Kirjoittaja: Lauri

Caol Ila 13 yo 2000/2014, Malts of Scotland 54,9%

Caol Ila on siinä mielessä poikkeuksellinen Diageon tislaamo, että yksityisille pullottajille on jo pitkään riittänyt runsaasti tynnyreitä. Toki vuosituotannon määrä on sitä luokkaa, että riittäähän sitä.

Malts of Scotlandin miniatyyreista on vuorossa vuonna 2000 tislattu ja ex-bourbontynnyrissä 13 vuotta viettänyt Caol Ila.

Caol Ila 13 yo 2000/2014, Malts of Scotland

(54,9%, Malts of Scotland, 2000–2014, Bourbon Hogshead, Cask #MoS 14018, 245 bts., 5 cl miniature, 1 of 96)

Tuoksu: Meetvurstia ja turvesavua. Kunnon meetvurstia tosiaan, rasvaista, lihaisaa ja hiukan makeaa. Mietoa ananasta, avokadoa, vaniljaista makeutta, käsivoidetta. Rasvainen makeus ja hiilinen savu, oikein tyypillistä Caol Ilaa. Hyvä mutta hiukan yksipuolinen, suolaa ja jodia kyllä riittää. Vesilisä tuo mineraalisuutta ja hiukan nestesaippuaa pintaan.

Maku: Rasvainen suutuntuma, hyvin vahamainen. Meetvursti ja turve korostuvat heti. Hyvin suolainen, myös tammisuus tulee hiukan raakana läpi. Omenaa, kirpeää sitruunaisuutta, vaniljaa. Vahamainen makeus ja suolainen tammisuus. Jälkimaku alkaa makealla ananaksella ja omenalla, jopa hiukan hunajaisena. Lihaisuus, turve, suola, lääkemäisyys ja jodi maistuvat. Keskipitkä finaali ei tarjoile yllätyksiä. Vesilisä pehmentää tammisuutta mutta poistaa tiettyä potkua, joka tekee tästä kiinnostavan.

Arvio: Melko tyypillinen nuorehko Caol Ila. Pidän kyllä meetvurstista – tässä on siinä mielessä jotain, mikä jää mieleen. 86/100

Bowmore 12 yo 2001/2013, Liquid Library 52,9%

The Whisky Agencylla on pullotussarjoja jo enemmän kuin kukaan ehtii kirjata ylös. Nyt maistelussa on Bowmorea uudehkosta Liquid Library -sarjasta.

Tämän vuosituhannen puolella tislattu yksilö on viettänyt 12 vuotta refill-sherrytynnyrissä.

Bowmore 12 yo 2001/2013, Liquid Library

(52,9%, The Whisky Agency, Liquid Library, 2001–2013, Refill Butt, 484 bts., 70 cl)

Tuoksu: Maitosuklaata ja lehtisavua. Toffeeta, maapähkinää, kirpeää marjaisuutta (katajanmarjaa, mustaherukkaa). Punaista omenaa, kurkkupastillia, makeaa salmiakkia. Tupakkaisuutta. Aavistus rikkiä, samoin jotain metallista – enemmän kuin vain poltettua tulitikkua. Siitä huolimatta miellyttävä kokonaisuutena. Vesilisä avaa merellisyyttä, suolaa ja jodia.

Maku: Pehmeän suklainen ja pyöreän turpeinen. Keskiraskas body, silkkinen suutuntuma. Turpeinen sherryisyys ja hunajainen kanervaisuus tuovat heti mieleen Highland Parkin. Havuisuutta, tammea, katajanmarjaa, herukkaisuutta, salmiakkia, hiukan tervaa. Rikki löytyy, mutta mausteisuus toimii. Jälkimaku on tumman kaakaomainen, salmiakkinen, turpeinen, espressoinen. Pähkinää, toffeeta, lopussa voimakkaaksi äityvä tupakkaisuus. Melko pitkäkin vielä. Vesilisällä balanssi säilyy, vaikka tupakkaisuus korostuu.

Arvio: Pienikin rikkisyys häiritsee minua aina sen verran, että lempiviskistä ei voi silloin olla kyse. Muuten tämä on herkullinen tapaus, Highland Parkin serkku Islayn saarelta. 87/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 90/100.

