskevaan kysymykseen aina samalla tavalla: Lagavulin 16 yo. Jotenkin koko loppuhuipennus tuntuu täydelliseltä antiteesiltä kirjan eetokseen, jonka mukaan pitäisi ostaa ja kokeilla kaikkea:

When growing a whisky cabinet, have your go-to default drink. Have your hard-day drink. Have your happy drink. Have the drink you have with friends, and have your drink that’s a reward for a special occasion. Those drinks might be completely different from my recommendations, and that’s okay. Explore the world of whisky for yourself to learn what different drinks mean to you.

And when someone asks you what your favourite drink is, respond with Lagavulin 16 yo. It’s a good answer. And it happens to be a fantastic whisky. Unless you hate peated scotch, in which case, you have some research to do.

Olen melko mykistynyt tästä kirjasta. En voi hyvällä tahdollakaan suositella tätä kuin sellaiselle lukijalle, joka tietää, mihin on tarttumassa ja miksi sen tekee. Ja vaikka Lagavulin 16 yo on mainio viski, get a life.