Japani on uskomaton maa. Viskiharrastajalle siitä tulevat heti mieleen tietyt ikoniset pullot, Hanyun korttisarja, Yoichin single caskit, Yamazakit ja etenkin Karuizawa. Toisaalta siellä on paljon muutakin, ja esimerkiksi Tokion toinen toistaan ihmeellisempien viskibaarien koluaminen voi tehdä ihmisen täysin kaistapäiseksi.

En väitä olevani japanilaisen viskin tai Japanin viskikulttuurin suuri asiantuntija, mutta ajattelin siitä huolimatta kirjoittaa muistojani maasta ja siellä kokemistani asioista. Suurin niistä liittyy viskiin eräänlaisena katoamisen kuvana. Japanilaiset kutsuvat elämän ohikiitävyyteen liittyvää liikutuksen tunnetta hienolla termillä mono no aware. Sille ei ole mielekästä suomennosta, mutta kyse on eräänlaisesta herkkyydestä asioiden edessä.

Mono no aware syntyy, kun havahtuu äkillisesti kaiken kauniin ja tärkeän katoamiseen. Siinä ihminen huomaa, että jotain puuttuu, mutta ei osaa aivan tarkasti yksilöidä, mitä se on. Jos suomalaisia riivaava melankolia on suurisuuntaista ja läpeensä surumielistä kaipuuta, mono no awaressa havahtuminen on hetkellisempää, pistävämpää.

Matkustin Japaniin ensimmäistä kertaa keväällä 2010. Suuri heräämiseni viskiin ei ollut vielä tapahtunut, mutta ystäväni roudasi minua viskipaikkoihin Shinjukussa ja punaisen lyhtyjen alueella Kabuki-chôssa, nautimme monenlaisia juomia ja kohtasimme erikoislaatuisia ihmisiä. Siltä matkalta jäi mieleen, että Shinjukun Isetan-tavaratalossa myytiin Karuizawan Last Bottling -pulloja 11 500 jenin hintaan, mikä tarkoitti silloisella kurssilla noin 86 euroa. Jätin pullon kuitenkin jostain syystä ostamatta. Se tekee edelleen hiukan kipeää.

Tällaiset tunteet ovat alkaneet hallita kaikkea, mikä liittyy japanilaiseen viskiin. On aika ennen kevättä 2014 ja aika sen jälkeen. Kunpa olisin tiennyt. Näistä tuntemuksista myös Number One Drinksin toinen perustaja Marcin Miller kertoo Dominic Roskrow’n Whisky Japan -teoksessa, ja Miller on sentään elänyt sen kaiken keskellä vuosikaudet. Itse muistan, miten ystäväni toi vielä keväällä 2013 pullon 20-vuotiasta Yoichia Tokiosta noin 130 euron hintaan. Noin vuotta myöhemmin kaikki ne pullot oli äkisti myyty. Jos tuollaisen pullon halusi, piti kääntyä erikoispuotien, viskidiilereiden tai huutokauppojen puoleen. Hinnat olivat karanneet täysin käsistä.

Japanilaisen viskin tarina on tarina kysynnän ja tarjonnan laista. Kun kysyntää ei ole, sata pulloa Karuizawaa on naurettavan suuri myyntierä, mikäli pullojen hinnat ovat räikeässä 60–100 euron hintahaarukassa. Aikanaan niitä pulloja yritettiin saada kaupaksi jopa tokiolaisissa elektroniikkamyymälöissä, koska niissä oli väkeä. Siitä huolimatta potentiaalisten ostajien katseet pyyhkivät niistä ohi, koska vieressä oli tarjolla uusinta puolijohdetekniikkaa. Kun viskibuumi sitten lopulta iski, myyjät pyyhkäisivät pölyt Karuizawa-pulloista ja napauttivat niistä lopultakin myynnit kassakoneisiinsa. Sen jälkeen ei viskiä ole enää nähty elektroniikkamyymälöissä.

Karuizawa on kaikkein kouriintuntuvin esimerkki kaiken katoamisesta. Stefan Van Eyckenin upeassa Whisky Rising -teoksessa on dokumentoitu pysäyttävä kuvasarja siitä, missä kunnossa Karuizawan tislaamo oli keväällä 2008 ja miten se lopulta valmistautui purkuun vuonna 2015. Lehtien peittämä autio tislaamo ja pihalle hylätty tislauspannu vetää hiljaiseksi. Kaikki hyvä ja kaunis on äkisti kadonnut. Mono no aware.