Laphroaig Select 40%

Toukokuussa 2014 lanseerattu ikämerkitsemätön Select herätti jostain syystä avointa kauhua Laphroaig-faneissa, vaikka tislaamon nykyinen pomomies John Campbell kirjoitti viskistä varsin kauniisti kirjeessään Friend of Laphroaigin jäsenille.

Olorosotynnyreitä, uutta tammea, PX-tynnyreitä, quarter caskeja ja ties mitä muita yhdistelevä pullote on kuulemma kunnianosoitus Laphroaigin varhaiselle omistajalle Ian Hunterille (1886–1954).

Mutta NAS ja 40%, muuta ei siihen kauhuun kai nykyään tarvita. Maistetaan pois.

Laphroaig Select

(40%, OB, NAS, 2014, 70 cl)

Tuoksu: Savuinen ja kuivakka. Kuivaa heinää, turpeisuutta, makeaa sitruunaa. Kuiva, kalkkinen ulottuvuus. Märkää villaa kuivumassa. Antiseptisia aineita, jodia, mineraalisuutta. Melko kuiva kokonaisuus. Ei säväytä muttei ole sinänsä viallinenkaan.

Maku: Savua ja lääkemäisyyttä kepeässä paketissa. Helppo lähestyä. Kuivaa heinää, turvetta, mietoa sitruunaisuutta, siinä mielessä seuraa tuoksun lupausta. Jodia ja suolaa, merilevää ja jotain osterimaista. Suutuntuma on kevyen pisteliäs ja body melko vetinen. Tuore tamminen tulee läpi, oikeastaan ihan mukavalla tavalla. Jälkimaku alkaa varsin tammisena ja paahteisena, valkopippuria ja mineraalisuutta esiintyy. Suolaa riittää, taustalla hiukan hunajaista makeutta ja sitruksisuutta. Keskipitkä, kevyt finaali.

Arvio: Laphroaig Light. Valtava määrä erilaisia tynnyreitä ja teknologiaa on takana siinä, että on tuotettu kevyt savuviski, joka on melkein yhtä hyvää kuin peruskymppi. Herää kysymyksiä, totta kai. Mutta eihän tässä mitään suoranaista vikaa ole. 81/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 70/100. Whisky Monitor Database 82/100 (per 1). Whisky Magazine 80/100 (Neil Ridley), 76/100 (Martine Nouet).

The Balvenie 30 yo ’Thirty’ 47,3%

William Grant & Sons ei käytännössä anna Balvenien tynnyreitä yksityisille pullottajille, joten sillä on esimerkiksi näihin Thirty-viskeihin varaa valita parhaat päältä. Tuotteen maine on sen mukainen. Vaikka en ole suuri Balvenie-fani, tätä maistoa olen odottanut.

The Balvenie 30 yo ’Thirty’

(47,3%, OB, +/- 2014, 70 cl)

Tuoksu: Valtavan runsas ja ekspressiivinen. Kukkaisuutta, hedelmiä, valtavasti puhtaita vaikutelmia ja silkkaa tyylikkyyttä. Kuiva, vahamainen tammisuus on taivaallista. Akaasiahunajaa, apilankukkaa, ruusuja, aprikoosia, mandariinia, neilikkaa, kovia hedelmäkarkkeja. Upea, upea kokonaisuus. Vesilisä avaa hiukan vaniljaa, minkä lisäksi maltaisuus ja pihkaisuus alkavat nousta esiin.

Maku: Makean hunajainen ja kuivan tamminen, hienosti tunnistettava Balvenie-fiilis välittömästi. Tasapainoinen suutuntuma, silkkisen pehmeä ja silti vaikuttavan suuri. Akaasiahunajaa, metisyyttä, kermatoffeeta, kovia hedelmäkarkkeja. Eucalyptusta, makeaa hilloisuutta, kirpeää marjaisuutta – komea paletti. Maltaisuus löytyy myös, tyylikkäänä. Jälkimaku on edelleen hunajainen ja tamminen, eucalyptusta ja teetä riittää. Mandariinia, aprikoosia, minttua, anista, vaniljaa. Todella pitkä. Vesilisä tuo vielä kermaisuutta.

