Lista on keskustelunavaus. Huonosti perusteltu lista on pelkkä provokaatio, mutta sellaiseen viskikirjailija Ian Buxton ei sorru. Voisinpa väittää, että hänen uusin teoksensa 101 Legendary Whiskies You’re Dying To Try But (Possibly) Never Will (Hachette Scotland, 2014) on 101 Whiskies -sarjan paras kirja.

Sarjan ensimmäinen teos käsitteli skottiviskejä, toiseen mahtui mukaan viskejä ympäri maailmaa. Kolmannella teoksella Buxton iskee kiinni legendaarisiin viskeihin.

Jo pelkästään otsikon perusteella ennakkokäsityksiä syntyi ainakin minulla enemmän kuin sarjan aiemmista kirjoista: Ainakin Malt Millin on oltava mukana, samoin muutaman The Macallanin ja The Dalmoren kristallidekantterin… Ja Gordon & MacPhailin pullottama 70-vuotias The Glenlivet löytyy varmasti. Mutta jos Black Bowmore ei ole mahtunut mukaan, kirjaa voi pitää fiaskona.

Buxtonin kirjaa ei tarvitse kauan lukea, kun sisäinen debatti alkaa – siihenhän nämä listaukset tähtäävät. Totta kai Black Bowmore 1964 on ansaitusti mukana, mutta kyllä jokin Moon Importin Birds-sarjan Bowmore olisi kuulunut kirjaan sen kaveriksi. Ja miksi Lagavulinilta on mukana Distillers Edition 1979/1997 eikä vuonna 1985 tislattu ja vuonna 2007 pullotettu 21-vuotias? Ja miksi Ardbegiltä ovat mukana 1965 ja Galileo, kun kumpikaan ei asiantuntijoiden mielestä kuulu laadullisesti aivan tuotannon terävimpään kärkeen? Mieluummin 1974 Provenance ja 1976 Manager’s Choice, jos minulta kysytään. Osa esittelyistä on kaiken lisäksi pelkällä tislaamotasolla: Dallas Dhu, Port Ellen… Olisi ollut mielekästä vaikka poimia Port Elleniltä mukaan toinen vuoden 1978 Rare Malts -pullotteista, kun Brorakin on kirjassa ansaitusti esillä nimenomaan vuoden 1972 Rare Malts -pullolla.

Onneksi Buxtonin kirjassa lista on vain yksi taso kokonaisuudesta. Parhaimmillaan teos on tarinoissa ja anekdooteissa, joita Buxton latelee pullote-esittelyissä. Listat ovat vain lukijalle syy tarttua tähän kirjaan. Ja hei, Loch Dhu on todella mukana – mikäs sen parempaa! Totta kai myös Macallanin ja Dalmoren kristallit ovat listoilla, samoin Gordon & MacPhailin 70-vuotias Glenlivet. Buxton jaksaa kuuliaisesti kertoa niidenkin tarinat. Hän on vienyt tarinallisuuden itse asiassa niin pitkälle, että jatkaa usein tekstiä siitä, mihin edellisen pullotteen kohdalla jäi. Siinä mielessä pelkkä selailu ei tuo tälle teokselle oikeutta kokonaisuutena.

Kaikkineen Buxton on jakanut valitsemansa pullotteet neljään ryhmään. ”Lost Legends” sisältää museotavaraa, historian hämärään kadonneita harvinaisuuksia – esimerkiksi sen Malt Millin. ”Luxurious Legends” esittelee pulloja, joita harvinaisuuden vakuutena on korkea hinta – The Macallanilla ja The Dalmorella niitä riittää. Kolmantena ryhmänä on ”Living Legends” edelleen saatavissa olevia viskejä, joita Buxton arvostaa ja joiden hän ennustaa nousevan legendaarisiksi (jostain syystä niihin kuuluu Buxtonilla myös Ardbeg Galileo). Neljäs ryhmä on ”Whisky Legends”, joka sisältää kaiken muihin ryhmiin kuulumattoman sisällön, ihmiset ja tislaamot, joihin liittyy jotain legendaarista. Viskeistä siihen ryhmään on mahtunut esimerkiksi Michael Jackson Blend.