Toisaalta viskituotanto Japanissa elää ja voi hyvin. Vanha taistelupari, Shinjiro Toriin perustama Suntory ja hänen mestarillisen oppipoikansa Masataka Taketsurun Dai Nippon Kaju (”suuri japanilainen mehuyhtiö”) eli Nikka tislaavat kuin viimeistä päivää. Uutta viskiä lyödään kypsymään hurjaa vauhtia ja tynnyreitä haalitaan kaikkialta, mistä niitä vain käsiin saadaan, kun omat mizunarat on käytetty puhki. Ichiro Akuton perustama Chichibu johtaa pienempien tislaamoiden etujoukkoa, ja maasta tuntuu tulevan koko ajan yhä ihmeellisempiä viskejä. Itse muistelen vieläkin lämmöllä Viskin Ystävien Seuran järjestämää Mars Shinsu -tastingia, jossa tuli kohdattua sellaisia viskejä, joihin en taatusti enää törmää missään.

Ichiro Akuton valtavan suuri hahmo tuntuu leijuvan koko japanilaisen viskikulttuurin yllä. Se, että Akuton suku on ollut olutbisneksessä 1600-luvulta saakka, vielä entisestään vahvistaa Ichiro-sanin auraa. Ichiro Akuton isoisä Isouji Akuto perusti Tokiosta luoteeseen
sijaitsevan Hanyun tislaamon vuonna 1941. Kysyntä hiipui lopulta niin pieneksi, että vuonna 2000 tislaaminen päättyi. Vuonna 2004 laitteisto purettiin, minkä jälkeen jäi vain Ichiro Akuton hanke parhaiden tynnyreiden pullottamiseksi. Ja millaisia pullotteita ne ovatkaan olleet, eritoten legendaarisen Playing Cards -sarjan 58 viskiä. Olen muutaman niistä nähnyt elävässä elämässä, mutta koskaan en ole yhtään niistä päässyt maistamaan. Yhden Hanyun indie-pullotteen olen sentään aikanaan maistanut. Pidin siitä kovasti. Maistoin sen sokkona ja sain vasta jälkikäteen tietää, mitä olin juonut. Dave Broomin The Way of Whisky -teoksessa Akuto kertoo, miten Chichibussa tavoitteena on tehdä ihan muuta kuin Hanyussa aikanaan tehtiin. Sen takia viskiä nyt kypsyy jopa grappatynnyreissä.

Ensimmäisellä Tokion-matkallani en kovin syvällisesti ehtinyt paikallisiin viskeihin tutustua. Nautin jokusen Yamazakin ja vierailin muutamissa Shinjukun baareissa. Kabuki-chôssa tuntui olevan enemmän highball-kulttuuria ja erilaisia länsimaisia sekoiteviskejä tarjolla kuin korkeamman profiilin japanilaisia single malteja. Shochua siellä juotiin, paikallista kovaa viinaa. Niitä pulloja myytiin paikallisissa viinakaupoissakin melkein yhtä laajalla kattauksella kuin sakea. Olen sittemmin maistanut myös muutaman ihan siedettävän shochun, mutta enimmäkseen ne sopivat mielestäni puhtaaseen päihtymystarkoitukseen kuin jalostuneeksi aistinautinnoksi.

Tuolla kevään 2010 Tokion-matkallani vierailin myös baarissa, joka esiintyy Lost In Translationissa. Park Hyatt -luksushotellin 52. kerroksessa sijaitseva New York Bar on omanlaisensa paikka, törkyisen kallis ja länsimaisten kansoittama. Maisema on kuitenkin uskomattoman hieno, ja näin jälkikäteen mietittynä siitä kannatti yhden drinkin verran kyllä maksaa. Itse nautin siellä jonkinlaisen martinin, josta ei sinänsä jäänyt yhtään mitään mieleen. Viskin suhteen paikka ei tuntunut toimivan senkään vertaa: viski olisi todennäköisesti tullut tumbler-lasissa jäillä. Kun martinilasi tyhjeni, ajattelin, etten tule paikkaan elämässäni luultavasti enää koskaan. Sydäntä hiukan vihlaisi, kun hyvästelin sen maiseman.

Keväällä 2017 olin yhtäkkiä Tokiossa uudemman kerran. Olin varautunut käymään ainakin parissa viskibaarissa, mutta tuollakin reissulla aikataulu asetti lopulta melkoisesti rajoitteita. Tokio on järkyttävän suuri 30 miljoonan asukkaan metropoli, jossa jo pelkästään paikasta toiseen siirtyminen haukkaa aina merkittävästi aikaa. Onneksi hotellistani kävelymatkan päässä Yurakuchossa sijaitsi Campbelltoun Loch, jossa vierailin kahtena iltana. Kotitekoisesta nimestään huolimatta baari on loistava, todellinen pyhiinvaelluspaikka.