Arvio: Uskomattoman hieno, klassinen ja puhdaspiirteinen speysider. Tämä ylitti kaikki odotukseni. 93/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 91/100. Whisky Monitor Database 91/100 (per 3). Whiskynotes 87/100.

Talisker 25 yo 2004 Edition 57,8%

Vuonna 2004 Talisker alkoi kahden huippuluokan 20-vuotiaan pullotteen (2002 ja 2003) jälkeen julkaista 25-vuotiasta vuosittain.

Aiemmin tislaamo oli julkaissut vain yhden oman 25-vuotiaan, vuonna 2001 – se oli vuoden 1975 vuosikertaa. Tästä vuoden 2004 pullotteesta alkaen vuosikertamerkinnöistä luovuttiin, mitä tulee näiden 25-vuotiaiden tislausajankohtiin.

Tuote on kypsynyt kaikilta osin refill-tynnyreissä. Se on tynnyrivahvuista, kuten nämä 25-vuotiaat olivat aina vuoteen 2011 saakka.

Talisker 25 yo 2004 Edition

(57,8%, OB, 2004, Refill Casks, 21000 bts., 70 cl)

Tuoksu: Turpeinen, tervainen ja hedelmäinen. Apteekin salmiakkia, hiilistä savuisuutta, tuhkaa. Yllättävänkin kuiva. Omenaa, kireää sitruksisuutta. Sherryinen makeus tulee tyylikkäästi esiin taustalta. Tumma yrttisyys, lakritsisuus toimii. Suolaisuutta, hiukan jodia. Kuivaa tammisuutta. Vesilisä tuo rusinaista makeutta ja samalla hiukan tallia ja nahkaisuutta mukaan. Runsas ja komea kokonaisuus.

Maku: Massiivinen. Öljyinen suutuntuma, runsas mausteisuus potkii. Tammisuus on kuivaa ja herkullista. Savua, salmiakkia, tervaisuutta, sitruksisuutta. Pippuri potkii välittömästi, hyvin tumma ja roteva vaikutelma – samalla erittäin kuiva. Suolaisuutta ja tuhkaisuutta, sherryisyys lymyää taka-alalla. Jälkimaku alkaa isosti mustapippurilla ja salmiakilla. Tervaa, lakritsista makeutta, öljyisyyttä, chiliä, marjaisaa kirpeyttä, sitruksisuutta, suolaa. Upea finaali. Vesilisä avaa mineraalisuutta ja mandariinin makeutta.

Arvio: Mahtava viski, Taliskerin 25-vuotias on aina kuulunut suosikkieni joukkoon. Silti kuivempi ja hiukan kovempi kuin muut maistamani vuosikerrat. 91/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 88/100. Whisky Monitor Database 86/100 (per 16).

Brian Townsend: Scotch Missed

Nykyisen viskibuumin keskellä on terveellistä katsoa myös menneisyyteen, aikaan, jolloin myynnit romahtivat ja viskitislaamoita kaatui. Brian Townsendin Scotch Missed. Scotland’s Lost Distilleries (The Angels’ Share 2000, uusintapainos vuodelta 2014) esittelee noita menneitä tislaamoita ja niiden tarinoita.

Muinaiset tislaamot herättävät kiinnostusta ja jopa suoranaista äimistystä jo pelkästään nimien perusteella: Bankier. Bo’ness. Bon Accord. Grange. Langholm. Pollo. Riechlachan. Saucel. Tambowie. Yoker. Vain muutamia mainitakseni. (Millainen viinanpolttaja panee tislaamonsa nimeksi Pollo? Ei ainakaan markkinamies.)

Scotch Missed on siis ehdottomasti jännän äärellä. Pollon äärellä. Teoksen ensimmäinen laitos on ilmestynyt jo vuonna 1993, mutta käsissäni oleva editio sisältää täydennyksiä ja tarkennuksia tämän vuosisadan puolelta. Townsend on jaotellut teoksensa historiaa kertaavan johdannon jälkeen maantieteellisesti. Alueita käydään läpi yksitoista, joten määrittely on tarkempaa kuin viskikirjoissa keskimäärin. Esimerkiksi Glasgow’lla ja Edinburghilla on omat osuutensa.

