Elämän epätodellisia hetkiä ovat ne, joissa löytää itsensä äkisti paikasta, jota on pitänyt lähinnä fantasiana. Ensin istuu konttorilla ja raataa vaikeaa projektia eteenpäin, kunnes seuraavassa hetkessä seisoo Laphroaigin tislaamon pihamaalla.
Minulle kävi syyskuun lopussa näin. Olin toki suunnitellut Islayn-matkaa jo vuosikaudet – ensimmäiset suunnitelmat oli tullut itse asiassa tehtyä jo syksyllä 2005, yli kymmenen vuotta sitten. Kuitenkin erinäiset elämänvaiheet olivat estäneet matkan tai saaneet kohteen vaihtumaan sittenkin johonkin toiseen.
Nyt mikään ei enää estänyt matkaa, ja ystäväni kanssa teimme buukkaukset kesän aikana valmiiksi. Lähdimme työpäivän päätteeksi tiistaina 27.9.2016 matkaan, ensin Helsingistä Amsterdamin kautta Glasgow’hun ja sieltä lentokenttähotellissa nukutun yön jälkeen Flyben operoimalla potkurikoneella Islaylle puoli yhdeksältä aamulla. Kone laskeutui sateiselle saarelle yhdeksän aikoihin, ja etukäteen varaamamme taksikuski otti meidät heti minibussinsa kyytiin.
Puoli kymmeneltä seisoimme jo Laphroaigin tislaamon pihalla. Kovassa sateessa tietenkin. Olo oli erittäin epätodellinen. Tuuli piiskasi tislaamoa ja aallot löivät rantakiviin.
Taksikuski lähti pihalta viemään tavaroitamme suoraan Bowmoressa sijaitsevaan Lochside Hoteliin, josta olimme varanneet kolmen yön majoituksen. Tiesimme hyvin, että muitakin vaihtoehtoja olisi ollut kuin mennä kalliiseen hotelliin tai lentää mennen tullen potkurikoneella, mutta aikamme oli erittäin rajattu: kolme vuorokautta saarella.
Tarkoitus oli kiertää kuusi tislaamoa, napakalla kahden visiitin päivätahdilla, ja poistua takaisin Glasgow’hun lauantaiaamuna 1.10.2016. Kaikki oli suunniteltu ja varattu hyvissä ajoin etukäteen. Ensimmäisenä päivänä Laphroaig ja Bruichladdich, toisena Bowmore ja Kilchoman, kolmantena Lagavulin ja Ardbeg.
Koska ihmisen ei kannata hoitaa unelmiaan pois kerralla, tuleville vuosille jätettiin Bunnahabhain ja Caol Ila sekä siihen reissuun aikanaan kuuluva Jura. Vanhana gubbena voi sitten palata paratiisisaarelle muistelemaan mennyttä elämää. Mutta sen aika olisi sitten, nyt eletään tätä päivää.
Laphroaigin Visitor Centerin ovet aukesivat varttia vaille kymmeneltä, ja pääsimme sinne sateelta suojaan. Tutkimme hyllyjen tarjontaa: 10 yo Cask Strength Batch 008, Lore, 21 yo FoL Exclusive, 25 yo 2015 Edition, uusi 30 yo… Hintataso vaikutti melkeinpä järjelliseltä, kun punta oli taas kohtuullisessa kurssissa ja omassa taskussa poltteli Friends of Laphroaigin synttärilahjakuponki eli 10 prosentin alennus kaikesta. Siinä hetken aikaa pällistelimme, ennen kuin kävelimme tiskille ostamaan lippuja kierrokselle.
Olimme varanneet liput kahden ja puolen tunnin Distillers Wares -kierrokselle, joka sisälsi tislaamokäynnin lisäksi varastotastingin ja oman pullotuksen itse valitusta tynnyristä. Hintaa setillä oli 60 puntaa.
Olisimme alun perin menneet mukaan koko iltapäivän kestävään Water To Whisky Experienceen, joka olisi sisältänyt tämän kaiken lisäksi myös reissun Laphroaigin turvesuolle ja vesilähteelle, mutta se kierros oli myyty jo heinäkuussa tältä päivältä loppuun. Ja toisaalta sen sisältämä piknik turvesuolla olisi voinut olla myrskyssä ja sateessa vähän hankalakin.
Visitor Centerissä Vicky Stevens oli tiskin takana ja kyseli kuulumisia Suomesta samalla, kun saimme maksaa etukäteen varatun setin. Vicky muisteli taannoista Uisge-tastingiaan Martin Markvardsenin kanssa ja muitakin käyntejään Suomessa. Harmittelin ääneen, etten itse päässyt tuon paljon hehkutettuun Battle of the Isles -tastingiin mukaan.