Juttelin tuolloin pitkät pätkät omistaja Nobiyuki Nakamuran kanssa ja pyysin häntä poimimaan järkihintaisia erikoisuuksia hyllyistään. Valikoimaa olisi riittänyt kokonaisen viikon istuntoihin. Omistaja itse on erittäin kova Campbeltown-fani, minkä takia baarikin on nimetty sen mukaan. Lisäksi Islay-viskien edustus on ilahduttavaa. Nobiyuki-san kertoi käyvänsä Skotlannissa varsin usein hakemassa täydennyksiä valikoimiinsa. Siksi hyllyt pursuavat erikoisuuksia ja erilaisia hand filled -pulloja. Esimerkiksi nauttimani Bowmore oli omistajan itsensä käsin pullottamaa tavaraa. Japanilaisia viskejä Campbelltoun Lochissa ei juuri ollut, mutta skotlantilaisia sitten sitäkin enemmän.

Kaikkien viskien ohessa mieleeni jäi erityisesti viimeisen illan laskun maksu. Loppusumma ei ollut mitenkään poskettoman suuri, mutta en muistanut, että Nobiyuki-san ottaa vastaan ainoastaan setelirahaa. Baari oli tuona perjantai-iltana viimeistä jakkaraa myöten täynnä, kun paikalliset salaarimanit olivat saapuneet palkitsemaan itseään viikon ahkeroinnista työpakalla. Setelini eivät riittäneet laskun hoitamiseen, joten ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kömpiä kellarista maan pinnalle etsimään pankkiautomaattia.

Jätin matkaseuralaiseni pantiksi ja lupasin tulla pian takaisin. Samassa korttelissa piti olla jossain automaatti, mutta kun Tokiossa ei ole kaduilla järjellisiä nimiä eikä ovien päällä numeroita, oikean sisäänkäynnin löytäminen pieneen lasikoppiin vei oman aikansa. Kun sain luottokortin sisään japaninkieliseen koneeseen, löysin muutaman mutkan kautta tiedon, että kone toimii ainoastaan japanilaisilla pankki- ja luottokorteilla.

Ei auttanut kuin kaivaa luottokortti koneesta ja lähteä etsimään sellaista laitetta, joka suostuisi sylkemään seteleitä myös länsimaisen piruparan kortilta. Kävelin läpi noin kilometrin säteellä koko alueen kaikki automaatit, mitkä vain Google Mapsin haulla löysin, mutta yksikään ei kelpuuttanut luottokorttiani. Yön pimeys oli laskeutunut ja valomainokset vilkkuivat ympärillä. Hiki alkoi nousta ohimoille, kunnes äkkäsin aivan Yurakuchon juna-aseman vieressä Seven Elevenin. Muistin, että niissä on totuttu palvelemaan myös gaijineita.

Oikeassa olin. Pienen elintarvikemyymälän perältä löysin portaat, joita pitkin pääsi ahtaaseen yläkertaan. Sen takanurkasta löytyi pieni automaatti, johon oli jono. Muiden isonenien kanssa jonotin aikani ja sain setelit. Helpotuksen tunne oli melkoinen, koska ideani olivat olleet täysin lopussa. Kun viimein noin tunnin seikkailun jälkeen kömmin takaisin Campbelltoun Lochiin, japanilaiset asiakkaat taputtivat minulle spontaanisti ja luovuttivat seuralaiseni minulle takaisin juhlallisin elein. Maksoin laskuni Nobiyuki-sanille ja kiitin kaikkia lämpimästi, ennen kuin nousimme takaisin kadulle.

Ginzassa tuli käytyä myös erikoisessa baarissa nimeltä Hibiya Bar Whisky-S II. En oikein tiennyt, mitä odottaa, mutta olin lukenut tuosta paikasta monestakin viskikirjasta. Se oli tosin jo ihan uudessa paikassa ja toisenlainen muutenkin verrattuna Chris Buntingin varsin kattavassa Drinking Japan -kirjassaan esittelemään entiseen Hibiya Bariin. Uuteen Hibiya Bar Whisky-S II:een noustiin hissistä kadulta, ja kuten paikallisiin tapoihin kuuluu, käytännössä mitään länsimaisia opasteita ei ollut missään. Onneksi kahdeksannen kerroksen eteisaulassa oli jo tynnyrinpäätyjä seinillä, joten siitä saattoi päätellä, että kyseessä on viskibaari.