Kirjailijana Townsend on enemmän luettelomiehiä kuin tarinankertojia, se tulee heti selväksi. Skotlannin tislaamohistoriaa käsittelevä osuus on varsin puiseva, eikä teksti varsinaisesti nouse lentoon tislaamo-osuuksissakaan. Yleensä tekijä vielä korostaa punchlinea huutomerkillä, jotta lukijalta ei mene hyvä juttu ohi (”…and even devised an advertising slogan There’s nae sair heids in Benachie, that may have generally indicated that the whisky was a light malt or simply that they were marketing men without knowing it!”).

Townsend_Scotch_Missed_003Kuvallisestikaan Scotch Missed ei ole ilotulitus. Tislaamokuvat ovat pieniä, osin pikselöityneitä mustavalko-otoksia, joista juuri erottaa tislaamon. Pullojen ja etikettien kuvia ei ole kuin nimeksi. Toisaalta kirjan kaksi pullokuvaa sisältää kiinnostavan tiedon kuvatekstissä. Ensimmäisessä kuvassa on Stromnessin tislaamosta peräisin oleva Old Orkney -pullo, joka on myyty Christie’sin huutokaupassa Glasgow’ssa marraskuussa 1992 hintaan 1 045 puntaa. Toisessa kuvassa näkyy samassa huutokaupassa tasan kahta vuotta aiemmin myyty Dalintober, joka on tislattu vuonna 1868 ja pullotettu vuonna 1908 – se on myyty hintaan 2 530 puntaa. Käsittämättömiä hintalappuja, kun niitä nykyperspektiivistä katsoo: nykyäänhän tuohon hintaan myydään lähinnä niitä tyhjiä Ardbeg-pulloja.

Kritiikistäni huolimatta koen, että Scotch Missed on täynnä mielenkiintoista historiaa, nippeliä ja tutkittavaa. Townsend keskittyy nimenomaan menetettyihin tislaamoihin, sellaisiin, joita ei tulla enää avaamaan uudestaan – ja siinä hän näyttää olevan faktoissaan keskimäärin vahvoilla. Ymmärrän hyvin, miksi tekijä on rajannut kevyesti naftaliinissa olleet ja muuten vain hiljaiset tislaamot kokonaan teoksensa ulkopuolelle. Ainoana poikkeuksena säännöstä on Glengyle, jonka paluusta Townsend iloitsee, selvästi myöhemmin kirjoitettujen lauseiden varassa. Toisaalta monen tislaamon kohdalla Townsend kyllä kuvailee, millaisia mahdollisuuksia uuteen alkuun voisi kaikesta huolimatta löytyä.

Townsend noudattelee tislaamoesittelyissä tiettyä peruskaavaa: perustaminen, toiminnan vaiheet, omistushistoria, sulkeminen ja sen syyt, nykyhetki, pullotteiden saatavuus nykyään, mahdolliset keräilykappaleet. Esimerkiksi Auchinblaen (1896–1926) kohdalla tuon keräilykappaleen tarina on varsin napakka:

John Thomson’s family still live in the house and his gaughter, Ann Thomson, possesses the only known bottle, alas empty, of Auchinblae Highland Whisky.

Tislaamoiden esittelykokonaisuudesta jää mieleen muutamien herkullisten tarinoiden ohella se, miten monen tislaamon paikalle on rakennettu myöhemmin jotain varsin arkipäiväistä. Esimerkiksi Glen Albynin paikalla on nykyään automarketti, Deanin rakennuksissa toimii iso vakuutusyhtiö, Sunburyn varastorakennuksessa huonekaluliike, Argyllin rakennuksessa huoltoasema. Benmore on nykyään bussivarikko, Campbeltown taas autokauppa. Dalintober, Dundashill ja St Madgalene on muunnettu osin asuinkäyttöön.

Muutamassa kohdassa kirjaa mietin, olisiko Townsend voinut kirjoittaa kuuliaisesti jokaisesta menetystä tislaamosta ihan oman osuutensa. Nyt esimerkiksi Malt Mill hukkuu Islayn saarta, läntistä Ylämaata ja saaria käsittelevän luvun johdantoon. Myös huomattava osa Campbeltownin entisaikojen tislaamoista tulee kuitattua johdannon listamaisessa virkkeessä. Ymmärrän materiaalin kapeuden, mutta silti: kun kerran tällaiseen suurtyöhön ryhtyy, olisi hienoa, jos lopputulos olisi yhtenäinen ja vankka.