Tässä vaiheessa tuli käytyä katsomassa myös Visitor Centerin museon puolta. Siellä oli vitriinissä muun muassa eeppinen 31-vuotias Laphroaig vuodelta 1974. Friends of Laphroaigin nurkkauksesta löytyivät kuuluisat kumisaappaat ja muut tykötarpeet oman FoL-tonttipalan löytämistä varten.
Vähän ennen kymmentä istuskelimme Loungessa ja katsoimme, kun porukkaa alkoi kertyä. Meitä oli lopulta vähän toistakymmentä ihmistä kierroksella mukana. Setin veti Tom, jonka ääni oli kuuluva ja aksentti helposti ymmärrettävä. Pahemminkin olisi voinut käydä, kun muistelin ammoisia tislaamokäyntejäni muualla.
Kävelimme suoraan yläkertaan katselemaan lattiamallastusta. Sitä tehtiin kahdessa kerroksessa, ja nousimme niistä ylempään. Tom kertoi prosessista ja näytti työvälineitä. Maistelimme siinä myös mallastettua ohraa, joka oli odotetusti erittäin savuista ja maistuisi taatusti vaikka snack-herkkuna pussista telkkarin ääressä. Pääsimme kurkistamaan ylhäällä myös kilniin, jossa oli täysi savustus päällä.
Yläkerrasta kuljettiin alas itse kilnin uunin äärelle. Tuli paloi voimakkaana ja tuoksui herkulliselta. Laphroaigin käsin leikattu turve tuntui kädessä kevyemmältä kuin olin ajatellut, vaikka paakut olivat kunnioitettavan kokoisia.
Kilnistä matka jatkui Porteus Millin ja mäskäyksen jälkeen washbackien luokse. Sopivasta pöntöstä päästiin ottamaan näyte, jota Tom kaatoi jokaiselle pieneen mitta-astiaan. Vierre oli savuisuudessaan varmasti maukkainta, mitä olimme koskaan maistaneet. Speysiden makeiden ja vähän lenseiden vierteiden jälkeen Laphroaigin kuiva ja napakka olemus tuntui hienolta.
Käymisastioilta käveltiin itse tislaamon puolelle. Laphroaigin pannurivi oli varsin kunnioitettava, seitsemän tislainta seisoi yhdessä rivissä. Pöhinä oli kova, ja kuumuus sai sateessa kastuneet vaatteet lopullisesti kuivumaan.
Viimeistään tässä kohdassa kierrosta alkoi käydä selväksi, ettei kannattanut yrittää ottaa kaikkia detaljeja talteen – informaatiota tuli niin valtavasti. Oli hyvä muistaa, että tisleen jokainen leikkauspiste ja tislaimen vetoisuus löytyisi kuitenkin jostain kirjasta. Tuntui tavallaan vapauttavalta vain seistä siinä Laphroaigin pannujen ääressä, kuunnella niiden ääniä ja ajatella, miten mahtavaa oli olla olemassa juuri sillä hetkellä.
Tislaamorakennuksesta käveltiin pihan tynnyrien ääreen, jossa Tom selitti nopeasti, millaisista tynskistä oli kyse. Laphroaigin tuotannon ytimessä ovat ex-bourbontynnyrit, joita löytyy tosiaan joka lähtöön. Pihalla näkyi myös, miten Laphroaigin juhlavuoden jälkeiset korjaustyöt olivat alkaneet. Tislaamoa peittivät rakennustelineet ja katto oli osittain vaiheessa.
Lopulta päästiin tihkusateesta ykkösvaraston suojaan. Sääli, että itse varaston puolelle oli kalterit edessä – piti tyytyä ottamaan valokuvia niiden välistä.
Varastolle oli katettu kolmen tynnyrin setti. Ensimmäinen oli vuodelta 2007, peräisin ykkösvarastosta ja kypsynyt Maker’s Markin ex-bourbonissa, joka on nykyisin Laphroaigin peruskauraa. Tynnyri oli numeroltaan 2534 ja alkoholipitoisuus 52,9%. Käytännössä viski oli siis yhdeksänvuotiasta.
Toinen tynnyri oli numeroltaan 45, samaisesta ykkösvarastosta ja vuodelta 2004. Jim Beamin ex-bourbonissa kypsynyt viski oli 12-vuotiasta ja 51-volttista, selvästi nuorempaa veljeään tasaisempaa luonteeltaan.
Kolmas tynnyri oli muhkea sherry butt, peräisin varastosta numero yhdeksän (joka on siis rack warehouse). Kyseinen viski oli 17-vuotiasta, tislattu vuonna 1998 ja laskettu tuolloin tynnyriin numero 700040. Alkoholipitoisuus oli 59,3%.