Olin etukäteen ajatellut, että Buxtonin kirjassa saattaa olla yksi tai kaksi viskiä, jonka olen maistanut. Ehkä viimevuotinen Bunnahabhain 40 yo, tuskin paljon muita. Olin väärässä. Tuota Bunnaa ei listalla ollut, mutta sen sijaan kirja sisältää valtavan määrän ihan perustavaraa, ”Living Legends” -osastoa: Glenfiddich 12 yo, The Glenlivet 18 yo, Talisker Storm, Hibiki 12 yo, Yamazaki 12 yo… Blendeistä ja jenkkiviskeistä on mukana Dewar’s White Labelin, Johnny Walkerin, Jack Danielsin ja Jim Beamin kaltaisia tuotteita. Legendaarisia ne ovat, totta kai, mutta ehkä sittenkin vain viskibisneksen kehityskulkujen kannalta. Niiden suhde kirjan otsikkoon on kieltämättä hiukan hankala, koska monen saatavuus on niin hyvä.

Buxtonilla on kyky nähdä ökykalliissa viskihankinnoissa räikeää huumoria. Ardbeg. A Peaty Provenance -kirjastakin tuttu tarina venäläisoligarkista, joka ostaa Ardbeg 1965:n viskikirjailijan kontakteilla, on päätynyt myös tähän teokseen. Jatkoksi Buxton kertoo, miten hän itse myi arvopullon mukana tulleen miniatyyrin taiwanilaiselle keräilijälle 650 punnalla. Samalla Buxton antaa alaviitteessä keräilyä koskevan arvokkaan neuvon:

It seemed an extraordinary amount of money at the time, though I’ve subsequently been told I could have gor £1,000 or more.*
* Collecting mini bottles is strangely addictive it seems. Don’t start would be my advice.

Buxtonilla riittää myös itseironiaa. Esimerkiksi nykyisestä Port Charlottesta verrattuna siihen alkuperäiseen Buxton kirjoittaa näin:

Thus far, Bruichladich have limited themselves to designating their peated style as Port Charlotte and, in fairness, it has done well. I even bought and bottled a cask of it myself – ’whisky writer pays for stuff’ – now that is legendary!

The Macallan on Buxtonin 101 viskin sarjassa ykkönen yhteensä kuudella esittelyllä. Bowmorelta on mukana viisi pullotetta (tai kuusi, jos Largiemeanoch otetaan mukaan – ja miksei otettaisi), Glenfiddichiltä ja Springbankilta ja Glenmorangielta kolme, The Dalmorelta kaksi. Johnny Walkeriakin riittää kolmeen esittelyyn. Buxtonin valinnoissa hiukan huvittaa se, miten monen viskin kohdalla valinta osuu nimenomaan kuningatar Elisabet II:n kunniaksi julkaistuun pullotteeseen. Ehkä ne ovat tosiaan niin merkittäviä, mene ja tiedä.

Kaikkineen ajattelin, että Buxtonin lyö läjän klassikkopulloja vasten kasvoja ja osoittaa, etten tiedä viskistä mitään. Niin ei tapahtunut, täysin ufoja viskejä tuli sivuilla vastaan vain muutama. Niistä uusista tuttavuuksista olin kiitollinen, luin niistä mielelläni – esimerkiksi Buxtonin omasta osuudesta tynnyrivahvuisen Glenmorangie Native Ross-shire -viskin tuomisessa markkinoille. Toisaalta 101 Legendary Whiskiesiin voi helposti tarttua, vaikka ei tietäisikään viskistä kovin paljon.

Sitä paitsi Buxtonin tekstiä lukee aina mielikseen: se on yhdistelmä tärkeilemätöntä tyyliä, raudanlujaa asiantuntemusta ja silkkaa hauskuutta. Monta viskiäkin jäi kirjasta käteen, sellaista, jota voisi olla vielä ihan mahdollista saada jostain käsiinsä. Niihin kuuluu esimerkiksi Convalmore 28 yo 1977/2005, jota pitää vielä joskus päästä maistamaan. Mutta Tomintoul 14 yo:n jätän väliin, kiitos vain – etenkin kun kyse on 105-litraisesta megapullosta. En saisi sitä ikinä juotua.