Kyse oli kuitenkin Hakushu-teemabaarista. Kaiken lisäksi paikassa oli jonkinlaiset juhlat käynnissä, kun astuimme sisään. Istumapaikoiksi piti valita jakkarat baaritiskiltä, palvelu oli erittäin muodollista ja hinnat todella kovat. Nautin lopulta Hakushu-tastingsetin eli kolmen viskin lärvilaudan, jossa sai maistaa tislaamon ikämerkitsemättömän, 12-vuotiaan ja 18-vuotiaan rinnakkain. Kokemus jäi varsin vaatimattomaksi. Kun juomat oli juotu, ei tehnyt tiukkaakaan hipsiä pois vähin äänin. Hyllyssä oli toki muutakin kuin pelkkää Hakushua, mutta esimerkiksi Macallan Edition No. 2:n hinta oli täysin pöyristyttävä.

Näiden baarien lisäksi Ginzan alueella tuli etsittyä yhtä paikkaa, jota kaupungissa asuva suomalainen ystäväni oli lämpimästi suositellut, mutta sitä ei lopulta löytynyt. Kun nimiä ja osoitteita ei kunnolla ole tarjolla, pitää suunnistaa julkisivujen, vihjeiden ja koordinaattien avulla, mutta tässä tapauksessa nekään eivät auttaneet. Myöhemmin sain kyllä kuvan, jossa ystäväni nautti Port Elleniä siellä, joten paikka ei ollut ainakaan täysin sulkenut oviaan. Todennäköisesti se oli vain ollut suljettuna ja pimeänä silloin, kun kävin sitä etsimässä.

Eräänä iltana löysin tieni myös Omotesandôssa sijaitsevaan Tokio Whisky Libraryyn. En löytänyt sitä mistään viskioppaasta, mutta ystäväni oli suositellut piipahtamaan siellä. Paikka sijaitsi Dieselin vaatekaupan yläkerrassa hienostoalueella, ja tarjoilija tuli välittömästi ohjaamaan pöytään. Hintataso oli erittäin korkea mutta palvelu ensiluokkaista. Nautin pari Japanin-markkinoille tehtyä pullotetta sieltä edullisemmasta päästä ja ihmettelin seiniä kiertäviä viskihyllyjä, joihin oli pultattu liikuteltavat tikapuut kiinni. Valikoimassa oli muun muassa runsaasti Elements of Islay -sarjaa ja muuta keskihintaista, mutta mitään täysin päätöntä en löytänyt. Pääosa oli single malteja Skotlannista, minkä lisäksi hyllyillä oli paljon vähän vanhempia blendejä, jotka oli hinnoiteltu etiketin koreuden mukaan. Japanilaisia viskejä ei juuri näkynyt.

Roppongissa olisi ollut useita viskibaareja, jotka olisin halunnut nähdä, mutta lopulta sinne ei tullut ilta-aikaan asiaa. Kävelin kyllä päivällä Cask Strengthin ohitse, mutta se ei tietenkään ollut auki. Samalla tavalla kävi Shinjukussa legendaarisen Zoetropen kanssa – sekin jäi lopulta kokematta. Toisaalta olen aina ollut sitä mieltä, ettei koko pajatsoa kannata matkoilla tyhjentää kerralla, vaan on hyvä jättää taakseen jotain sellaista pientä, jonka haluaisi vielä joskus kokea. Valitettavasti Tokiossa viskin suhteen tuntuu jo siltä, että suunta on tästä enää todennäköisesti vain alaspäin.

Myös varsinaiset viskiostokset jäivät tuolla kevään 2017 Tokion-reissulla vähiin. Löysin kaupungista pari Shinanoyan alkoholimyymälää, mutta petyin valikoiman kapeuteen ja korkeaan hintatasoon. En varsinaisesti odottanut mitään, mutta jopa siihen suhteutettuna vierailut kaupoissa olivat masentavia kokemuksia. Shinjukun Isetanissakaan ei ollut enää ensimmäistäkään pulloa Karuizawaa tarjolla.

Lopulta poimin yhden pullon Port Charlotte PC8:aa mukaan Ginzan Shinanoya Expressistä. Se oli kyllä todella halpa. Toisaalta mieluummin olisin toki maksanut vähän enemmänkin, jotta olisin saanut jotain kunnollista japanilaista viskiä mukaani, mutta Yamazakin tuolloin julkaistu Limited Edition 2016 ei houkutellut yhtään. Pullo maksoi lähes 150 euroa, ja viskin voimakkuus oli vain 43 tilavuusprosenttia. Ei puhettakaan mistään tynnyrivahvuisista single caskeista, joita vielä muutamia vuosia sitten vilisi Tokiossa runsain mitoin. Kaikki se on mennyttä aikaa.