Viskejä maistettiin siinä yksi kerrallaan, nuorimmasta vanhimpaan. Yhtä niistä pääsi myös itse pullottamaan 250 millilitran lahjapulloon. Päätimme ystäväni kanssa niin, että hän ottaa sherryversion ja minä nuoremman bourbonin. Pääsin nostamaan valinchilla oman viskini kannuun ja kaatamaan sen tuliaispulloon. Pullon numero varmistui, kun kirjoitin nimeni isoon kirjaan muiden sitä pullottaneiden perään.
Lopuksi pullot vielä signeerattiin ja pakattiin tislaamon lasien kanssa juhlapakkauksiin. Ei paha.
Varaston eteisessä kiitimme Tomia hienosta kierroksesta, ennen kuin palasimme tislaamokauppaan. Siellä tuli tehtyä myös pari sopivaa hankintaa, kohtuuden rajoissa toki. Taksikuski oli palaamassa vasta yhdeltä, ja siihen oli ostosten jälkeen puolisen tuntia aikaa.
Olimme kahden vaiheilla, pitäisikö lähteä viemään lippu omalle FoL-palstalle, mutta nainen tislaamokaupan tiskillä sanoi, että sade oli ollut kovaa jo parisen viikkoa ja suo todennäköisesti erittäin märkä. Puolessa tunnissa kyllä ehtisi periaatteessa palstoilla käydä, mutta kiire voisi tulla ja varovaisuuttakin pitäisi noudattaa. Päätimme jättää sen homman väliin.
Jäimme tislaamokauppaan hetkeksi viipyilemään, ja kun Tom tuli tiskille, menimme vielä jututtamaan miestä. Hän kaatoi meille myös sopivasti dramit 10 yo Cask Strength Batch 008:aa, jotta emme joutuisi odottelemaan kuskia kuivin suin. Hyvää oli.
Vähän ennen yhtä taksikuskimme kurvasi minibussilla pihaan ja kehotti nousemaan kyytiin. Laukut hän oli vienyt jo hotelliimme. Olimme lopulta yhdeltä Lochside Hotelissa. Kuski sanoi, että hänen kollegansa tulisi hakemaan meidät Bruichladdichille kello 14.20. Olin pelännyt, ettei lounaaseen olisi jäänyt tässä välissä juuri mitään aikaa, mutta yhtäkkiä meillä oli reippaasti yli tunti aikaa lounastaa.
Kirjauduimme Lochsideen ja saimme huoneen numero 12 ylimmästä kerroksesta. Kuljetimme tavaramme sinne ja ilahduimme paikan laatutasosta. Huone oli iso, siisti ja hyvin varusteltu. Ikkunasta avautui mahtava näkymä Loch Indaalille.
Päädyimme lounaalle Harbour Inniin, joka oli tyylikäs – ehkä vähän liiankin sliipattu oikeastaan. Kun saimme eteemme pintit Belhaven Bestiä ja annokset Fish & Chipsiä, alkoi tuntua oikealta. Ehdimme kahden jälkeen takaisin hotelliin. Yhtäkkiä olimme taas minibussin kyydissä, suuntana Bruichladdich.
Brittien 70 proof -merkintä taas tarkoittaa 40:ää alkoholiprosenttia. Tämän viskin pullottamisen aikoihin, oletettavasti siis vuonna 1978, viskipullojen koot olivat myös Euroopassa 75 senttilitraa. Ja kierrekorkkeja suosittiin yleisesti. Nikkanen muistutti, että kierrekorkki on yleensä vanhoissa viskeissä parempi takuu viskin säilymisestä kuin luonnonkorkki – siitäkin saatiin tastingissa vielä käytännön muistutus.
Ensimmäinen nuuhkaisu paljasti Strathislan olevan äärimmäisen herukkainen tapaus, ei ollenkaan niin sherryinen kuin Glen Grant. Ja se oli tämän Strathislan hienous.
aistin ihan selvää riistaa, jotain hiukan rasvaista ja ruutista. Tuoksu oli jopa soijainen ja hetkittäin likainen. Silti siinä löytyi myös jotain hyvin herkkää ja herukkaista.
isuus ja mausteisuus tuntuivat erikoisilta. Kokonaisuus oli hiukan ohut ja varsin häiritsevä. Sokkona neste ei olisi mennyt viskistä. Jälkimakukin oli täysin pihkainen, katajainen ja täynnä männynneulasia. Tietty ginimäisyys paljastui viimeistään finaalissa, joka oheni nopeasti ja totaalisesti.
yhteisöllisyyden ihmettä: jokainen haistaa ja maistaa viskit omalla tavallaan, mutta silti toisten näkemyksistä saa usein helposti kiinni. Monesti on myös hienoa huomata, että on itse poiminut jostain viskistä täsmälleen samoja elementtejä kuin joku toinen.
Viskikonttori 