Townsend_Scotch_Missed_004Kun nyt materiaali tuli kerran puheeksi, tämän teoksen pahimpana heikkoutena pidän lähdeluettelon ja yleensäkin lähteistyksen puutetta. Kun kyseessä on kuitenkin historiallisiin faktoihin nojaava teos, olisi ollut ihan paikallaan osoittaa, mistä tiedot on kerätty. Käytännössä Townsend viittaa lähinnä vain Alfred Barnardin The Whisky Distilleries of the United Kingdom -klassikkoon, muutamiin suullisiin lausuntoihin paikallisilta ihmisiltä ja erinäisiin tislaamoita koskeviin dokumentteihin, joita on ilmeisesti päässyt näkemään.

Scotch Missed olisi huimasti arvokkaampi teos, jos lähteisiin olisi viitattu edes karkealla tasolla. Nyt tekstin totuuksia joutuu hiukan arpomaan. Toisaalta Townsend ei lähde spekuloimaan menneisyydellä, ainoa spekulaatio kohdistuu tislaamon mahdolliseen tulevaisuuteen. Teoksessa ei siis pohdita, millainen mahtoi olla Islayn saaren muinainen Ardmore-tislaamo. Kun tällaista arvelua ei ole, tekstiin voi toki myös luottaa.

Lisäksi täytyy muistaa, että vuonna 1993 tällaisen viskikirjan tekeminen on ollut taatusti kova haaste. Kustantamo on tuskin aikoinaan odottanut tästä kauden bestselleriä, myyntiodotukset ovat noihin aikoihin olleet varmasti aika pohjalukemissa. Niissä olosuhteissa Townsend on varmasti kääntänyt jokaisen kiven ja tehnyt niin hyvää työtä kuin mahdollista – sen vain helposti unohtaa, kun nykyään näitä entisaikojen tislaamoja löytää monilta nettisivuilta jopa kätevinä listauksina, kuten Oliver Klimekin Dramming.com-sivustolta.

Townsend_Scotch_Missed_002Jos Scotch Missed tehtäisiin tänä päivänä, se olisi varmasti erilainen myös visuaalisesti. Townsendin tekstin seassa on suttuisia mustavalkokuvia, joista juuri ja juuri erottaa tislaamon profiilin – tänä päivänä samat kuvat toonattaisiin vähintään seepian sävyihin ja tyyliteltäisiin suureen kokoon. Lisäksi tislaamoja käsittelevän dokumentaation painaminen kirjan sivuille omiksi kuvikseen on varmasti ollut täysin poissuljettu vaihtoehto vuonna 1993 – nyt niillä suttuisilla papereilla taatusti mässäiltäisiin tarkkoina skannauksina. Ja tislaamokarttoja olisi joka lähtöön, toisin kuin tässä Townsendin kirjassa. Valitettavasti kirja päättyy muutamaan pikselöityneeseen pikkukarttaan, joista ei ota kerrassaan mitään tolkkua. Niiden laadun on täytynyt kadota jossain uusintapainosten digitalisointivaiheessa.

Joka tapauksessa kunnioitan Townsendin saavutusta. Scotch Missed kirjaa ylös monta tarinaa, jotka ovat lukemisen arvoisia. Vielä kun pääsisi sitä Polloa jotenkin maistamaan.

Arran 12 yo 2001/2013, Malts of Scotland 46%

Vuonna 1995 aloittanut Arranin tislaamo on tehnyt niin kuin moni muukin, rahoittanut toimintansa ensimmäiset vuodet myymällä valtavasti tynnyreitä ulkopuolisille.

Ei ole pitkä aika siitä, kun Arran-pullon mukana sai yksityiskohtaiset ohjeet oman tynnyrin ostoon. Nykyään meininki on luultavasti rauhoittunut sielläkin, koska tislaamon viskiä pidetään tasokkaana ja buumi on päällä.

Nyt maistossa Malts of Scotlandin miniatyyripullo, joka sisältää 12-vuotiasta ja hogshead-kokoon survotussa ex-sherrytynnyrissä kypsynyttä Arrania. Se on tislattu vuonna 2001, kun tislaamon kovin ensihuuma on jo ohitettu.