Kokemukseni japanilaisista viskeistä ovat toki varsin ohuet, kun suhteuttaa siihen, että olen viettänyt maassa kuitenkin kahden ihan kunnon reissun verran aikaa. Matkani ovat olleet siinä mielessä ääripäistä, että keväällä 2010 en tiennyt japanilaisista viskeistä tai viskeistä yleensä vielä kovinkaan paljon, kun taas keväällä 2017 lähes kaikki tietoni niistä oli muuttunut käyttökelvottomaksi, koska juuri mitään ei ollut enää tarjolla. Tislaamovierailut ovat kaikki edelleen tekemättä. Kun kuljin shinkansen-luotijunalla Nagoyasta Tokioon, näin ikkunasta Fuji Gotemban kaukana siintävän silhuetin. Siinä kaikki.

Muistan kuitenkin ensikokemukseni loistavasta japanilaisesta viskistä. Ystäväni oli eräällä reissullaan innostunut Yoichi 15 yo:sta ja ostanut sellaisen sieltä mukaansa. Matkan jälkeen oli kuulemma pelottanut, oliko viski lopulta niin hyvää kuin miltä se oli reissussa maistunut. Oli se. Pääsin itse maistamaan sitä toukokuussa 2013 ja pidin paljon. Seuraavana talvena pääsin maistamaan myös Yoichi 20 yo:n, mikä teki jopa vielä suuremman vaikutuksen. Vielä samaisen vuoden 2014 aikana löysin Saksasta muutamia Karuizawa-sampleja varsin edullisesti ja ällistyin niiden korkeasta laadusta. Etenkin Karuizawa 28 yo 1983/2012 Noh 57,2% kummittelee unissani edelleen.

Viimeksi näin Karuizawaa syksyllä Lontoossa. The Whisky Exchangen vitriinissä oli Golden Geisha -kaksikko odottamassa ostajaa. En halunnut edes katsoa niiden hintoja. Ne eivät olleet siellä minua varten. Koko Karuizawa-huuma alkaa lyödä yli, kun katselee huutokauppojen hintoja. Pari vuotta sitten Hongkongissa revityt ennätyshinnat herättivät suurta hämmästystä viskipiireissä (”Donkey Kong prices in Hong Kong!”), mutta tänä päivänä nekin näyttävät jo melkein normaaleilta Karuizawa-hinnoilta. Mitään järkeä siinä ei tietenkään ole, mutta jos jollakulla on näin paljon ylimääräistä rahaa, kukapa minä sitä olen kyseenalaistamaan.

Japanilainen viski alkaa olla ajatuksen tasolla jakautunut vanhan ja uuden aikakauden viskeihin. Uuden aikakauden ikämerkitsemättömät viskit ovat periaatteessa kenen tahansa ulottuvissa, ja Yamazaki Distiller’s Reserven kaltaisista tuotteista löytyy jopa omia valopilkkujaan. Pääosa Hakushun tai Miyagikyon kaltaisista viskeistä on aivan pätevää tuotantoa. Mitään suurta hehkua niissä ei kuitenkaan ole, kun rinnalle otetaan vanhan hyvän ajan Karuizawaa, Hanyua, Yoichia tai Yamazakia. Muistan kerran nähneeni yhden Hanyun korttisarjan viskin elävässä elämässä, mutta tiesin sen olevan täysin ulottumattomissani. Tilanne on parempi hyväksyä kuin ryhtyä taistelemaan sitä vastaan.

Japanilaisen huippuviskin kukoistuskausi tuntuu näin jälkikäteen äärimmäisen lyhyeltä. Vielä vuonna 2004 japanilaisella viskillä meni niin huonosti, että Hanyun tislaimet purettiin. Tislaaminen Karuizawassa loppui vuosituhannen vaihteessa, ja tislaamo suljettiin lopullisesti yksitoista vuotta myöhemmin. Vielä 15 vuotta sitten nämä tislaamot olisivat olleet valmiita uuteen nousuun, mutta se aika ehti mennä, ennen kuin kysyntäpiikki iski. Nyt näistä ei enää viskiä saada. Vain tarinat elävät.

Muistan, kun nautin edellisen kerran 20-vuotiasta Yoichia. Ystäväni pullo oli tyhjentymässä, viimeiset pisarat näkyivät enää sen pohjalla. Mietin, että yksi aikakausi näyttää todella nyt päättyvän, lehdet putoavat kirsikkapuun oksilta ja lakastuvat. Nostimme maljan, juhlistimme elämää. Äkisti kaikki on ohi.