Kanta-Hämeen Tammelassa sijaitseva Keppana Kellari on ollut jo pitkään mielessäni pyhiinvaelluskohde, joka pitää kerran elämässä päästä näkemään. Toistuvasti sieltä kuulee tarinoita, miten jonkin vitriinin reunan takaa on löytynyt unohduksissa ollut klassikkopullote (vanhaan hintaan, totta kai) ja miten siellä ylipäänsä on hyllyssä pulloja, joita ei nykyään enää missään näe. Talvella kuulin monestakin suusta, että paikka olisi kenties lopettamassa. Keväällä ajattelin, etten ehkä pääse sinne koskaan.

Menemisessä on haasteita, koska Keppana Kellari sijaitsee keskellä ei mitään. Tarvitaan vähintään auto ja kuljettaja. Ja mieluiten myös seuraa, sekä kuljettajalle että viskimiehelle. Selvin päin oleva kuski ei jaksaisi katsella kovin monen dramin fanaattisen keskittynyttä nauttimista kuivin suin.

Yllätyksiä voi kuitenkin tapahtua. Elokuisena sunnuntaina kuski starttasi täysin varoittamatta auton ja hoiti asiaan vihkiytyneet mukaan reissuun. Edessä oli kesäretki Keppana Kellariin.

Matka pääkaupunkiseudulta oli kohtalainen, mutta viimeistään viimeisellä erämaapätkällä tajusi, ettei tällaisia reissuja muutaman viskisiivun takia kovin usein tulla tekemään. Lopulta alkoi tulla eteen erikoisia kylttejä ja vihdoin Keppana Gatan. Pihassa oli runsaasti motoristeja äänekkäine pyörineen sekä epälukuisa joukko mökkituristin oloisia henkilöitä rennohkoissa kesäkuteissa. Talo näytti hiukan epätodelliselta, kaiken metsän ja rekvisiitan keskellä. Väkeä oli todella paljon, puheet paikan lopettamisesta tuntuivat raskaasti ylimitoitetuilta. Aurinko paistoi, odotukset olivat korkealla.

Keppana Kellari on myös ruokapaikka, ja siitä piti tietysti aloittaa. Jyrki Sukula olisi pyörtynyt Keppanan ruokalistan ääressä, tarjonta oli sen verran… ööö… värikästä ja, sanoisinko, runsasta. Miljööstä jo tajusi, ettei tämän talon keittiössä olla hakemassa Michelin-tähtiä, ja kun ruokaankin suhtautui rennolla asenteella, kaikki tuntui oikein hilpeältä ja asiaan kuuluvalta. Kokonaisuudessa oli samantyylistä rempseää Suomi-meininkiä kuin esimerkiksi nahkaisissa vyölaukuissa, Piscina-vesisängyissä ja Aromipesän tv-mainoksissa. Sivuhuomiona voin kertoa, että söin Hullua lehmää, koska annoksen nimi oli niin kreisi ja selostus vielä kreisimpi: ”Siivut paistetaan listeriavoissa, mahdollisen salmonellan asiakas joutuu hankkimaan itse.”

Keppanan olutvalikoima herätti kunnioitusta, ja siihen olisi voinut syventyä enemmänkin, elleivät viskit olisi vetäneet puoleensa. Jääkaapissa ollut Thornbridge Hall Double Scotch Ale 8,5% oli kyllä vähällä lähteä maistoon, sen verran paljon tuo Auchentoshan-tynnyrissä kypsynyt ale kiinnosti, mutta 32 euron hinta hiukan rauhoitteli innostumista. Päätimme keskittyä viskeihin.

Omaan lasiini kaatui pitkän tuumailun jälkeen Springbank 30 yo Millennium Edition 46%. Tuijottelin pitkään Springbank-nurkkausta katonrajassa, tuossa tuntui hinta-laatusuhde olevan parhaiten kohdallaan. Myös asiantunteva baarimikko ylisti tuotetta niin painokkaasti, että valitsin sen parista vaihtoehdosta. Enkä pettynyt. Parasta koskaan maistamaani Springbankia, aivan ylivoimaisesti. Alan vähitellen tajuta, mihin Springerin mahtava maine oikein perustuu.

Kun oli saatu kärki pois, valitseminen alkoi mennä todella vaikeaksi. Pulloja löytyi katonrajasta jokaisen kulman takaa eikä minkäänlaista kokonaiskäsitystä tahtonut oikein syntyä. Aluksi tuntui, että pulloja on paljon odotuksia vähemmän, mutta kun niitä alkoi löytää, varmaan niitä siellä muutamia satoja hyllyissä olikin. Toisin kuin olin luullut, pullot eivät olleet mitenkään helposti nähtävillä tai hypisteltävissä, vaan monenlaisten lasien tai hyllylevyjen takana, korkealla katonrajassa, hankalissa paikoissa. Myös tiskin takana oli runsaasti tuotteita sijoiteltuna niin, että kännykkää sai käyttää periskooppina, kun niitä yritti selvitellä.