Arran 12 yo 2001/2013, Malts of Scotland

(46%, Malts of Scotland, 2001–2013, Sherry Hogshead, Cask #MoS 13064, 310 bts., 5 cl miniature, 1 of 98)

Tuoksu: Marjaisa ja mandariininen. Puolukkaa, vadelmaa, makeaa marjaisuutta. Sitruksisuus on pehmeää, vain häivähdys limettiä taustalla. Kevyt yleisilme, ja siihen nähden roima tammisuus pysyy hyvässä tasapainossa. Joulukakun mausteita, aavistus savua, tumman yrttinen vivahde. Nätti kokonaisuus.

Maku: Marjoja riittää, ne ovat tämän keskiössä – vadelma ja mansikka etenkin. Paahtunut, hiukan tupakkainen, edelleen savuinen puoli on pinnassa. Rouhea maltaisuus. Suutuntuma on kevyt mutta ei yhtään vetinen – ryhti on erinomainen. Sherryisyys toimii hyvin, tammi on balanssissa, sitruksisuus tuo kirpeyttä ja marjaisuus makeutta. Jälkimaussa loistaa upea eucalyptus. Mukana on myös seetriä, kovia hedelmäkarkkeja, espressoa, joulukakkua, marjaisuutta, sitruksisuutta. Melko pitkä ja todella maistuva finaali.

Arvio: Makea marjaisuus ja jälkimaun eucalyptus toimivat todella hienosti. Ymmärrän myös tämän dilutoimisen tynnyrivahvuudesta pois, koska balanssi on todella kohdallaan, mitään ei jää kaipaamaan. Nam. 88/100

Highland Park Dark Origins 46,8%

Kesällä 2014 julkaistu Dark Origins on julistettu kunnianosoitukseksi hämärässä toimineelle Magnus Eunsonille. Tummaa sävyä siihen tuovat tietysti ex-sherrytynnyrit. Niistä tiettävästi 80 prosenttia on first filliä ja 20 prosenttia refilliä, ja myyntipuheiden mukaan kokonaismäärässä eurooppalainen tammi dominoi.

Highland Park Dark Origins

(46,8%, OB, NAS, 2014, First Fill & Refill Sherry Casks, 70 cl)

Tuoksu: Suklaata, nahkaa, paksua maltaisuutta. Alkuun hiukan ummehtunut, kellarimainen vaikutelma. Likainen öljyisyys. Ylikypsää appelsiinia, hunajaisuutta. Mukava tamminen vivahde. Mustaa teetä, havuja, salviaa, aavistus lakritsia. Turpeisuus lymyää paksuna taustalla. Aamupuuroa, pientä epäkypsyyttä vielä. Vesilisä avaa marjaisuutta ja tiettyä kirpeyttä.

Maku: Erittäin rasvainen ja paksu suutuntuma. Koneöljymäinen likaisuus, turve ja savu ovat pinnassa. Melko makea kaikesta huolimatta, hunajaa ja toffeeta riittää. Rusinaa, sokerisuutta, omenahilloa, mandariinia. Kahvisuutta ja tummaa suklaata. Jälkimaku on hyvinkin kahvinen, suklainen ja pähkinäinen. Tammi toimii hienosti, musta tee ja savu ovat komeasti esillä. Finaali on tässä parasta, ja se saisi olla pidempikin. Vesilisä leikkaa likaisuutta ja avaa marjaisaa kirpeyttä, lakritsia ja hiukan vaniljaisuutta.

Arvio: Alkuun likainen ja sekava. Ulottuvuuksia löytyy lopulta kuitenkin kiitettävästi. 85/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 87/100. Whiskynotes 84/100.

Karuizawa 1981/2011, 58,3%

Whisky Magazinen mukaan Karuizawa on ollut viskihuutokauppojen kovin nousija tänä vuonna. ”Karuizawa overtakes Ardbeg”, otsikoi lehti uusimmassa numerossaan (November 2014).

Whisky Magin juttu viittaa Bonhamsin elokuiseen huutokauppaan Hongkongissa. Siellähän Karuizawan hinnat lähtivät täysin lapasesta ja aiheuttivat viskiharrastajissa sekavia tuntemuksia ympäri maailmaa. Hämmennystä, ällistystä, huvittuneisuutta, inhoa.

Nyt maistelussa on Number One Drinksin pullote ranskalaiselle La Maison du Whiskylle. Number One Drinks siis omistaa Karuizawan jäljellä olevat tynnyrit. Kyllä nämä viskit aina hiljaiseksi vetävät – ei tarvitse ajatella edes noita huutokauppoja.

Karuizawa 1981/2011

(58,3%, OB for LMDW, 1981–5.9.2011, Sherry Butt, Cask #6207, 543 bts., 70 cl)

Tuoksu: Siirappinen ja suklainen. Huomattavan makea. Tuoretta luumua, tuoretta kirsikkaa. Vanilliinisokeria, maitokahvia. Pehmeää nahkaisuutta, aavistus tallia taustalla. Tammisuudessa on nätti vahamainen vivahde. Sikaria, pehmeää mausteisuutta (kanelia). Upea tuoksu. Vesilisä tuo esiin lakritsia.

Maku: Sherryinen, selvästi kuivempi kuin tuoksu antoi odottaa. Suklaisuus on tummaa. Lisäksi luumua, tummaa yrttisyyttä, kardemummaa, kanelia. Voimakas tammisuus on heti läsnä. Suutuntuma on öljyinen ja melko ronski, alun jälkeen myös varsin tanniininen. Muhkea paletti, kaakaojauhetta ja espressoa. Jälkimaku on aluksi hyvin kuivattava ja melkein karvas kaikessa tammisuudessaan. Vähitellen makeus kuitenkin aukeaa – toffee, maitosuklaa, luumu, pehmeä hedelmäisyys. Pitkä ja hienosti kehittyvä finaali. Vesilisä tekee kokonaisuudesta entistäkin kahvisemman.

Arvio: Tuoksultaan makea mutta maultaan kanelinen ja aavistuksen kulmikas. Tammen kanssa mennään rajoilla, mutta huippua tämä on silti. 90/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 87/100. Whisky Monitor Database 90/100 (per 8). Dramming 86/100.

Mannochmore 22 yo 1974/1997 Rare Malts 60,1%

Mannochmorelta otettiin Rare Malts -sarjaan vain yksi pullote, ja moni pitää sitä koko sarjan kaikkein heikkotasoisimpana esityksenä. Ulf Buxrudin Rare Malts -kirja ei ota laatuseikkaan kantaa, se täytyy jokaisen todeta ihan itse.

Yritän kaikesta huolimatta maistaa tämän Mannochmoren ilman ennakkoluuloja. Rare Maltsit sisältävät sentään aikoinaan ihan ajatuksella valittuja viskejä.

Mannochmore 22 yo 1974/1997 Rare Malts

(60,1%, OB, 1974–1997, Rare Malts Selection, 70 cl)

Tuoksu: Hedelmäinen ja pirteä. Makeahko sitruksisuus. Mangoa ja verkkomelonia. Vaniljaa, makeaa leivosmaisuutta, hiukan jyväisyyttä. Nuoren oloinen. Vihreää teetä, toffeeta. Tammi tuoksuu hiukan puisevalta (sahanpurua). Vesilisä tuo mahlaisuutta ja erikoisen kuumaliiman vivahteen.

Maku: Öljyinen suutuntuma, tölkkiananasta ja siirappista persikkaa. Voimakas metallisuus. Tammisuus puree, jyväisyys korostuu. Hapahko maltaisuus, jossain määrin paahtunut fiilis. Vihreää omenaa, minttua. Jälkimaku alkaa hyvin metallisena ja melkein palaneena. Karhean tammisuuden jälkeen makeus nousee, vanilja ja kovat toffeekarkit. Silti finaali jää hiukan… karuksi. Vesilisä korostaa jyväisyyden raakaa puolta, samalla myös mahlainen makeus nousee.

Arvio: Muutamat oudot sivuäänet, metallisuus ja sahanpuru ja liimamaisuus, hiukan häiritsevät kokemusta. Jos off-note-osaston saa pois mielestä, kokonaisuudesta voi kyllä myös nauttia. 80/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 65/100. Whisky Monitor Database 73/100 (per 7).