Lopulta lattianrajasta löytyi lukollisesta vitriinistä seuraava yksilö, jonka päätin maistoon ottaa: Port Ellen 18 yo 1979/1998, Gordon & MacPhail 61,1%. Sitä en ollut missään aiemmin nähnyt, ja kun Port Ellenit ovat oikeasti katoava luonnonvara, oli iskettävä kiinni. Tuote ei pettänyt. Oikein klassinen ja nuorekas, voimakas ja komea viski.

Baarimikkojen kanssa tuli juteltua jonkin verran, ja etenkin toisen asiantuntemus oli korkealla tasolla. Viskivalikoimaan oli sen verran hankala päästä kiinni, että opastus oli paikallaan. Mitään viskilistaa ei ollut, vaan hinnat löytyivät pullojen takaa pienistä hintalapuista. Pulloa piti siis päästä jotenkin kääntämään, ja siinä henkilökunnan oli käytännössä pakko auttaa.

Keppanan viskeissä yleinen hintataso oli vaihteleva. Rare Maltsien hinnat olivat aivan kohtuulliset, neljän sentin siivuun pääsi kiinni alle 20 eurolla ja kun annokset piti pieninä, kulut pysyivät jotenkin kurissa. Hiukan vanhemmissa indie-pullotteissakin hintataso oli miellyttävä. Sen sijaan uudemmat viskit oli hinnoiteltu mielestäni yläkanttiin. Räikeimpiin kuului The Balvenie 40 yo, jonka maistoin jo taannoin tastingissa. Keppanan pyynti oli 535 euroa per neljä senttiä.

Erikoisvitriinissä tiskin lähellä oli kaksi avaamatonta pulloa, joissa oli hintalaput alapuolella. Toinen oli 40-vuotias Glenfarclas (”Scottish Classic” -sarjan spesiaali) ja toinen The Glenlivet 55 yo 1943/1998, Gordon & MacPhail Private Collection 40%. Glenfarclasin hintalapussa luki 7 800 euroa ja Glenlivetin hintalapussa peräti 19 999 euroa. Jälkimmäistä hintaa pidän jonkinlaisena hupailuna, haluna jäädä ihmisten mieliin sillä, että myytävänä on kallein neljäsenttinen viskiä ikinä. Keskikokoisen perheauton hintaan. Totuus kuitenkin on, että tuon viskipullon voi edelleen hankkia maailmalta käsiinsä ketterästi alle viidellä tonnilla, hyvällä tuurilla jopa selvästi sen alle. Neljän sentin hintaan oli laitettu vähän rohkeammin katetta mukaan.

Eli ei, en maistanut sitä. Hintaan olisi kyllä kuulunut avausmaksukin mukaan. Glenlivetin sijaan päätin maistaa Rare Maltsia. Pitkän pähkäilyn jälkeen valintani oli melko ilmeinen: Mortlach 20 yo 1978/1998 Rare Malts 62,2%. Onnistuneiden valintojen sarja jatkui, koska viski oli mahtava yllätys, todella suurimuotoinen ja öljyisen lihaisa yksilö. Ei mikään helppo viski, mutta eihän kukaan sellaista 1970-luvun Mortlachilta toivoisikaan.

Näiden kolmen dramin jälkeen oli tilanne rauhoittunut. Veri veti kuitenkin vielä vitriineille yhden kerran. Silmät poimivat koko ajan kaikkea kiinnostavaa: Ardbegin single caskit vuosilta 1975 ja 1976, Laphroaigin 30-vuotias, Macallanin 18-vuotias vuodelta 1983, lisää vanhoja Springbankeja, Highland Parkia vuodelta 1966, Port Ellenin 6th Release… Valtavat määrät Blackadder Raw Caskeja, Cadenheadia, Gordon & MacPhailin Connoisseurs Choicea.

Viimeinen viski tuli kuitenkin valittua sillä asenteella, että Keppana Kellariin ei ehkä tule vähään aikaan uudelleen asiaa. The Macallan 1966/2000, Gordon & MacPhail Speymalt 40% sisälsi juuri sen verran nektaria, että kaksi miestä pystyi suorittamaan vakavahenkisen bottle killin. Viski oli aivan uskomatonta – ja varmasti sellaista tavaraa, ettei sitä enää missään näe. Ei ainakaan näissä kotimaan ympyröissä.

Neljän viskin jälkeen homma oli taputeltu. Aurinko paistoi, Helsinki 73 -kyltti saatteli matkaan. Mieleen jäi väijymään ajatus siitä, että jokin legendaarinen pullote saattoi jäädä jonkin nurkan taakse piiloon, sittenkin näkemättä. Ehkä sen ajatuksen takia joskus tulee vielä Keppanaan palattua. Kun auto tuli asumattoman umpimetsän läpi vihdoin isolle tielle, tuntui kuin olisi käynyt jossain toisessa maailmassa.